Aion selvittää, miten kotipihamme voisi julistaa kansallispuistoksi tai joksikin suojelualueeksi, johon puuttuminen lapiolla, haravalla tai muilla työkaluilla olisi laissa kiellettyä. Kansallispuistot ja luonnonsuojelualueet ovat nimittäin tavattoman kauniita, vaikka kukaan ei ole siellä haravoinut ja istuttanut ja huhkinut itseltään selkää sijoiltaan ja parisuhdettaan pihatyöleiriksi. Tai ehkä ne ovat kauniita juuri siksi, että kukaan ei ole puuttunut Luojan suunnitelman kulkuun. Kaikki on juuri sellaista kuin on. Puu kaatunut ja maatunut kauniiksi sammalen peittämäksi kohoumaksi. Lehdet maatuneet ruokkimaan maaperää niille sijoilleen. Lakastuneet kukkaset taittaneet vartensa ja kellahtaneet lepäämään sammalmättäälle.

Omassa pihassani on yritetty monenmoista. On puututtu kovalla kädellä luonnon kulkuun. On raivattu ja istutettu, on haravoitu ja lapioitu. On niitetty ja nypitty, on kaivettu ja peitelty. Vaan luonto on sinnikäs vastustaja. Se tahtoo selvästi jotakin muuta kuin mitä lapion ja haravan päässä on tuumailtu. Ei tule kaunista ja harmonista. Ei kukoista ja loista. Ei helli siisteys ja sopusointu silmää eikä mieltä. Niinpä olenkin harkinnut luovuttavani ohjat luontoäidin hyppysiin. Antaa sammalen kasvaa, kun kerran nurmikko ei jaksa. Antaa vadelman villiintyä, kun kerran perennat eivät viitsi. Metsämansikat saisivat rönsyillä vapaasti poikki pihan, koivun taimet kurottaa kohti aurinkoa, lupiini levittäytyä loistossaan halki tontin. Minä käyskentelisin pihalla heinä suussa ja ihmettelisin luonnon voimaa kuin kansallispuistossa ikään. Jos myrsky kaataisi puun, se saisi jäädä siihen. Jos syksyn lehdet hautaisivat pihan alleen, minä heittäytyisin lehtien päälle lepäämään ja tekisin vaahteran lehdistä peiton.

Portinpieleen pystyttäisin kyltin: luonnonsuojelualue. Kun naapurit ahkeroisivat puutarhoissaan, minä huikkaisin aidan yli, että minäkin muuten, mutta katsokaas, kun luonnonsuojelualueella ei voi…. Kun vieraat hämmästelisivät syksyn lehtien paljoutta ja vadelman villiyttä, minä kohauttelisin olkapäitäni ja huokaisisin, että kyllähän minä muuten, mutta katsokaas, kun on tämä luonnonsuojelualue.

Esittäessäni tätä kuningasideaa viisaalle jälkikasvulleni, yksi heistä totesi:” Loistoidea. Sadan vuoden päästä saattaa jo näyttää kauniilta.” Lauseen lievästä sarkasmista huolimatta saatan kupsehtia sadan vuoden päästä kansallispuistopihallani heinä suussa, koska luonnossa liikkuminen hoitaa ihmistä niin monin tavoin. Villi veikkaukseni on, että sadan vuoden päästä minut löytää joka tapauksessa jostain luonnonläheisistä olosuhteista – joko heinä suussa tai huomattavasti suun yläpuolella.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat