Joskus joku maailman arkisin asia näyttäytyy yhtäkkiä sellaisessa valossa, että kyynel pyrkii silmäkulmaan ja pala nousee kurkkuun. Arkisen asian ympärillä alkaa leijua tähtipölyä kuin Samuli Edelmanin laulussa. Juuri niin kävi tänään kaupan kassajonossa. Ei, en ollut pelastava sankari, joka maksaa lompakon unohtaneen ostokset. En ollut avulias lähimmäinen, joka pakkaa vanhuksen kantamukset kestokassiin. Olin pientä ihmettä todistava keski-ikäinen itkupilli.

Törmäsin kaupassa pinkkiin pukeutuneeseen pikkutyttöön, joka tavasi keskittyneesti kauppalistaa ja veti perässään pikkuista muovista ostoskoria. Tyttö luki ääneen listaa ja ilahtui silminnähden aina, kun sai sanasta selvää. Hyppyaskelin hän etsiskeli kaupasta tuotetta kunnes löysi sen. Sitten seuraavan vaikean sanan kimppuun! Mietin jo, miltä näyttäisi, jos toimisin samoin. Liikkuisin kaupassa suu korvissa, hyppyaskelin. Taluttaisiko joku minut pois? Pudistelisivat päätään ja supisisivat, että tuommoiseksi tulee, kun korjaa liian paljon kokeita yhteen menoon? Vai ilahtuisivatko ihmiset, niin kuin minä tuosta pinkistä ilopilleristä?

Kassajonossa tyttö ylsi juuri ja juuri nostelemaan ostokset liukuhihnalle. Tunsin suurta kiusausta tarjoutua auttamaan, mutta jokin sanoi minulle, että tytölle on tärkeää selvitä yksin. Kapulan kurkotus vaati jo varpaille nousua ja kielen työntämistä suusta ulos, enkä taaskaan voinut auttaa, koska tytön piti saada onnistua. Vielä tyhjä muovikori oikealle paikalle, ja sitten maksamaan. Kun tyttö kaivoi kokemattoman kankeudella pinkistä repustaan pinkin, pyöreän muovikukkaron, jossa oli ponin kuva, tähtipöly sokaisi silmäni, enkä nähnyt enää mitään. Ostosten hinta oli eri kuin se raha, joka tytöllä oli kukkarossaan, ja pienen pieni hätäännys karkasi tytön ääneen. Onneksi myyjä oli viisas ja ystävällinen, ja kaikki meni hyvin.

En tiedä, mikä sipaisi sielua ja sydäntä niin, että jokin minussa alkoi sulaa ja valua silmistä ulos. Olen toki nähnyt ihania lapsia ennenkin, työssäni näen heitä joka päivä, olen jopa kasvattanut aikuiseksi kolme maailman ihaninta. Silti jotkut hetket pysäyttävät ajan ja saavat näkemään tarkemmin. Jätin pienen kassajonon sankarin selviytymään pinkin repun pakkaamisesta ja toivotin hänelle äänettömästi hyvää elämää ja suojelusenkeleitä matkaan.

Pihalla kaupan edessä oli tietenkin pieni pinkki pyörä, jonka sarvessa roikkui pinkki kypärä. Koko kotimatkan ajoin tähtipölyssä ja näin pelkkää vaaleanpunaista enkä antanut minkään pilata sitä ihanuuskuplaa, johon tyttö oli minut kiskaissut. En edes sinne pyrkivän ajatuksen suomalaisten lasten pärjäämiskulttuurista, jossa pikkutyttöjen on selvittävä kauppareissusta yksin.

Kommentit (1)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat