Paukkuvat pakkaset saavat minut tuntemaan oloni syvästi suomalaiseksi, selviytyjäksi, kunnon kansalaiseksi, pärjääjäksi, melkein sankariksi ja hiukan urhoolliseksikin. Pakkaskansa ei narise turhasta, pakkaskansa menee ja raaputtaa autonsa jääkuoren alta tai pukee kymmenen kerrosta vaatetta ja polkaisee pyörällä töihin. Kun muut sulkevat koulunsa ja työpaikkansa ja ovensa, pakkaskansa lähtee lenkille ja avantoon ja luistelemaan. Siinä on jotakin liikuttavan sinnikästä. Meitä ei niin vain pysäytetä. Paukkukoon pakkanen, jäätyköön maa ja auto ja putket, elämä jatkuu.

Kun muut linnoittautuvat lämpimiin sisätiloihin odottelemaan kevättä, pakkaskansa vaeltaa kameroineen ihastelemaan satumaisen kaunista maisemaa. On jääkukkaa, hangen kimallusta, kimmeltävää jääpintaa, höyryäviä avovesiä, haloilmiöitä ja huurteisia oksia. Ja sitten on vielä niitä pakkaskansan hurjapäitä, joita kalamiehiksi kutsutaan. Heiltä puuttuu kylmän aistimus kokonaan, siksi he voivat istua pilkkiavannon reunalla paleltumatta kokonaisia päiviä tai viritellä kalaverkkojaan jään alle märät vaatteet ihoon kiinni jäätyneinä ja vihellellen veistellä vitsejä viileähköstä kelistä.

Tavallinen pakkaskansa palelee, vaan ei peräänny. Posket huurussa ja ripset paksussa jäässä tallustelin tänäänkin pilkkopimeässä aamussa töihin. Tänään jätin polkupyörän kotiin, koska eilinen pyöräily oli hidasta kuin suojuoksu ja otsaani kivisti kypärän ja ohuen pipon  läpi puhaltava jäätävä viima. Jotakin hämärää tyydytystä tuottaa pelkkä paukkupakkasessa työpaikalle suoriutuminen. Melkein tekisi mieli ripustaa mitali kaikkien perille päässeitten kaulaan. Entäs lapset sitten? Pimeät pyörätiet ovat mustanaan reput selässä reippailevia hiukan yli metrin mittaisia pikkuihmisiä, jotka nurkumatta (no, mielikuvissani ainakin) vaeltavat kuuliaisesti kohti koulua joka ikinen arkipäivä pakkasen puremista piittaamatta. Koulussa he saattavat kysyä, saako välitunnilla jäädä sisälle, mutta kun välitunti koittaa, suurin osa pinkaisee silti pihalle pelaamaan jalkapalloa tai leikkimään hippaa säässä, joka jähmettäisi turistin tuossa tuokiossa patsaaksi. Melkein liikutun, kun katson noita punaposkisia reippauden perikuvia, pieniä sankareita, suomalaisia selviytyjiä.

Eihän tämä maailman mittakaavassa kauhean sankarillista ole, jos pahin vihollinen on kylmyys. Mutta tavallisen ihmisen maailmassa voi olla tervehdyttävää kokea itsensä selviytyjäksi edes jossakin. Pärjäsin pakkasessa! Uskaltauduin ulos! Pulahdin avantoon! Vastoinkäymisiä ja niitä tilanteita, joissa urhoollinen selviytyjä loistaa poissaolollaan, riittää varmasti jokaisen elämässä. Siksi liki 30 asteen pakkasessa työpaikalleen tai kauppaan tai lenkille pinnistellyt suomalainen voi olla ainakin hetken oman elämänsä sankari. Rati-riti-ralla, hyvin teki halla!

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat