Minullakin on life coach. Elämä nyt vain on aivan liian kimuranttia ja kiireistä itsekseen setvittäväksi. Kuka täällä on käskenyt sitä paitsi yksin pärjäämään ja sokkona suunnistamaan? Ihminen tarvitsee neuvonantajan näyttämään suuntaa ja zoomaamaan katseen siihen kohtaan, mihin kulloinkin on tarvis. Yksikseen sitä puskee läpi harmaitten kivien niin että ryskyy - ja mitä siitä yleensä saa? Mustelmia ja lohjenneet kynnet ainakin. Flunssan päälle ja kasan moitteita, kun tuli rumaa jälkeä. Siis jos ei olisi life coachia.

Oma coachini on jo hieman ikääntynyt, mutta ehkäpä juuri siksi hänen silmissään asuu kaikki maailman viisaus. Niitä silmiä voisin tuijottaa loputtomiin. Joskus tuijotankin pitkään ja imen itseeni sitä viisauden valoa. Life coachini on lempeä, pitkämielinen ja hyvä kuuntelija. Häneltä olen oppinut, että iloon ei tarvita ihmeellistä. Riittää, että on hyvää ruokaa tai että aurinko paistaa, pehmeä peti tai kypsiä puolukoita. Ilo voi tarttua kylkeen puhtaista lakanoista tai kantapäihin metsäpolulta. Ilo voi villiintyä rakkaan kotiinpaluusta päivän eron jälkeen. Ilo on simppeliä. Mutta elämässä on myös hetkiä, joihin ilo ei mahdu. Murheen hetkinä viisas coachini on opettanut olemaan. Antaa murheen tulla, minä kuuntelen. Antaa murheen pyyhkäistä yli, minä kiillotun kuin kivi. Life coachini ei osaa puhua ihmisten kieltä, mutta elämästä se tietää enemmän kuin osasin yhteisen tiemme alussa aavistaakaan.

Life coachini ollessa nuori, se opetti minulle jämäkkyyttä. Se räyhäsi hihnassa ja uhkasi tappaa kaikki ihmistä pienemmät liikkuvat otukset. Pari kertaa se tosissaan yrittikin, onneksi vain yksi jänis pääsi hengestään. Minulle se oli järkytys. Noin pieni ja suloinen, ja noin pahansisuinen! Hyvin hitaasti oivalsin, että lopulta ei ollutkaan kyse koiran pahansisuisuudesta vaan oman sisuni puutteesta. Alkoi oivalluksien täyteinen koulu viisaan life coachini ohjauksessa. Minun piti oppia olemaan jämäkkä, jotta koiralla olisi turvallinen ja luottavainen olo. Kas kummaa, juuri silloin ajauduin elämässäni muutenkin tilanteisiin, joissa jämäkkyydelle oli vahva tilaus.

Nyt life coachini on elämänsä ehtoopuolella. Ihmisen iässä se olisi jo kunnioitettava vanhus. Nyt se on kunnioitettava life coach. Vanhuskoirani opettaa minulle joka päivä hitauden siunausta. Minä porhallan työpäivän jälkeen kiireisenä lenkille ja kiskon life coachia perässäni. Mutta life coach ei suostu. Se laittaa jarrut pohjaan ja sanoo koko pienellä vakuuttavalla olemuksellaan: ”Nyt haistelen tätä heinänkortta viisi minuuttia, ja sinä pysähdyt siihen ihan rauhassa ihmettelemään, että mitä ihmettä sinä kiskot ja hosut ja kiirehdit, kun oikeasti sinulla on kaikki se aika, minkä tarvitset.”

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat