Kerroin aiemmin täällä blogissa inspiroituvani erilaisista onnistumistarinoista ja opettavaisista elämänmuutosprosesseista. Toisten kokemuksia kuuntelemalla omat näkökulmat laajenevat ja opin paljon niin elämästä kuin itsestänikin.

Nyt haluan jakaa kanssanne jälleen yhden muutostarinan:

Alkoholistin rehellisen avoin selvitymistarina

Näyttelijä-käsikirjoittaja Jenny Rostain sairastui teini-iässä anoreksiaan ja vakavaan masennukseen, jotka ovat seuranneet mukana aikuisikäänkin. Hän on nykyään myös raitistunut alkoholisti.

”Jossain vaiheessa sitä väsyy käymään läpi samoja ongelmia kerta toisensa jälkeen. Hakkasin päätäni usein samaan seinään, ymmärtämättä miksi aina ajauduin samoihin ongelmiin, miksen koskaan saanut elämässäni mitään kunnolla päätökseen tai miksi ajauduin toinen toistaan muistuttaviin epäterveisiin parisuhteisiin. Olin hypännyt ongelmasta toiseen ja jos olin löytänyt niin sanotun tasa-painoisen ihmisen rinnalleni, koin henkilön usein liian tylsäksi ja ”pelastauduin” ongelmalliseen syliin.

En ole aiemmin osannut tai uskaltanut pysähtyä. Ehkä olen pelännyt, että minut jätetään. Olen mieluummin jättänyt ensin itse asiat, jotka ovat minulle olleet tärkeitä, kuin ottanut sen riskin, että minut hylätään. Olen kuvitellut tällä tavoin suojelevani itseäni surulta ja pettymyksiltä - niin hassulta kuin se kuulostaakin. Ja tässä kaikessa alkoholi toimi polttoaineena ja vahvisti pakenemistani.

Herätys shampanjalasin ääreltä

Join laatuviinejä ja shampanjaa ja luulin niiden avulla olevani turvassa alkoholismilta. Toisin kuitenkin kävi. Meidän kulttuurissamme ja varsinkin naisena on valtavan helppo juoda ilman, että leimautuu. Kun se alkaa vaikuttamaan työhön ja perhe-elämään, on muutoksen tapahduttava. Onneksi lapseni ei ole koskaan nähnyt minua humalassa.

Olin myöntänyt itselleni sairastavani alkoholismia reilun vuoden ennen raitistumistani. Juominen oli tuossa vaiheessa alkanut vaikuttaa kaikkeen arjessani ja johti pahimmillaan siihen, että näyttelijänä kävin krapulassa koe-esiintymisissä. En tietenkään saanut töitä, sillä kuka olisi ottanut veitsen terällä taiteilevaa ihmistä tekemään henkisesti ja fyysisesti vaativaa työtä. Se olisi ollut iso riski työnantajalle. Tuolloin olin näyttelijänä epävarma ja ailahteleva, joskus jopa impulsiivinenkin.

Nyt kun jälkeenpäin mietin, olisi ammatillisen ylpeyden pitänyt jo silloin olla minulle niin suuri, että olisin ymmärtänyt lopettaa juomisen. Kesti jonkun aikaa ennen kuin ymmärsin, olin rehellinen itselleni ja tajusin olevani päätepysäkillä alkoholin käytön suhteen. Viimeinen pisara oli se, kun rakastuin mieheen, joka itsekin oli alkoholisti. Se oli kuin minun ja alkoholisti isäni peilikuva.

Puolison tuella raittiiksi

Raitistuin melkein neljä vuotta sitten ja olen opetellut sen myötä elämään aivan uudenlaista elämää. Olen joutunut tutustumaan aivan uuteen ihmiseen – itseeni. Kasvun paikka on ollut todeta, etten ehkä olekaan niin hyvä ja virheetön kuin olin toivonut, mutta siltikin aivan tavallinen ja elämään kelvollinen ihminen, kuten kaikki muutkin ovat.

Raitistuminen onnistui läheisteni ja ennen kaikkea puolison tuella. Hän itse oli käynyt saman läpi, vei minut tukiryhmiin ja osasi ottaa vastaan kaiken kipuiluni alkoholismin suhteen. Raitistuminen on hidas prosessi ja jatkuu vuosi toisensa jälkeen. Vaikeinta on ollut opetella uusi tapa rentoutua. Join unohtaakseni ja tunteakseni vähemmän. Ja juuri kriiseissä ja vaikeissa elämäntilanteissa juomisen tilalle on pitänyt opetella jokin muu keino nollata. Vertaankin sitä kuin vaikeaan eroon rakkaasta ihmisestä: Se sattuu ja elämä on opeteltava sen jälkeen ihan uudella tavalla. Kaikki rutiinit joutuvat muutoksen alle.

Luovuus, työ ja taide ovat pitäneet minut hengissä ja toimineet terapiana minulle aikoina, jolloin ongelmani ovat tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Nykyään saan erityistä iloa elämääni kokkailusta ja Lohturuokaa-blogistani.

Haitallisten toimintamallien murtaminen

Uskon useiden ongelmien rakentuneen minulle jo lapsuudessa. Olen varmasti oiva oppikirjaesimerkki post-traumaattisesta stressihäiriöstä, joka on rakentunut jo lapsena. Isäni alkoholismi vaikutti tämän syntyyn ehkä eniten, toisena lapsuusajan koulukiusattuna oleminen ja viimeisenä lapsuusajan lihavuus. Nyt toipumisprosessin aikana olen tietoisesti pyrkinyt eroon niistä minulle haitallisista toimintamalleista, jotka pienenä olen oppinut. Lapsuuden ahdistukset ovat voineet olla kohdallani niin voimakkaita, että olen saattanut voida fyysisesti pahoin nyt aikuisena, kun olen kohdannut vaikeita lapsuuttani muistuttavia asioita tässä hetkessä.

Kun ihminen kokee olevansa umpikujassa, on jossain vaiheessa ymmärrettävä levittää kaikki korttinsa pöydälle ja katsoa, missä korteissa vika piilee. Vastaukset ovat loppujen lopuksi kovin yksinkertaisia. Vaikeampaa onkin oppia katsomaan itseään ulkoa käsin ja ohjata tietoisesti tiedostamatonta käytöstään ja reaktioitaan. Tätä sarkaa on vielä paljon jäljellä, mutta päivä kerrallaan itseäni opiskellen elän elämääni juuri nyt.

Vertaistukiryhmästä työkaluja muutokseen

Elämänmuutokset ovat tapahtuneet hiukan eri aikaan toisistaan. Ulkomailla asuessani aloin herätä tutustumaan itseeni hyvine ja huonoine puolineen. Raitistuessani puolestaan ensimmäiset kuukaudet menivät fyysisen riippuvuuden hyväksymisen, vierotuksen ja tavallisen arjen uudelleen omaksumisen parissa. Vertaistukiryhmistä sain tärkeimmät työkalut avukseni. Raitistuminen on pitkä ja tahmea taival, mutta täysin mahdollinen, kun oikeat ihmiset ovat ympärillä.

Tärkeintä oli varmasti kuulla, etten ollut ainoa ja, että sellainenkin kuin minä – nainen, joka toimi mallina, näytteli ja piti elämänsä kulissit jotenkin pystyssä - saattoi olla alkoholisti. Se ajatus, ettei minun tarvinnut olla rapajuoppo tai maksakirroosipotilas, jotta sain luvan raitistua, oli helpotus. Meitä nuoria alkoholistinaisia oli ryhmissä useampi ja se auttoi minua ymmärtämään oman tilani ja hyväksymään, että minun oli muutettava elämääni, jotta tulevaisuus olisi jotain muuta, kuin toivoton kohtalo, jota minä en hallitsisi itse lainkaan.

Tervettä itsekkyyttä opetellen

Suurin vahvuus ihmisessä on se, kun myöntää tarvitsevansa apua. Olin ollut pitkään tiukasti sitä mieltä, että minun täytyy selvitä yksin. Siitä seurasi umpikujaan joutuminen ja väsyminen. Kun sitten viimein myönsin, etten selviä enkä jaksa yksin ja sain tarvitsemaani apua, aloin nähdä enemmän vaihtoehtoja, mahdollisuuksia - ratkaisujakin. Yksin voimme kyllä olla ja elää, mutta silloin elämä on kovin suppeaa.

Olen oppinut muutosprosessien ja henkisen kasvun myötä, että olen ihan hyvä ihminen. Kaikkine virheineni. En ole täydellinen, eikä minusta tule täydellistä - kuten ei kenestäkään muustakaan. Opin hyväksymään virheeni ja kohtaamani haasteet osana yksilöllisyyttäni ja kasvutarinaani. Olen oppinut olemaan tässä hetkessä läsnä ja paikallaan ilman, että minun tarvitsee juosta karkuun.

Yritän oppia katsomaan eteenpäin, vilkuilematta taakseni. Takana olevia asioita en voi muuttaa, edessä oleviin voin vaikuttaa. Yritän olla murehtimatta liikaa ja pelkäämättä toisten sanomisia ja tekemisiä. Yritän keskittyä enemmän omaan itseeni muiden sijasta. Terve itsekkyys on varmasti oikea termi tähän. Sitä minä opettelen.”

 

Huh, hengästyttävän elämänmakuinen elämänmuutostarina tämä, eikös?

Paljon huikeita oivalluksia ja rehellistä puhetta. Hienoa Jenny! Ja kiitos kun jaoit selviytymistarinasi kanssamme.

Näinhän se menee - muutos on mahdollinen vasta kun tunnistamme ongelman juurisyyt ja olemme rehellisiä itsellemme siitä, missä olemme nyt ja mikä saa meidät käyttäytymään tietyllä tapaa. Vasta sen jälkeen on aika suunnitella mihin olemme matkalla, milloin ja millä keinoin.

Niina :)

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Hyvinvointialalla ja HR-asiantuntijatehtävissä toimivan freelancerin,

Niina Koposen ajatusten virtaa, oivalluksia elämästä.

Unelmien toteuttamista ja merkityksellisen elämän luomista.