Kuuluisin niin mielelläni niihin kevätkerholaisiin, säteileviin valon lapsiin, jotka kevään tullen kuoriutuvat kuin perhoset talven kotelostaan, lehahtavat puutarhoihin, pihoille ja terasseille ja liihottelevat siellä puuhakkaina, intoa pirskahtelevina ja uudestisyntyneinä. Vaan toista on meillä pimeän syksyn menninkäisillä, joiden silmiin valo sattuu ja puutarha on pelkkä ankea työleiri. Sohva kutsuu ja suu huutaa suklaata, voimat valuvat hihoista kikkareisille tienpientareille ja vahva kevätilma tyrmää tainnoksiin.

Vaan levätäkään et voi. Kevät suuntaa miljoonan luxin valokeilansa likaisiin ikkunoihin, naarmuiseen parkettiin, pihan rehottaviin pöheikköihin, lohkeilleeseen maaliin ja harmaaseen naamaan. Vain rautahermoisimmat menninkäiset kykenevät kääntämään kylkensä ja keväästä piittaamatta vaipumaan suloiseen uneen, jossa kynttilän liekki lepattaa vienosti ja hämärä peittelee lempeästi kaiken tekemättömän ja keskeneräisen. Me heikkohermoiset menninkäiset yritämme nauttia keväästä ja pinnistelemme puutarhoissa, vaikkemme yleensä mitään niistä ymmärrä. Siirtelemme risuja paikasta toiseen ja välillä istumme valosta pyörtyneinä portaille lepäämään. Keväisen pihan ihailu on vaikeaa, koska kaikkialla on niin lamaannuttavan paljon tekemistä ja menninkäisihmisen voimat siellä tienpientareessa.

Kaupassa käyntikin on raskasta: Iltapäivälehden lööppi huutaa kassajonossa ”Tee nämä 25 pihatyötä NYT!” Mistä noita pihatöitä oikein sikiää? En millään keksi kymmentä enempää – ja siinä on jo koko vuoden pihatyöt. Seuraavaksi yritän rentoutua somen ääressä, mutta turhaan, koska sieltä silmille läsähtää Kevätsiivouksen Top10. Oikeasti? Kymmenen? Eikö yksi riitä: Sulje sälekaihtimet. Vaikka tiedänhän minä, että noita lööppejä ja listoja kirjoitetaan kevätihmisille. Niille, jotka kuopivat eteisessä malttamattomina harava kädessään jo helmikuussa ja joiden pöytätasoilla ei ole lehtikasoja vaan koulittuja taimia ja nippu uusia puutarhahanskoja. Kevättyöt ovat niille, jotka niitä rakastavat, mutta kenenkään ei ole pakko niitä tehdä. Ja voisiko tämän painaa isolla johonkin lööppiin, jotta menninkäisihmiset saisivat rauhassa istua pökertyneinä portaillaan kahvikuppi kädessä, vaikka naapurissa ahkeroitaisiin auringon noususta sen laskuun asti?

Olen pahoillani, Kevät. Ponnisteluistani huolimatta minusta ei vieläkään tullut kevätihmistä. Mutta tiedäthän sinä sen. On näitä keväitä sen verran yhdessä kuljettu. Yhtä varmasti kuin lumi sulaa, minä vajoan. Ja yhtä varmasti kuin ruoho vihertää, minä virkoan. Kunhan laitat taas hiirenkorvat oksille ja valkovuokkoja mättäät täyteen, minäkin herään eloon. Tekee mieli kulkea hyppyaskelin ja laulaa mennessään. Marraskuun menninkäisestä kuoriutuu lopulta aurinkoa rakastava kelpo kesäpeikko.

Kommentit (1)

Seuraa 

Olen Pauliina, viisikymppinen luokanopettaja, kolmen aikuisen tyttären äiti, kahden koiran emäntä ja yhden miehen vaimo. Kirjoitan parisuhteesta, koulusta, onnellisuudesta ja epätäydellisyydestä. Blogini on oikeastaan pieni ylistyslaulu epätäydellisyydelle – voi olla autuaan onnellinen, vaikka olisi nuttu nurin ja saappaat väärissä jaloissa - koska kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen elämä on aika mahtava seikkailu.

http://www.facebook.com/nuttunurinonnioikein

 

Vanhemmat tekstini löytyvät osoitteesta:

http://paukunblogi.blogspot.fi/

Blogiarkisto

Kategoriat