Kulunut vuosi on ollut poikkeuksellinen. Sellainen, jollaista en enää halua kokea. Blogissani on ollut hiljaista, koska olen keskittynyt elämäni tärkeimpään ja vaikeimpaan projektiin. Kun elämässä on iso kriisi, ympäriltä karisee kuin itsestään kaikki, mikä ei ole välttämätöntä, sellainenkin, minkä joskus luuli olevan välttämätöntä.

Kuluneen vuoden projektini on ollut lapseni paraneminen. Oheisesta linkistä voit lukea, millaisesta sairaudesta on kyse. Tosin tuon postauksen kirjoittaminen otti niin tyttäreni voimille, että sitä seurasi voinnin romahtaminen, ja nyt ollaan taas pisteessä, jossa hän joinakin päivinä jaksaa kävellä postilaatikolle, useimpina sekin on liikaa. 

En ole kokenut ikinä mitään yhtä raskasta ja sydäntä raastavaa kuin oman lapsen sairastuminen tavalla, jossa lääkärit eivät osaa auttaa. Koska tytär asuu  nyt meillä, sairaus on läsnä jokaisessa hetkessä (paitsi niissä, kun olen töissä). Eikä se ole kovin hilpeää nuoren ihmisen elämää. Ympärillä samanikäiset valmistuvat, pariutuvat, viettävät kihlajaisia ja häitä, saavat lapsia, matkustelevat, juhlivat ja käyvät töissä. Heidän elämänsä on täynnä tapahtumia, kuten omanikin tuossa vaiheessa oli. Tuntuu kohtuuttomalta, että samaan aikaan lahjakas, taitava ja viisas lapseni viettää elämäänsä sikiöasennossa maaten tai hyvinä päivinä postilaatikolle raahautuen.

Lapsen sairastuminen laittaa asiat uuteen järjestykseen. Ykkösenä on koko ajan parannuskeinojen etsiminen (ja niitä on kuulkaa etsitty, hoitavien tahojen ja keinojen luettelo on pitkä kuin päivystysjono - mikä sekin on tullut valitettavan tutuksi). Siinä kannoilla (ja rinnalla) on tietenkin arjesta selviytyminen eli rutiinit ja omasta jaksamisesta huolehtiminen. Onneksi on koira, joka pakottaa ulos joka päivä! Työni kaikessa hektisyydessään on tässä kohtaa siunaus, koska se vaatii sataprosenttisen läsnäolon. Enpä olisi joskus uskonut kokevani, että käyn töissä lepuuttamassa aivojani...

Uudelta vuodelta on tapana toivoa ja odottaa kaikenlaista hyvää ja onnellista. Minulla on tasan yksi toive. Että lapseni paranisi. Mitään asiaa en ole elämässäni yhtä paljon rukoillut. Samalla lähetän terveisiä ja voimia kaikille lapsen sairauden kanssa kamppaileville vanhemmille. Sairaudet ja ennusteet ovat erilaisia, mutta huoli on sama. Tervetuloa uusi, parempi, ihmeitä tekevä vuosi!


Kuvassa taiteilija Alexander Reichsteinin valohahmoja.

 

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat