Kirjoitukset avainsanalla sählärin keittiössä

Valmiista keksitaikinasta saa nopeasti herkullista tarjottavaa vaikkapa naapurille.

Viime torstaina nostatin sähläykselläni kylmän hien pintaan: puuhastelin pihanurmikollamme vauvan autonistuimen kanssa, kun tunsin kättäni heilauttaessani, että nyt lensi sormus. Eikä mikä vaan sormus, vaan kaunis kultainen kivin koristeltu sormus, johon rakastuin Sri Lankan matkallamme, ja joka oli muisto huikeasta neljän viikon perheseikkailusta tropiikissa.

Seuraavan tunnin vietin kontaten neljän neliömetrin aluetta, haroin lyhyttä ruohoa ja tiirailin maata jopa puhelimen taskulampun valolla siinä toivossa, että valo osuisi johonkin korukivistä ja paljastaisi sormuksen piilon. En löytänyt sormusta, eikä sitä löytänyt miehenikään, joka haravoi alueen töistä tullessaan. Nyt olisi saatava käsiini metallinpaljastin!

Laitoin Facebookiin kaupunginosasivuillemme etsintäkuulutuksen, jossa kerroin etsiväni pihaltamme sormusta, ja että tarvitsisin metallinpaljastimen sekä sen käytön osaavan henkilön. Jo tunnissa ilmoitukseeni oli tullut lukuisia vastauksia; oli vainukoiravinkkejä, yksi henkilö, jonka tuttava voisi lomalta palattuaan tulla paljastimensa kanssa hääräämään sekä muutama naapuri, jotka halusivat tulla konttaamaan pihaamme läpi ja etsimään sormusta vaikka jo heti seuraavana aamuna. No mikäs siinä, parempi sekin kuin ei mitään, etsintäpartiotreffit sovittiin seuraavalle aamulle. 

Menin nukkumaan hermostuneena. Ajattelin, miten pieni mahdollisuus olisi että sormus löytyisi – mikä pettymys se olisi kaikille etsintään osallistuville! Miten voisin pitää toivoa yllä, jos tuntemattomat ihmiset hyvää hyvyyttään käyttäisivät vapaa-aikaansa minun sähellykseni vuoksi? Missä vaiheessa ja miten olisi järkevää luovuttaa, jos sormusta ei löydy? Miten korvaisin heidän vilpittömän halunsa auttaa? 

Aamulla päätin, että tänään sormus löytyy. Varmistin hyvän karman leipomalla tarjottavaa yllätysvieraille: jos kotonani odottaisi pellillinen lämpimiä cookieseja ja olisin varautunut keittämään sumpit palkinnoksi etsintäpartiolle, maailmankaikkeuskin ymmärtäisi, että tässä ollaan ihan tosissaan. 

Enkä leipoisi mitä tahansa cookieseja (en ainakaan niitä mitä leivoin viimeksi, jotka levähtivät uunissa tasaiseksi pellilliseksi taikinaa, ja jotka piti leikata saksilla ’kekseiksi’), vaan sellaisia, jotka olisivat kauniita ja herkullisia. Pelasin varman päälle ja otin pakastimesta kaltaiseni poropeukalon pelastuksen, Caccu-cookietaikinan, josta leikataan kohmeisena valmiit palat suoraan pellille, paistetaan uunissa 10 minuuttia ja täydelliset, kotitekoiset cookiesit ovat valmiita! 

Tarinahan päättyi onnellisemmin kuin olisin osannut kuvitella. Etsintäpartion kokoonkutsuja Johanna saapui kymmeneltä pihallemme. Tervehdimme ja hän tarttui saman tien toimeen: nakkasi oman sormuksensa nurmikolle ja kertoi, että tämä on hänen sienestyskikkansa: ”Heitä sieni metsäkankaalle ja kyyristy poimimaan sitä, niin silmä harjaantuu ja yleensä huomaat muutkin sienet.” Ja siinähän kävi niin, että Johanna kyykistyi poimimaan omaa sormustaan, kääntyi kannoillaan ja kysyi: ”Onko tämä sinun sormuksesi?” Aarteeni oli löytynyt alle minuutissa. 

Ja niin kutsuin uuden tuttavuuden meille kahville. Maistelimme cookieseja, jotka olivat vielä lämpimiä ja joimme espressoa, juttelimme naapurustosta ja hän kertoi pari tarinaa siitä, miten naapurustomme on aiemminkin tullut hätiin kun on sattunut ja tapahtunut.

Olen onnekas, kun saan asua Helsingissä kaupunginosassa, jossa kynnys olla tekemisissä vieraiden kanssa on matala. Täällä on ok huikata tyhmäkin kysymys Facebookiin tai neuvotella yhdessä, miten isommat pulmat ratkotaan. Nyt odotan innolla, miten voin itse olla jollekin avuksi ja oppia tuntemaan naapurustoani lisää. 

En usko, että ihmisten auttamishalu olisi mihinkään kadonnut vaikka kaupungistuminen tekee asumisesta tiiviimpää ja asuinalueista vilkkaampia, vaan että naapuriapu ei aina löydä kohdettaan. Usein ei vaan tule pyydettyä apua sieltä, mistä sen voisi helpoiten löytää. Tai kuten Johanna ja kaverinsa, tarjoaisi sitä niin reippaasti tuntemattomalle, jolle on tullut tenkkapoo. Avun tarjoaminen ja vastaanottaminen lisää yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, ja se vaatii heittäytymistä. Pitää uskaltaa sanoa ääneen, kun on säheltänyt tai ei tiedä, miten toimia ja täytyy rohkeasti luottaa vieraaseen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

”Ystäväni on sanonut, että hyvää nälkää ei kannata tuhlata syömällä jotain keskinkertaista. Se on naulan kantaan.”

Meri-Tuuli Väntsi tunnustautuu ihmiseksi, joka hykertelee nukkumaan mennessä siitä, että saa taas pian juoda aamukahvia ja tehdä voikkuleivän. Meri-Tuuli sanoo myös olevansa matkaseurueessa se ärsyttävä ihminen, jolle ”mennään vaan johonkin nopeasti syömään” ei ole vaihtoehto. Hän on aina valmis kävelemään vielä pari korttelia, jotta löytyy juuri se oikea ravintola tai kuppila, joka on nälän arvoinen. 

Oispa aina nälkä! on oodi herkulliselle kotikokkaamiselle ja ihanille hetkille ruuan ja juoman parissa. Tervetuloa Meri-Tuuli Väntsin keittiöön!

Teemat

Blogiarkisto

2018

Kategoriat

Instagram