Olen joka vuosi hehkuttanut, kuinka marraskuu on yksi lempikuukausistani. Tuo ihmisen lempeä lepokuu, hämärä, hyväätekevä talvihorros, joka ei vaadi kerrassaan mitään. Vaatimusten sijaan se silittää poskea pehmeällä peitolla ja keittää kuumaa juomaa. Marraskuu lupaa lepoa ja rauhaa, suloista pimeyttä, jossa mieli saa levätä, koska lika, pöly ja tehtävälistat hukkuvat hämärään. Marraskuussa kyydistä putoaa kaikki turha, koska kynttilänvalossa näkee vain olennaisen.

Tämä marraskuu on silti ollut erilainen. Astuin tähän marraskuuhun huolimurikka rintalastan alla ja mieli kivenharmaana. Elämässä tulee joskus vastaan semmoisia huolen ja murheen järkäleitä, joita ei voi kieltäytyä kantamasta. Suurimmat niistä asettuvat sydämen seutuville asumaan ja ne pienemmät tuntuvat painona askelissa, kivinä taskuissa. 

Huolesta harmaana olen kävellyt metsässä ja kokenut itseni marraskuisen hämärän keskellä ihmeellisesti kannetuksi. Olen nimittäin nähnyt sydämiä enemmän kuin koskaan. Kaikkein synkimpinä hetkinä olen suorastaan talsinut sydänten päällä: on sydänlehteä, sydämen muotoista sammalmätästä, sydänkepukkaa, sydänkiviä ja sydämiä asfaltissa. Ne yrittävät vakuuttaa epätoivoiselle tallaajalle, että kaikki on hyvin, vaikka kaikki tuntuisi olevan erityisen huonosti. 

Suorastaan ihmeeltä on tuntunut se, kun huolen kiven alla kyyhöttäessäni puhelimeen kilahtaa kuvaviesti, jossa on jokin sydämen muotoinen asia: lehti, maitolätäkkö matossa, vesipisara tai joku muu. Ystävä siellä kertoo, että hei, tulit mieleeni tästä. Eikä se ystävä voi mitenkään tietää, että tuli juuri kertoneeksi, että kaikki on hyvin. Että kaikki järjestyy, älä huoli. Sinusta ja rakkaistasi pidetään huolta. Niin hyvää huolta, että sydämiä sataa polullesi kaikkialta. Kiitos kaikki ihanat ystävät, jotka olette lähettäneet sydänkuvia. On suloista ja hoitavaa tulla muistetuksi niistä.

Tiedättekö muuten, mitä teen, kun mieli mustenee marraskuussa? En osta kirkasvalolamppua enkä korvavaloa. Teen päinvastoin. Menen koirien kanssa metsään illalla. Pimeä metsä on mielestäni kuin turvallinen pesä. Maailma kutistuu otsalampun kantamaksi, ja se pieni maailma on uskomattoman hiljainen ja rauhallinen. Mielen kohina laantuu ja kaikki huoletkin hupenevat havunneulasiksi. Pimeistä pimeimmässä kohdassa sanon varmuuden vuoksi ääneen: ”Menkääs kaikki metsän eläimet vaan rauhassa omaan kotiin. Me ollaan ihan kilttiä porukkaa.” Ja se on koko marraskuisen, maagisen metsän ainoa ääni.

 

 

Kommentit (2)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat