Olen aina pyrkinyt olemaan reipas ja aikaansaava. Joskus se on ollut kepeää ja luonnollista, joskus raskasta ja teennäistä, mutta mitä väliä, kunhan ulospäin on näyttänyt vakuuttavalta. Oikeastaan olen esittänyt niin tehokkaasti reipasta, että olen uskonut sen olevan minuuteni ydintä. Hävettää tunnustaa, että pahinta mitä tiesin, oli olla nössö. Sellaiset ärsyttivät minua. Vatvoa nyt kaikkea maan ja taivaan välillä, pelätä ja itkeskellä turhia. Miksei vain voinut olla reipas.

Aika ajoin olin kuulevinani jotakin kaapin ovien kolistelua, mutta reipas meno ja ilonpito peittivät semmoiset häiriöäänet tehokkaasti. Kunnes eräänä päivänä kaapin oven saranat väsyivät, ja ovi lävähti pysyvästi auki. Nössöhän se siinä. Tai siis minä. Tai oikeammin varjominä. Se minä, jonka piti pysyä piilossa ja olla pilaamatta sitä mukavan ja helpon ihmisen illuusiota. Se minä, jota en halunnut myöntää olevan olemassakaan.

Se, mikä muissa ärsyttää, on piilossa sinussa. Vanha viisaus, jota en halunnut uskoa, koska minuahan ärsyttivät vain oikeasti ärsyttävät tyypit, jotka olivat aivan erilaisia kuin minä. Niinpä niin. Kuinka vieras sitä voikaan itselleen olla! Kaappiini suljettuna kyyhötti se nössö, jonka piti pysyä hiljaa ja lakata olemasta. Nyt se nössö oli päättänyt kömpiä esiin – kielloistani huolimatta. Sitä (hiukan liikuttavaakin) tyyppiä tervehtiessäni tajusin, että nössöhän on (tai siis minähän olen) erityisherkkä - mikä muuten on kamala sana eikä kerro yhtään mitään. Sehän kuulostaa äärimmäisen ärsyttävältä. Olen erityisherkkä. Olen erityistapaus. Kohdelkaa minua silkkihansikkain. Tuokaa punainen matto.

Oikeasti erityisherkkyys tarkoittaa hermojärjestelmän yli- tai alivirittymistä. Se on sitä, ettei pysty rajaamaan asioita ympäriltään. Sitä, että tuntee olevansa vastuussa kaikesta. Se on sitä, että juhlissa muuttuu maaniseksi sähköjänikseksi, joka ei pysty lopettamaan puhumista, ja juhlien jälkeen olo on kuin täpärästi hirvikolarin välttäneellä: adrenaalia suihkuaa joka suonesta. Se on sitä, että kahvit juotuasi kädet alkavat täristä ja sydän hakkaa kahtasataa. Se on sitä, että karkkipussista voi saada krapulan. Sitä, että jaloista katoaa tunto, kun pitäisi juosta kilpaa. Se on sitä, että hälinä sumentaa aivosi ja keskittymiskykysi. Se on sitä, että jokin, mikä on tavallista toisille, uuvuttaa sinut petipotilaaksi. Se on sitä, että toisten tunteet imeytyvät ihosi läpi ja saavat sinut paniikkiin, kun et pysty suojautumaan niiltä.

Erityisherkkyys voi olla myös paljon muuta edellä kuvatun tapaista, mutta kyse on nimenomaan hermoston ja aistien ylivirittymisestä, ei itkeskelystä. Itse asiassa moni erityisherkkä itkee julkisesti muita vähemmän, koska on joutunut yhteiskunnan reippauspaineissa kasvattamaan itselleen kyynelten kestävän kuoren. Eritysherkkyys ei näy päällepäin, jos herkkä niin haluaa. Elämä opettaa piilottamaan kaikenlaiset epämiellyttävät tärinät ja lepatukset ja paniikkia lähentelevät sykkeen vaihtelut.

Erityisherkkyys on tietenkin myös paljon hienoja asioita: luovuutta, silmää kauneudelle, syvällisiä keskusteluja, pienten yksityiskohtien edessä haltioitumista, hyvien tunteiden voimakkuutta, tarkkanäköisyyttä, voimakasta empatiakykyä, rakkautta luontoon ja sen ihmeistä liikuttumista. Olo on silti huijattu ja hämmentynyt, kun tajuaa tässä kohtaa, ettei olekaan se, joka on koko aikuisen ikänsä luullut olevansa. En olekaan pohjimmiltani ratkireipas rohkelikko, se on pelkkä suojakuori ja perhosen kotelo (josta kirjoitin aiemmin täällä). Kotelosta kuoriuduttuaan oikean perhosen siivet ovat aivan liiskana ja rutussa. Vasta siipien oikomisoperaation jälkeen se kykenee lentämään. Nyt ihmettelen näitä ruttusiipiäni ja varsinkin sitä, mitä näillä oikein tehdään. Luotan siihen, että tieto on minussa. Luotan, että nämä siivet kantavat sinne, minne pitääkin.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat