Nuorina,  vastavalmistuneina ja lapsettomina kasvatustieteen maistereina ajattelimme, että meistä tulee varmaan erinomaisia vanhempia. Sitten syntyi kolme lasta ja ymmärrys, että opettajuus ei autakaan kotona. Päinvastoin. Parhaamme toki yritimme, siitä ei tosiaankaan ollut puutetta. Jatkuvasti oli joku lahjonta- tai kiristysoperaatio käynnissä - uhkailua tietenkään unohtamatta. Joskus maksettiin euro jokaisesta hiihdetystä latukierroksesta, joskus jokaisesta luetusta kirjasta. Joskus sai rastin jääkaapin ovessa olevaan taulukkoon omassa sängyssä nukutusta yöstä ja täydestä taulukosta lopulta palkinnon. 

Katraan hiihtoniilolle ei tietenkään maksettu hiihtämisestä eikä lukutoukalle lukemisesta. Rasteja ei myöskään herunut, jos omassa sängyssä uni maittoi aina parhaiten. Jokaisella oli silti haasteensa. Nyt huomaan saavani maistaa omaa lääkettäni. Elämä tarjoilee minulle haasteeksi juuri sitä, jossa minun on kaikkein vaikeinta kasvaa. En saanut hiihtohaastetta, koska rakastan hiihtämistä. En saanut lukuhaastetta, koska rakastan lukemista. Sain olemishaasteen. Ja se on vaikeinta ikinä. 

Olen aina ollut surkea sairastaja. Jokainen flunssani on aina miesflunssa. Niistän, ryystän ja vaikeroin itsesäälin inhassa liejussa. Haluaisin heti jalkeille ja tekemään asioita. Jos ei ole ollut ihan pakko, en ole jäänyt sairastamaan ollenkaan. Koska eihän se haittaa, jos vähän nilkkaan koskee tai ääni on kateissa. Ainahan voi kinkata ja viittoa. Pysähtyminen on ollut minulle kamala rangaistus. Juuri siksi se on niin tavattoman tärkeä läksy. Nyt kuulen oman ääneni saarnaamassa tärkeiden, mutta epämieluisien asioiden merkityksestä ja siitä, kuinka juuri niiden parissa kasvaa eniten. Ole hiljaa, nainen.

Tänään inspiroiduin tähän ajatusketjuun yhdestä oppilaiden kanssa lukemastani lauseesta: ”Kerran sitä karvat kastuu, mutta luonne kasvaa ikuisesti.” (Älkääkä takertuko nyt noihin karvoihin.) Loppuosa jäi soimaan päähäni, ja tajusin, että luonteenkasvatuskoulussa olen tainnut jäädä luokalleni, tai ainakin vahvasti erityisen tuen piiriin. En ole suostunut vastaanottamaan sitä yksinkertaista oppia, minkä flunssat ja keuhkoputkentulehdukset ovat ystävällisesti tarjoilleet. Olen vastustanut, minkä kehoni väsymykseltä olen kyennyt. Olen pannut hanttiin ja kiukutellut. Nyt jouduin sitten astetta kovempaan koulutukseen: jalassa murtuma ja kädessä repeämä. Ei auta kinkkaus eikä viittominen. Ei auta mikään muu kuin lepo. Umpiluiseen kallooni on vähitellen hiipinyt oivallus, että sairastamaan tai lepäämään täytyy suostua. Täytyy vihdoin lakata vastustamasta.

Olen muistaakseni sanonut oppilailleni joskus, että kun lakkaatte vastustamasta ja suostutte oppimaan, alkaa tapahtua ihmeitä. Alan ymmärtää, että olen opettaja tietystä syystä.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat