Joka vuosi naureskelen marraskuussa jouluhössötykselle ja lahjatohinoille, olen rento ja huoleton, koska minähän en joulusta stressaa. Jouluja on, kuulkaas, nähty niin monta, että pakollisia kuvioita on jäljellä enää vähän. Aika on hionut pois kaappien siivoukset ja rosollin teot, pakettirallin ja ylenpalttisen kodin koristelun. Minähän en joulusta stressaa.

Joulukuun alussakin vielä vitsailen lahjojen perässä juoksentelusta, jouluruokien tekemisestä pakkaseen ja korttiaskartelusulkeisista. Ei koske minua, ehei! Sitten se hiipii jostakin nurkan takaa kuin pahankurinen tonttu. Se löytää minusta pehmeän kohdan, johon voi painaa syyttävän sormensa ja kiertää vähän. Ohimoita alkaa yhtäkkiä kiristää somen, lehtien ja ystävien reseptihehkutukset, ahkeruusluettelot ja jouluihkamointi. Joulukuun puolessa välissä huomaan olevani jo kaulaani myöten suossa: oppilasarvioinnit kesken, joulujuhlaesitys rempallaan, koti arkiasussaan, joululahjat hankkimatta ja leipomiset leipomatta – ja syyttävä sormi kalvaa sisuksissa asti. Joku voisi sanoa tähän, että älä leivo. Älä hanki lahjoja. Minäkin voisin. Mutta kun en sano, koska joku joulumuori minussa alkaa yhtäkkiä himoita vanhanajan joulua lahjoineen ja pipareineen. Yhtäkkiä olen satavarma, että juuri tämä joulu ja kaikki sen rakkaat jouluvieraat ansaitsevat käsintehtyjä lahjoja, herkullista ja terveellistä, lisäaineetonta ja kaunista, tarpeellista ja tietynlaista. Ja minä juoksen. Pääni on punainen kuin tonttulakki, kauppalista kilometrin mittainen, muisti pätkii, uni on katkonaista ja kaikki hienot mielenhallintataidot tipotiessään.

Töissä jaksan vielä laulaa joululauluja ja treenata joulunäytelmää, houkutella oppilaita työntekoon ja askarrella joulua, mutta pysähtyessä pääni surisee kuin mehiläispesä. Jouluaatto lähestyy, ja minä paketoin, leivon, paistan ja siivoan. Koska yhtäkkiä huomaan aatonaattona, että jääkaappi on aivan törkyisen näköinen – sehän on pestävä! Aatonaattona huomaan yleensä myös, että pesuhuoneen kaakelit ovat kamalan näköiset – nehän on pestävä! Riehun ja touhuan kuin maaninen sähköjänis, kunnes aattoiltana kaikki on tehty. Leivonnaiset leivottu, koti siisti, ruoat valmiina ja kertaalleen tarjoiltukin, juhlarutiinit läpikäyty, perhe kylläinen ja onnellinen. Silloin alkaa minun jouluni.

Joulupäivä on kaikista päivistä parhain, silkkaa lepoa ja rauhaa. Rakkaita ihmisiä ympärillä, siisti koti, kaapeissa riittävästi hyvää ruokaa, suklaata käden ojennuksen päässä eikä mihinkään ole kiire, koska kaikki on tehty. Joulupäivä tuntuu autuaista autuaimmalta, melkein kuin pala taivasta olisi laskeutunut maan päälle. Joka vuosi päätän, että ensi vuonna ei mitään riehumista eikä maanista puurtamista viime metreillä vaan ajoissa valmistautumista matalalla profiililla - ja joka vuosi löydän itseni konttaamasta hiki otsalla aatonaattoyönä rätti kädessä ja vahtimasta uunissa paistuvia erikoisherkkuja. Ehkä on aika hyväksyä, että tämä on minun ikioma tapani valmistautua jouluun, koska lopputuloksena on aina ollut tuo ihmeellinen joulurauha.

Sitä toivon jokaiselle: ihmeellistä joulurauhaa – ja ehkä jonkin lyhyemmän kaavan kautta.

 

Kommentit (4)

Koti meidän

Hyvä kirjoitus! Tuttuja tunnelmia! Terveisin tuikku Koti meidän -blogista

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat