Tavaroiden raivaaminen on ihanaa. Tai oikeastaan ihaninta on ihailla vastaraivattua tilaa ja lepuuttaa silmiään viikatuissa pinoissa ja kuin taivaasta ilmestyneessä selkeydessä. Kaikella on paikkansa ja kaikki on löydettävissä. Tekisi mieli käpertyä nukkumaan vastaraivatun vaatehuoneen lattialle hengittelemään sitä selkeyttä ja toivoa, että osa siitä imeytyisi suoraan aivojen kaaokseen.

Itse raivaustyö on joskus epätoivoista. Viime kesänä yritin konmarittaa varastomme, mutta sitten iski uupumus ja helle ja epäusko. Kannoin kuistille enemmän tavaraa kuin olin tiennyt varastossa edes olevan, ja silti varastossa ei näyttänyt tapahtuneen mitään. Välillä seisoin typertyneenä varaston lattialla ja tuijotin hamsterinruokapusseja, vaikka meillä ei ollut ollut hamsteria viiteentoista vuoteen. Löysin myös ratsastustakkini ja sen taskusta sokeripaloja ja viimevuosituhantista ruisleipää. Varastossamme oli myös paljon itselleni käsittämätöntä, avaruusromun näköistä tavaraa, josta en tiennyt, miltä vuosituhannelta ne olivat. Päätin, että joku avaruusromuasiantuntija saa jatkaa siitä, mihin jäin.

Olen lukenut KonMarit ja tehnyt muutaman tehokkaan ja onnistuneenkin raivausoperaation kodissamme. Olen ajellut pakoputki punaisena ympäri kaupunkia kierrätyspisteestä toiseen (niin että kuinka ekologista on konmaritus…) monena eri päivänä, koska jäteasema ei ollutkaan auki lauantaina ja koska kirpputori taas ei ollut auki maanantaina ja koska antikvariaatti ei ottanutkaan kirjoja vastaan. Lopulta pääsin kuin pääsinkin siihen auvoiseen tilaan, jossa pystyin käpertymään vaatehuoneen lattialle hengittämään selkeyttä. Sitten soi puhelin.

Raivauksen jälkeisenä päivänä soi aina puhelin. Siellä soittaa tyttäreni, joka kyselee 70-luvun bileisiin niitä tolppapohjakenkiä. No ei ole kuule tolppapohjakenkiä. Eilen vielä oli. Sitten ostetaan kirpputorilta käytetyt tolppapohjakengät. Kohta soittaa toinen tytär ja kysyy teletappeja lapsenlapselle. Ne ovat kuulemma aivan lyömätön hitti juuri nyt. Vaatehuoneessahan on ne pehmolelut. No ei kuule ole teletappeja. Eilen vielä oli. Sitten ostetaan kirpputorilta käytetyt teletapit. Kohta soittaa kolmas tytär ja kysyy hapsulaukkua. Ne on kuulemma muotia taas. Vaatehuoneessahan on se sun vanha. No ei kuule ole hapsulaukkua. Eilen vielä oli. Sitten ostetaan kirpputorilta käytetty hapsulaukku.

Mitä tästä opimme? Äiti-ihminen ei saa konmarittaa. Kaikille tavaroille tulee kysyntää heti hävitystä seuraavana päivänä. Olenkin päättänyt seuraavalla kerralla huijata universumia. Kuskaan tavaroita muka kierrätykseen. Oikeasti ajan korttelin ympäri, tuon tavarat takaisin mustassa jätesäkissä yön pimeydessä takaovesta hiipien ja jään odottamaan puhelua.

 

Kommentit (2)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat