Olen ollut opettaja jo iäisyyden. Tiedän sen siitä, että oppilaat kyselevät minulta, millä luokalla olin talvisodan alkaessa ja kuinka vanha olin silloin, kun Jeesus eli maan päällä. Silti kuvittelen usein olevani yhä nuori ja notkea opettaja, koska en ajattele ikääni. Viime päivien uutiset ovat kuitenkin saaneet minut tajuamaan, että oikeasti haluan olla vanha kääpä. Tai ainakin vakaa mänty.

Haluan olla jotakin, joka ei muutu ja heilahtele kaikkien tuulahdusten mukana. Lapsilla on tarpeeksi muutosten tuulia omissa elämissään, kun jollakulla muuttuu osoite tämän tästä, toisella koko perhekunta, ja samalla maailma ympärillä uhkaa sortua palasiksi. Koulun kuuluu olla turvasatama. Vakaa ja sama kaikille. Hitaasti muuttuva ja ennalta-arvattava. Haluan olla kääpä, koska koen oppilaiden tarvitsevan sitä, että ope on vähän jäärä ja koulussa on vähän vanhanaikaista, mutta niin ihanan turvallista. Kun maailma muuttuu ympärillä niin, että paukkuu, on oltava paikka, jossa luokka on samalla paikalla, päivärytmi lukujärjestyksen mukainen ja opettaja muuttumaton kuin vanha mänty.

Opettajan ei tarvitse lähteä puuhaamaan jumppapalloja luokkaan tuoleiksi heti, kun jossakin hihkutaan niiden edistyksellisyyttä. Opettajan ei tarvitse tehdä niin kuin minä tein. Parin viikon kokeilun jälkeen meillä kannettiin jumppapalloja luokasta ulos ja tuoleja takaisin sisälle, koska kenenkään hermo ei kestänyt sitä tauotonta nitinää, jonka kuminen jumppapallo ja muovinen kokolattiamatto saivat aikaan. Oppilaan vahva takaraivo onneksi kesti sen pamauksen, joka syntyi jumppapallon jousto-ominaisuuden testauksessa kesken oppitunnin. Opettajan ei myöskään välttämättä tarvitse sisustaa luokkaansa lattiatyynyillä, joiden päällä oppilaat voivat makaillen laskea matikan laskujaan, niin kuin minä tein. Lapsilla oli mukavaa, tosin numeroista ei saanut selvää. Opettajalla ei ollut mukavaa, ja polvista katosi tunto. Opettajan kuuluisi lipua luokassa kuin tuuli ja pysähtyä vaivihkaa oppilaan kohdalle kuiskimaan ohjeita, kehumaan ja koskettamaan rohkaisevasti olkapäästä. Konttaamalla kaikki tuo kävi jokseenkin hankalaksi. Lattiatyynyt kannettiin ulos, järki palasi päähäni ja tunto polviin.

En tavoittele taantumusta tai kehityksen jarruttamista. Haluan valaa uskoa ja rohkeutta siihen, että jokainen opettaja voi olla hyvä omalla ainutlaatuisella tavallaan. Joku tarvitsee siihen kasan jumppapalloja, toinen luokan täysremontin, kolmas pitkiä hengitysharjoituksia oppilaiden kanssa, neljäs rutiiniksi muodostuneen aamupiirin.

Tärkeintä luokassa on kuitenkin se, mitä ei näe, vaan tuntee. Jos ilmapiiri on hyväksyvä ja lämmin, ja jos opettaja tuntee oppilaitaan kohtaan inhimillistä rakkautta ja kykenee sitä jotenkin sinne pulpettien väliin välittämään, on istuimen materiaalilla aika vähän merkitystä. Luokan sisustus on toisarvoista, koska jokainen osaa kantaa tuoleja ulos ja jumppapalloja sisään. Niiden näkymättömien (ja tärkeimpien) asioiden kantaminen luokkaan on paljon vaikeampaa.

 

Kommentit (28)

Vierailija

Nonni!! Just näin se on! Tämä rohkaisu osuikin silmiini just oikeaan saumaan, kun lähden tästä huomenna etsimään kauan naftaliinissa ollutta opettajuuttani ja aion selvitä ilman kikka kolmosta. Tunteella mennään!

Vierailija

-samoin ajattelee tääkin ope; jokainen löytäköön oman tapansa olla läsnä oppitunneilla; Keijo Tahkokallion lausahdukset tukevat myös pysyvyyttä tämän hektisyyden keskellä.... Hyvä Pauliina!   terv. Ulla :-)

Miesope 08

Samaa mieltä on tämäkin ope. Läsnäolo ja välittäminen ovat edelleen ne tulipilarit, joiden tulee viedä teknologiaa kuin pässiä narussa.

sivustaseuraaja

Kiitos tästä järjen äänestä digiloikkailmiöhössötyksen keskellä. 

Vierailija

Minäkin olen samaa mieltä kanssasi ! Lämmintä avoimuutta, empatiaa ja yksilön tarpeet huomioon ottavaa asennetta opettaja tarvitsee ennen muuta. Fyysisen ympäristön hienous jää auttamatta kakkoseksi luonan lämpimälle tunneilmapiirille vanhemmillakin, kun miettivät, missä oman lapsen on turvallista oppia ja kehittyä. Terveisin Johanna-ope

Hande

Tulipa taivaan lahjana tämäkin juttu tänne Hojksien ja pedagogisten selvitysten ryteikköön, jossa opeparka yrittää esittää parhaat kikkansa ja metodinsa vakuuttaakseen viraston kelvollisuudestaan olla opettaja!

Sylppä

Olen ollu eläkkeellä 4 vuotta, mutta kuulostellut ja käynyt muutaman kerran koulussani toteamassa, että kaikki ei ole mennyt niikun pitäs.
Olipa ihana lukea tämä juttu, koska se herätti toivon, että siellä saattaa olla vielä joitakin, jotka ajattelee kuten kirjoittaja. Tai ainakin jossain on vielä joku tolkuissaan ja keskittyy olennaiseen.

Äly hoi, älä jätä

Juuri noin, miten ihmeessä opetustoimen ja konsulttifirmojen digitalisaatiouskovaiset saadaan ymmärtämään arjen realiteetit ja lapsen perustarpeet, joiden pohjalta pitäisi rakentaa tulevaisuuden koulua vähän eri perustein?

RiiAnn

Voisi etsiä koulusta tilan, johon saisi niitä jumppapalloja ja isoja tyynyjä ja muuta rentoa, jokainen varaisi ajan sinne kun siltä tuntuu. Jos löysit ajatuksen tästä, tulen mielelläni kertomaan lisää! :D

Nuttu nurin onni oikein
Liittynyt30.8.2015

Ah, kun olisikin semmoinen tila! Valitettavasti joka soppi on täynnä porukkaa. Jätin luokkaan sentään muutaman lattiatyynyn, ja käytävällä on sohvaryhmiä, joissa saa halutessaan työskennellä.

SaaraEV

Kyllä sai nuori luokanopeopiskelijakin virtaa ja uskoa tulevaan uraan. Ehkä olen koulutuksen vastarannan kiiski, kun en aina usko kaikkiin uusiin virtauksiin. Teksti valoi uskoa siihen, että ei tarvitse lepattaa uusien suuntauksien mukaan, vaan mukavaa on puuhastella perinteisiä asioita hyvällä ryhmähengellä kuin pomppia jumppapallon päällä tai väkertää numeroita lattiatyynyillä tai sohvilla. Kiitos tekstistä!

vierivä kivi ei sammaloidu

En kiistä ihmisen kaipuuta vakauteen ja turvallisuuteen.
Silti se ei ole (teko)syy muuttumattomuuteen: oppilaat vaihtuvat. Näin ollen työtään ja metodeitaan, niin koulu- kuin opettajatasollakin, voi kehittää ja tuoda muutokset sitten uusille oppilaille, niille jotka eivät vanhoista tavoista tiedäkään.
Koulu ei voi olla irrallinen saareke 50-, 70- tai 80-luvulla.
Kannattaa muistaa, että mikäli opettajat eivät muuten päivitä metodeitaan tähän päivään, siihen pakotetaan pakolla. Valtio katsoi 20 vuotta läpi sormien kun kunnat ja koulut jättivät, huolimatta hyvistä Nokia-vuosista, päivittämättä itsensä ict:n käytön osalta nykypäivään. Nyt asia tehdään pakolla sähköisten ylioppilaskirjoitusten avulla.
Tämä esimerkki pätee moneen muuhunkin juttuun. Jos koulu pyristelee muutosta vastaan, muutos tehdään muutosjohtamisella, ylhäältä päin. Se taas tarkoittaa opettajien autonomian kaventamista. Sehän se sähköisten ylioppilaskirjoitusten idea on, jos katsotte vähän mekanismin taakse.

Nuttu nurin onni oikein
Liittynyt30.8.2015

Kiitos palautteesta! Ei meilläkään onneksi ihan rihvelitauluun kirjoiteta.... Käytössä on virtuaaliset oppimisalustat pedanetissä,  jossa oppilaat pitävät blogeja ja raportoivat fyken kotikokeita. Eli en todellakaan vastusta kehitystä, mutta jaksaakseen opettajan on pakko valita, mihin kaikkeen lähtee mukaan.  Jokaisen opettajan on löydettävä oma tapansa olla hyvä opettaja.

Kiikkutuolimummo

Näin minäkin ajattelen... En kuitenkaan jaksanut selittää työtapojani nuoruutta uhkuvassa työyhteisössä. Katsoin parhaaksi vetäytyä pois nivelrikkoineni, sydänvaivoineni, vaikka henkistä ja paljon vielä fyysistäkin työkuntoa olisi ollut jäljellä. Rakastin työtäni ja lapsia. Minulle oli tärkeää, että opeteltiin olemaan ihmisiksi ja siinä sivussa opittiin lukemaan, laskemaan, kirjoittamaan... Syliinkin sai tulla ja ihan sai olla oma itsensä. En minä osannut tietotekniikkaa ( mitä lie se koodaus? ) niin hyvin kuin toiset, mutta ehkä luokassamme oli enemmän tarinoita, näytelmiä, pienten käsien näperryksiä. Usein kuitenkin tuntui, että olen jäänne dinosaurusten ajalta, kun kiinnitän huomioni epäolennaisiin asioihin: Nuttu naulaan, hyvää huomenta, kiitos, anteeksi... Onnellinen olen olossani nyt tässä elämänvaiheessa ja voimia ja viisautta toivon jokaiselle koulun arjen työmuurahaiselle.

Vierailija

Kiitos rohkeasta kirjoituksesta, samaa mieltä minäkin.... Enkä todellakaan vastusta sitä, että joku vaikka niitä jumppapalloja tai tyynyjä käyttää, kaikkien juttu niiden ei kuitenkaan tarvitse olla. Kolmeenkymmeneen työvuoteen on mahtunut kaikenlaista uudistusta, mutta tärkein ja pysyvä  työkalu opettajalle on opettajan persoona. Hyvää jatkoa tärkeässä työssä :).

Vierailija

Tärkein asia on opettajan välittäminen. Niin se on.

Mutta jos kyse on siitä, että opettaja ei halua muuttua, ei halua tutkia, miten oppilaat oppivat ja viihtyvät koulussa parhaiten tai miten elämänikäisen tutkimisen ja oppimisen idea saadaan juurrutettua oppilaisiin, silloin mennään metsään. Jos puolustetaan luennointia ja sanelevaa opettamista perinteiden ja turvallisuuden (häh?) teeseillä. Oppilas kun ei ole malja, johon tieto kaadetaan opettajalta, vaan luonnostaan tutkiva ja utelias ihminen. Suomessa oppilaat eivät pidä koulusta tai viihdy siellä. Se ei parane jumppapalloilla, mutta ei varmasti perinteisellä edestä ohjatulla luennoinnillakaan.

Nuttu nurin onni oikein
Liittynyt30.8.2015

Samaa mieltä! Paitsi että useimmat alakoululaiset kyllä viihtyvät koulussa, sanovat tutkimukset mitä tahansa. Turvallisuutta tuo se, että opettajalla on muutoksissa sielu matkassa mukana, se kannattaa aina tarkistaa - tai ottaa pari taka-askelta.

Vierailija

Kiitos hyvästä kirjoituksesta, siinä oli vinhasti asiaa! Pakko kuitenkin todeta, että oma lapseni on tuosta jumppapallosta hyötynyt aika isosti... vilkas lapsi, jonka on ollut vaikea pysyä paikallaan... hän opetteli paikallaan olemista jumppapallon avulla ansiokkaasti. Nyt ei enää palloa tarvita. Mutta ymmärrän sun pointin, eli opettajan tilannetaju ja ymmärrys lapsen tilanteesta ja sopivista keinoista erilaisten lasten erilaisiin tilanteisiin on ammattitaitoa.

Nuttu nurin onni oikein
Liittynyt30.8.2015

Kiitos palautteesta! Tiedän monia, jotka ovat hyötyneet jumppapallosta, enkä vastusta sitä millään muotoa. Mutta pointtina oli juuri tuo mainitsemasi lapseen ja lapsen tarpeisiin tutustuminen eikä kaikkien muotivirtausten seuraaminen.

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat