Istuimme tyttären kanssa laiturin päässä ja ihailimme ympärillämme pyrähteleviä, täydellisen kauniita sinisiipiä. Ne istahtivat välillä peukalon kynnelle, välillä varpaan päähän siipiään lepuuttamaan. Tytär ihmetteli sitä muodonmuutosta, mikä pienen hyönteisen elämään mahtuu: pullea toukka, vaatimaton kotelo ja lopulta tuommoinen hengästyttävän kaunis lentotaituri.

Siitä mieleeni muistui eräs oppitunti, joka lähti aivan omille raiteilleen oppilaan pysäyttävän viisaan kysymyksen takia. Opiskelimme perhosen täydellistä muodonvaihdosta, piirsimme vihkoon kuvia, kirjoitimme muistiinpanoja. Taisin sanoa, että perhosen toukkavaihe on vähän niin kuin vauva-aikaa. Kohta eräs oppilas kysyi: ”Mitä vaihetta me niin kun oltais?”  Oppilaat olivat muistaakseni viidesluokkalaisia, joten vastasin heidän olevan toukka- ja kotelovaiheen rajamailla. Murrosikä olisi varmaan sitä tiukinta kotelovaihetta kaikilla – jos ihmisillä siis olisi täydellinen ja silmin havaittava muodonvaihdos. ”Milloin meistä sitten tulee perhosia?” Oih ja wau. Tämmöisten hetkien takia rakastan työtäni!

Teistä tulee perhosia sitten, kun te uskallatte tulla ulos kotelostanne. Sitten, kun te uskallatte olla kokonaisia ja näkyviä. Silloin oppii lentämään. ”Tuleeko kaikista perhosia vai jääkö joku sinne koteloon loppuiäkseen?” Koteloonkin voi jäädä, jos haluaa, ja jotkut haluavat. Mutta sitten ei opi lentämään eikä saa koskaan tietää, miten upeaksi perhoseksi olisi voinut kasvaa. Kasvaminen nimittäin kannattaa aina. Seurasi vilkasta keskustelua siitä, miksi joku muka haluaisi jäädä koteloon, vaikka voisi lentää, ja mitä lentäminen voisi ihmisen kohdalla tarkoittaa.

Voi lapset ja lasten ikiaikainen viisaus! Oppilaille keskustelu oli ehkä hauska mielikuvitusleikki, mutta itse olin aivan fiiliksissä. Joskus oppitunti lähtee leijumaan sellaisessa flowssa, etten ikinä pystyisi suunnittelemaan moista. Tuntui, että oppilaiden kysymykset kuljettivat meitä koko ajan jonkin tärkeän äärelle. Tunnin jälkeen ihmettelin, mitä oikein tapahtui.

Kesän perhosia tarkkaillessa voisi kysyä itseltään, onko vieläkin turvallisessa, mutta ahtaassa kotelossaan, vai onko uskaltanut jo levittää siipensä. Ja jos ei vielä ole, olisiko jo aika?

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat