Rakastan rentukoita. Ne pamahtavat kukkimaan juuri, kun luulet kevään etenemisen pysähtyneen kokonaan. Kylmä tuuli pakottaa kaivamaan toppatakin käyttöön ja koivu vetää hiirenkorvansa kippuraan. Maa on vihreyttä vailla, ojat ravasta ruskeita  ja viimeiset hupenevat lumikasat hönkivät kylmiä jäähyväisiään. Mutta rentukat. Nuo kainostelemattomat kaunokaiset, joissa ei ole mitään anteeksipyytävää tai heiveröistä. Yhtäkkiä ne räjähtävät kukkimaan räikeän keltaisina kuin keskikesän häikäisevä aurinko. Ne ovat melkein liian kauniita kukkimaan kuraojissa. Rentukoita katsoessa tulee pakostikin hyvälle tuulelle. Ne julistavat sellaista hetkessä elämisen riemua, että harva kykenee samaan. Viis kurasta, viis kylmistä öistä, nyt on meidän vuoromme, ne huutavat. Joo, joo, kuihdumme kohta, mutta nyt eletään täysillä, ne retostelevat. Ne loistavat ja kukoistavat lyhyen elämänsä ajan, paitsi jos niitä yrittää poimia maljakkoon. Rentukan kauneutta ei voi hallita. Sitä ei voi viedä kotiinsa ihailtavaksi. Rentukkaa on ihailtava tässä ja nyt, siinä kuraojan ylle kyykistyneenä ja keltaisen hehkusta mykistyneenä.

Kun vähän aikaa ihan hiljaa kyykistelee siinä rentukoiden kauneudesta typertyneenä, kuulee, kuinka rentukka alkaa puhua. Se sanoo, että loista rohkeasti. Älä kainostele turhia. Se sanoo, että elä tänään, elämä on lyhyt. Se sanoo myös, että elämä on tässä eikä muualla. Se sanoo myös, että älä murehdi vaan iloitse kaikesta, mistä voit. Se sanoo vielä, että keskellä kuraakin voi loistaa, kun muistaa katsoa taivaalle eikä mutaan. 

Rentukalle on ihan pakko jutella vähän takaisin. Sanon sille, että kiva nähdä ja että ihanaa, kun olet. Toivon myös ääneen, että ole siinä vielä huomennakin, mutta rentukasta ei ikinä tiedä. Se loistaa aina kuin viimeistä päivää, ja yhtenä päivänä sitä ei enää ole. Sanon, että heippa rentukka, ja itken hiukan sen kauneutta ja elämän lyhyyttä. Ja yritän kuunnella rentukkaa vielä sittenkin, kun sen keltainen loiste on sammunut ja ojan reunat muuttuneet kauttaaltaan vihreiksi. 

Että semmoinen nimikin, niin maanläheinen ja rouhea: rentukka. Ei päivänsäde tai keijunkruunu. Ei keltakaunokki tai ilopilleri. Reteesti rentukka vaan. Viisas ja rohkea kukka. Ihana hempukka. Rakas rentukka.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat