Elämässäni on tärkeitä ystävyyssuhteita, aikuisena solmittuja, syviä ja hyviä, lapsuudessa alkaneita, kestäviä kuin peruskallio. Nyt en kuitenkaan aio kirjoittaa noista ihanista ystävistäni, vaan suhteesta, joka alkoi, kun minä aloin, ja päättyy, kun maallinen vaellukseni täällä päättyy – jos sittenkään. Kirjoitan suhteesta tyyppiin, josta kukaan meistä ei pääse eroon, vaikka joskus mieli tekisi. Tyyppiin, jonka kanssa on koettu kaikki oman elämän tyrskyt ja tyvenet. Tyyppiin, jonka kanssa on kasvettu ja oivallettu, kompuroitu ja noustu lentoon.

Inspiraation tähän tekstiin sain tyttäreni blogipostauksesta Elämänmittaiset ystävät. Sitä pohtiessani tajusin, että sisarusten lisäksi meillä on toinenkin elämänmittainen suhde, joka jää usein muiden suhteiden jalkoihin, vaikka oikeasti se on kaikkien suhteiden äiti. Tässä suhteessa tulee usein sanottua asioita pahasti ja inhorealistisen suoraan: “Näytät tuossa kuvassa aivan jääkaappipakastimelta!” “Tämä kakku on ehkä rumin ikinä.” “Et osaa tehdä mitään kunnolla, tyrit kaiken, mitä sulta pyydetään.” Ja silti tässä suhteessa mennä porskutetaan läpi elämän ilman mahdollisuuttakaan eroon tai etäisyydenottoon. Kyse on tietenkin suhteesta itseen – tai egon suhteesta itseen. Ego on tuo vaativa piiskuri, joka vaikenee vain rakkauden voimasta. Ego on se ääni, joka sättii ja moittii niin kauan, kunnes rakkaus itseen on sitä voimakkaampi.

Itselleen kannattaisi opetella puhumaan kauniisti ja arvostaen, kuin parhaalle ystävälle. Kirjoitin otsikkoon tarkoituksella elämän pisin ystävyyssuhde, koska itseensä olisi hyvä solmia viha-vaativuussuhteen sijaan rakkaudellinen ystävyyssuhde. Olen päättänyt opetella tätä lempeää suhtautumista itseen, koska elämä on järjestänyt siihen oivallisia oppitunteja pitkin syksyä. Olen jostakin syystä imaissut itseeni kaikki ilmassa leijuvat virukset ja pöpöt ja sairastanut enemmän kuin vuosikausiin. Sehän kuulostaa kauhean heikolta ja jotenkin kyvyttömältä. No, ainakin vastustuskyvyttömältä. Teki mieli sättiä itseä huonoista valinnoista: liikaa sokeria, liian vähän unta, liian vähän liikuntaa….Mutta mikään edellisistä ei ole edes totta, koska olen elänyt samalla tavalla kuin jo vuosia. Totta on vain se, että teki mieli sättiä itseä. Mitäs menit sairastumaan, senkin luuseri. Sanoisinko ystävälle noin? Vai sanoisinko, että voi sinua. Lepää nyt kunnolla ja parantele itsesi terveeksi, lue hyviä kirjoja, katso mukavia sarjoja ja juo paljon.

Niin että kuulepas Ego. Kiitos, että pakotat kasvamaan. Kiitos, että testaat voimaani. Kiitos, että pakotat Itseni Parhaaksi Ystäväksi. Sairastaessani hoivaan itseni kuntoon ja juttelen itselleni lempeästi. Valokuvia katsoessani keskityn siihen, mikä on hyvin. Kakkuja tarjotessani lopetan selittelyt lässähtämisestä tai mauttomuudesta. Epäonnistuessani taputan itseäni olalle. Yritit sentään, se on hienoa. Puhuttelen itseäni kuin Eeva Kilpi runossaan: “Nukkumaan käydessä ajattelen/ huomenna minä lämmitän saunan/ pidän itseäni hyvänä/ kävelytän, uitan, pesen/ kutsun iltateelle,/ puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:/ Sinä pieni urhea nainen,/ minä luotan sinuun.”

 

Kommentit (4)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat