Välillä sitä haaveilee semmoisesta, että voisi elämässään jotenkin parantaa maailmaa, korjata epäkohdan, jättää hyvän jäljen, joka helpottaisi jälkipolvien elämää. Nyt ei enää tarvitse haaveilla, koska se on tapahtunut. Kahdesti. Vahingossa.

Ensimmäinen maailmanparannusoperaationi alkoi junassa. Olin viemässä yhtä lapsistamme ensimmäistä kertaa yksin junaan. Ekaluokkalainen kuopus halusi jäädä kotiin värittämään, ”kunhan en viipyisi kauaa”. ”Huihai”, vastasin. ”Palaan ennen kuin ehdit kissaa värittää.” Lainasin autoa naapurilta, koska oma mies ja auto olivat reissun päällä. Ehdimme asemalle ajoissa ja kipitimme junaan etsimään lapselle paikkaa. Paikka löytyi toisen kerroksen perukoilta. Rupesin vielä varmistamaan, että lapsi tietää, missä on vessa ja miten sinne mennään. Lapsi hätisteli minua nolona, ja koska tuohon aikaan pelkkä olemassaoloni oli noloa, vessavalistus oli tietenkin noloa potenssiin miljoona. Alakerrassa painoin ovinappia poistuakseni junasta ja ihmettelin, miksi asemarakennus lähti yhtäkkiä oudosti liikkeelle. Kesti muutaman sekunnin ennen kuin tajusin, että junahan se olikin lähtenyt liikkeelle, ja minä olin vankina sen sisällä. Junalapsen ilme oli kuvauksellinen, kun kipusin uudestaan yläkertaan kertomaan ilouutisen. Soitin kotilapselle, että nyt saattaa vähän kestää, sitten lähdin etsimään jotakuta, joka voisi pysäyttää junan. Konduktööri sanoi melko totisena, että kuulkaas rouva, kun Intercityä ei niin vain pysäytellä. Saaton itkeä vähän ja kertoa pelokkaasta värittäjästä kotona ja naapurin autosta ja yksin matkaavasta yläkerrassa, enkä turhaan, koska kohta konduktööri tuli ilmoittamaan, että juna tekisi vuokseni yhden ylimääräisen pysähdyksen käytöstä poistuneella asemalla.

Junakansa ihmetteli, kun juna pysähtyi metsään, ja minä harpoin iloisesti vilkuttaen raiteiden yli. Junalapsi ei vilkuttanut takaisin. Metsäasemalta soitin taksin ja pääsin takaisin naapurin auton ja lopulta myös värittäjälapsen luokse. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Paitsi että nyt on vielä paremmin: Tapauksen jälkeen juniin tuli kuulutus, jossa kehotetaan saattajia poistumaan, koska juna lähtee x-minuutin kuluttua.

Toinen maailmanparannusoperaationi tapahtui jäähallissa. Olin lähtenyt mieheni kanssa jääkiekko-otteluun. Alkumatsin jaksoin seurata pelin kulkua, sitten keskittymiseni herpaantui, ja aloin vilkuilla ympärilleni. Nuo syövät makkaraa! Mistähän täältä saa makkaraa? Koska täällä on väliaika? Hei, tuohan taitaa olla entinen naapuri – ja tuolla istuu näköjään vanha luokkakaveri! Ihan samannäköinen kuin silloin, öö… monta vuotta sitten. Onpa mielettömän ihana takki! Varmaan vintagea… ja blaablaa päläpälä jaarijaari pingpong… Sitten ajatuskuplani puhkesi läsähtäen, kun kiekkokansa kohahti ja jotakin hienoa kai tapahtui, koska kaikki taputtivat. Miehelläni siinä vieressä oli kiekko hanskassa, ja hän oli jotenkin kaikkien huomion kohteena. Muut aplodeerasivat. Jestas. Kiekko oli lähtenyt tuhatta ja sataa pelaajan mailasta kohti meikäläisen ohimoa, ja ainoastaan mieheni nopeat refleksit olivat pelastaneet henkeni – tai no, ainakin kalloni osumalta. Hävetti, kun olin ollut kaikesta tapahtuneesta niin kuutamolla. Nyt ei hävetä enää, koska tapauksen jälkeen kiekkomatseihin on tullut kuulutus, jossa kehotetaan seuraamaan peliä ja varoitetaan lavasta sinkoavan kiekon voimasta ja nopeudesta.

Joku saattaa ajatella, että pelkkää kohellusta eikä mitään maailmanparantamista ja että onhan noita nyt sattunut muillekin, ja saakin ajatella.  Antakaa minun silti pikkuisen liehutella näkymättömän sankarinviittani alla ja hykerrellä sillä, kuinka käyttökelpoiseksi voikaan henkilökohtainen häpeä joskus jalostua. Ties vaikka jonkun kiekkokatsojan henki pelastui.

Kommentit (6)

Hansuliini

Niin monelta murheelta on säästytty, kiitos kun olet uhrautunut meidän kaikkien puolesta!

Sirpa

Hyvä, kaikki myö reippaat maalimanparantajat, siellä ja täällä ja siellätäällä! :-)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat