Opettajan työssä kohtaa arjen absurdiutta ehkä enemmän kuin joinakin hetkinä jaksaisi vastaanottaa. Säännöllisin väliajoin joku oppilaista kysäisee muina muksuina minulta, käynkö missään töissä. Kysymys kopsahtaa otsaan usein juuri sillä hetkellä, kun olen saanut kaaoksen hetkeksi taltutettua, vesivärivedet kuivattua penaalista, sokeat peltomyyrän poikaset pelastettua pulpeteista takaisin luontoon ja hyperventiloivan Kaino-Kustaan hengittämään normaalisti. Silloin on pakko nauraa ja vastata, että tämä on sitä mun työtä, tämä teidän opettaminen. Ja siihen tulee sitten joka kerta se jatkokysymys: ”Niin mutta käytkö sä missään oikeissa töissä?” Kuulkaas, kun ihan tässä pulpettien välissä sukkuloidessani koen hyvin vahvasti olevani hiuskarvojani myöten oikeissa töissä.

Lapsen kysymys on silti looginen. Opettaja piirtää taululle, opettaja heittelee kärrynpyöriä, opettaja lukee satuja, opettaja tutkii veden pintajännitystä lasten kanssa – mitä työntekoa semmoinen on? Hauskanpidoltahan se sieltä reilun metrin korkeudelta näyttää. Ja toden totta koen olevani etuoikeutettu, koska saan tehdä kaikkea tuota.

Toisaalta ymmärrän myös työni vakavuuden. Tunnen liikaa aikuisia, jotka kertovat opettajasta, jonka epäreiluus tai ammattitaidottomuus pilasi heidän elämänsä. Vieläkin sen opettajan muistelu aiheuttaa sydämentykytyksiä tai painajaisunia. Vieläkin julkinen puhuminen on mahdotonta opettajan muinaisten kommenttien takia. Tunnen myös paljon aikuisia, jotka jonkun opettajan takia eivät koskaan hiihdä. Tai jotka eivät ylipäätään harrasta liikuntaa, koska opettaja… Pelottavaa ajatella, mikä valta sanomisillani voi olla. Onneksi se toimii myös toisinpäin. Voin joka päivä valaa uskoa lapsen omiin kykyihin, voin saada jonkun rakastamaan hiihtämistä, voin saada jonkun rohkaistumaan esiintyjäksi.

Itselläni oli muutama sellainen opettaja, joiden takia halusin itse opettajaksi. Kummallista kyllä, en ihaillut noita opettajia, vaan ajattelin joka päivä, että ei noin. Mielessäni alkoi kehkeytyä tarve näyttää, miten lapsia pitää kohdella. Opettajan virheet viitoittivat tien ammattiin, jota en vaihtaisi mihinkään - ja jossa sinisilmäisenä untuvikkona kuvittelin välttäväni virheet ja karikot. Vaan toisin kävi. Minusta ei tullutkaan virheetöntä opettajaa. Sen sijaan tuli ihminen ja armollinen oivallus: Olin sitten huono tai hyvä, se voi aina poikia jotakin hyvää! Vastuu on viime kädessä aina ihmisellä itsellään. Elämässä ei ratkaise se, mitä sinulle on sanottu tai tehty, vaan se, miten siihen suhtaudut. Valitettavasti siis se, ettet ikinä hiihdä tai laula, ei olekaan sen ikävän opettajan syytä, koska oman asenteensa voi aikuisena valita itse. Opettaja – tai joku muu - on toki voinut rakentaa sinulle muhkean aloittamisen kynnyksen. Ravista opettaja selästäsi ja kiipeä tuon kynnyksen yli. Koska jokainen meistä on paljon enemmän kuin kynnysten takaa kurkkiessaan kuvittelee.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat