Lapsena sitä ajatteli, että aikuisuus se vasta on hienoa: vaihtoehtojen valtameri, mitä kohti kannatti meloa reippain vedoin rajoittamattoman vapauden kiilto silmissään. Odotin kiihkeästi aikuisuutta, ja mitä vanhemmaksi kasvoin, varsinkin merkkiä aikuisuudesta. Odotin ihmeellistä vakautta ja varmuutta, jotakin päälleni laskeutuvaa aikuisuuden viittaa tai päähäni tömähtävää viisasten kiveä. Ei tullut viittaa eikä kiveä, tuli perhe ja työ ja muutama kivinen karikko. Pikku hiljaa aloin oivaltaa, mitä aikuisuus on. Se ei olekaan valmiiksi tulemista tai rajoittamatonta vapautta, vaan vastuun ottamista omasta ja itseä pienempien ja heikompien elämästä. Aikuisen tehtävä on ottaa vastuu omista teoistaan ja hyvinvoinnistaan eikä hakea vastuunkantajaa jostakin päättäjästä, vanhemmasta tai edes kumppanista. Kuulostaa vaikealta, mutta niin kuulosti apupyörien irrottaminenkin joskus.

”Minusta ei koskaan tule aikuista”, huutelee viisikymppinen julkkis ylpeänä iltapäivälehdessä. ”Jipii, olen Facebook-testin mukaan 16-vuotiaan tasolla!” tuulettaa kolmen lapsen äiti statuspäivityksessään. Aikuisuuden brändi kaipaa siis pikaista päivitystä - kaikki haluavat täyttää kahdeksantoista, mutta harva hinkuu enää aikuiseksi. Monen yllätykseksi aikuisuus ei kuitenkaan tarkoita parasta ennen -päiväyksen peruuttamatonta ylittymistä vaan oikeanlaista asennetta. Aikuisuus on viisautta. Aikuisuus on uskallusta. Aikuisuus on sitä, että pääsee takapenkiltä oman elämänsä kuljettajan paikalle.

Aikuisuus on myös sitä, ettei päästä omia pelkojaan valumaan lapsen reppuun. Aikuisen tehtävä on suojella lasta, valaa uskoa ja toivoa onnelliseen elämään ja turvalliseen maailmaan. Aikuisen tehtävä on luoda turvaa ja luottamusta, vaikka pikkuisen feikisti. Joka päivä itsekin vakuuttelen oppilailleni, että maapallo pelastuu ja pakolaisille löytyy koti, kun maailmantuska tihkuu pulpettien takaa opettajan syliin. Lasten tehtävä ei ole kantaa murheita aikuisten ongelmista, heidän kuuluu juosta perhosten perässä ja riemuita tontun muotoisesta pilvestä.

Onneksi aikuinenkin saa joskus riemuita: saa tehdä salaa lapsilta kiellettyjä hekumallisia juttuja. Ja nyt tarkoitan tietenkin sitä, kun oppilas yllätti meidät tänään opettajanhuoneesta kesken kakunsyönnin. Oppilaan mielestä se oli erittäin epäreilua, mutta meistä aikuisista pelkästään kohtuullista. Koska aikuisuus on.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat