Opettajan ammatti on siitä mahtava, että kaikki kalenterivuoden juhlat pääsee juhlimaan oikein olan takaa. Mitä isompi juhla, sitä isomman olan takaa. Ensin on viikkokausien harjoittelu ohjelmaa varten, ja siinä ohessa mahdollisesti myös juhlakoristeiden valmistelua. Sitten on esikenraaliharjoitus ja kenraaliharjoitus ja viimein itse juhla, jonka jälkeen onkin aivan loppu. Juhlavaatteista kuoriutuessaan ehtii hetken huokaista ja ajatella, että selvittiinhän niistäkin juhlista, kunnes muistaa, että itse juhlapäivähän onkin vasta edessä, eikä suinkaan takana. Koulun juhlat kun ovat aina pikkuisen etuajassa. Varsinaiseen juhlaan ei meinaa enää löytyä paukkuja eikä fiilistä, kun se on ikään kuin juhlittu loppuun jo viikkojen kuluessa.

Lasteni ollessa pieniä podin joulun alla kroonista huonoa omaatuntoa, kun en enää millään olisi jaksanut hehkuttaa kotijoulua. Koulussa oli veivattu joululauluja viikkosotalla ja näperrelty tuhat ja sata tonttu- ja enkelikoristetta. Otsassa oli koko joulukuun tonttulakin puristama painauma ja tukka oli pysyvästi länässä. Kotona olisi tehnyt mieli vain maata sohvalla ja kuunnella korvien välin kohinaa, mutta pakotin itseni tonttuaskartelusulkeisiin ja piparinleivontatalkoisiin. Siitä se kotijoulumielikin pikku hiljaa aina virkosi, ja huomasin olevani ihan kelpo jouluihminen.

Nyt on Suomi 100 –juhlinnan kanssa havaittavissa samaa. Koko syksy on askarreltu, ommeltu ja nikkaroitu Suomi 100 –aiheista juhlakoristetta, harjoiteltu Suomi 100 –juhlaohjelmaa ja isänmaallisia lauluja. On koristeltu koulua juhlakuntoon ja teroitettu juhlaetikettiä oppilaille. Esikenraaliharjoitus ja kenraaliharjoituskin pidettiin, ja lopulta kansallispukuihin sonnustautuneina itse juhla. Lataus oli huipussaan, ja mieli liikuttunut, kun ajatteli tilaisuuden ainutlaatuisuutta. Koskaan en enää koe mitään vastaavaa. Suomi ei täytä yhtä mahtipontisia lukemia elinaikanani kuin tämän kerran.

Juhlan jälkeen oli iloinen ja helpottunut olo. Vaivannäkö kannatti, juhla oli Suomen ja tekijöidensä näköinen. Vaan sitten iski tajuntaan, että Se Oikea Synttärijuhlahan olisi vasta huomenna. Mitä ihmettä sitä enää muka jaksaisi? Juoda kuoharia pyjamassa sohvalla? Ja sytyttää kaksi kynttilää ikkunalle kuudelta. Siinä se. Sitten tartuin itseäni ponnarista ja tukistin vähän: johan nyt on! Suomi täyttää 100 ja minä en muka jaksa muuta kuin juoda kuoharia pyjamassa! Eihän sellaista voi lapsenlapselle kertoa, kun hän joskus isompana kysyy, mitä mummi teki Suomen 100-vuotissynttärinä.

Siispä pistin tuulemaan. Ajoin Prismaan asti varta vasten hakemaan sinivalkoisia kynttilöitä, koska nyt kelpasi vain paras (muulloin on kelvanneet valkoisetkin). Harvoin Prismassa käyvänä hortoilin siellä tovin, mutta lopulta löysin kärryyni yllättävän paljon aivan välttämätöntä ostettavaa. Kotona huomasin, että kynttilät unohtuivat, mutta olihan meillä valkoisia. Sitten leikkasin koirien kynnet (ja muistin, että niiltä oli hampaatkin valkaistu viime viikolla – lapsenlapselle kerron, että juhlaa varten), siivosin, laitoin Suomi-konvehdit kulhoon ja kynttilät palamaan. Ja tietty pyjaman päälle ja kuoharin lasiin. Onnea rakas Suomi!

 

Kuva on koulumme juhlasta, kuvaajana Tiia Nuotio.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat