Tänä vuonna ajattelin ruveta paremmaksi ihmiseksi. Tosin viime vuonnakin ajattelin. Mutta nyt ajattelin ruveta semmoiseksi paremmalla tavalla paremmaksi. Semmoiseksi, joka ei narise pienistä, kiittää ja kannustaa paljon, jonka hymy ei hyydy ja jonka tahdonvoima ei petä edes jääkaapin kahvassa. Semmoiseksi onnelliseksi, tasapainoiseksi ihmiseksi, joista lehdistä lukee ja joita telkkarissa näkee.

Tiedon puutteeseen ei pitäisi ainakaan tämän projektin kaatua, koska paremman elämän ohjetta sataa ihmisen päälle niin, ettei väistelemään ehdi. Ja sepä se juuri ongelma onkin. Mikä niistä lukemattomista onnellisen ja hyvän elämän ohjeista on paras? Mikä on se, jota noudattamalla elämä alkaisi parantua, hyvä olo lisääntyä ja keho virkistyä? Mikä olisi se, jota noudattamalla saisi elämäänsä lepoa eikä vain yhtä suoritettavaa stressitekijää lisää, joka ei kiristäisi arjen aikatauluja ja hermoja entisestään? Mikä olisi se, jota noudattamalla askel kevenisi ja hymy karehtisi kasvoilla ilman syytä?

Elämä menee nimittäin helposti projektista toiseen pinnistellessä. On talon rakennusta, lasten kasvatusprojektia, koiran koulutusta, parisuhdesolmuja, sisustamista ja kesämökkiä ja kun ne saadaan jonkinmoiseen kuosiin, alkaa oman mielen muokkaaminen joustavaksi, tyytyväiseksi, rauhalliseksi, keskittyneeksi ja mitä näitä nyt on. Koko ajan on meneillään joku muokkausprojekti ja sinnikäs yritys hallita elämää ja löytää taika-avain, jolla se helpoiten kävisi. Usein tähän väliin iskee vielä jokin sairaus, jota ei hengästyttävästä yrittämisestä huolimatta voikaan hallita. Koska elämää ei voi.

Löysin äskettäin kuvan itsestäni joskus 70-luvulla. Kuva esittää minua ja kissaani Misseä. Kuva on ainutlaatuinen, koska minusta ja Missestä ei ole muita kuvia. Tarkkaan ottaen ei ole ihan tätä yhtäkään, koska minusta näkyy kuvassa vain puoli päätä. Silti kuva on säästetty, koska onhan siinä sentään Misse (joka muuten otti hatkat ja katosi, koska puin sille nukenvaatteita). Tuo kuva puhutteli minua ja palasi kummittelemaan mieleeni (tai ehkä se oli Misse….). Se johdatteli minut tärkeän oivalluksen ääreen: Parempi elämä tulee siitä, että toisinaan tyytyy siihen, mitä nyt sattuu tulemaan.

Jotenkin tuntuu, että 70-luvulla osattiin suhtautua elämään rennommin ja vähemmän suorituskeskeisesti. 70-luku oli nimittäin ainakin minulle onnellista aikaa, stressi ei ollut kansantauti, ja kaikki ruoka oli terveellistä. Lääkärit olivat aina oikeassa ja opettajia kunnioitettiin. Elämä oli riittävän hyvää eikä täydellisyyteen tarvinnut kurotella. Vieraille tarjottiin voileipiä ja lauantaina syötiin saunamakkarat. Sisustamista oli se, että taloon kannettiin tarvittavat huonekalut. Ja albumiin pääsi kuva, jossa näkyi vain puoli ihmistä.

Tuo valokuva sai minut pohtimaan tavoitettani uudelleen. Entä jos tämä vuosi olisikin projekteista vapaa välivuosi? Jospa tänä vuonna lakkaisin yrittämästä olla parempi, hyväkuntoisempi, hoikempi, tehokkaampi, taitavampi. Jospa tekisin asioita, joita haluan tehdä, enkä niitä, joita pitää tehdä. Jospa tyytyisin siihen, mitä nyt sattuu tulemaan. Eihän sitä tiedä, vaikka vahingossa sattuisi priimaa pukkaamaan.

Kommentit (1)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat