Kirjoitukset avainsanalla kalkkimaali

Vanhan uudistaminen ja erilaisten kalusteiden tai käyttötavaroiden muokkaaminen oman näköiseksi on ehdottomasti yksi mun lempiharrastuksiani. Toisinaan tulee otettua isompiakin projekteja työn alle ja silloin työtä toteuttaessa saattaa hetkittäin uskon puutekin nostaa päätään. Muutamasta matkan varrella otetusta kuvasta työn määrää ei välttämättä pysty siis näkemään. 

Kyllä kai tuunailua voi tehdä helpomminkin lisäämällä vain uutta maalia vanhan päälle, mutta mun luonto ei anna myöden oikomiselle. Teen mieluusti pohjatyöt niin tarkasti, että lopputulos ei ole sinnepäin, vaan että kaikki ylimääräinen ja turha on poistettu ja pinta vastaa mieluummin lähes uutta. Tietenkin jos kyseessä on oikein vanha kaluste, on hienoa jättää näkyviin myös ne elämän jäljet; kolhut ja kulumat, jotka ovat kalusteen historiaa ja olennainen osa kalustetta.

Kyse ei siis ole ihan oikeasta entisöimisestä, eli tarkoitukseni ei ole saattaa kalusteita alkuperäiseen kuosiin vaan tehdä niistä itselleni sopivan näköisiä, mutta kuitenkin kunnioittaen ja arvostaen vanhaa käsityötä. Tästä syystä kalkkimaali on ollut mulle varsin mukava tuttavuus. Vaikka apuna olisi maalinpoistoaineet, hiomakoneet ja kaikki vastaavat työtä helpottavat apukeinot, työtunteja sotkuisiin pohjatöihin saattaa kulua kymmeniä, kun sitten lopullinen maalipinta syntyy vain muutamassa tunnissa. 

Kalkkimaali on sillä tapaa jämerä, että pelkällä kalkkimaalilla maalaten pinta ei ole vielä oikein valmis. Se on huokoinen ja siinä voi näkyä pensselin jäljetkin. Mutta kun pinta parin maalikerroksen jälkeen hiotaan, tulee siitä silkkisen sileä ja kaunis. Siinä hioessa useimmiten sitten syntyy ne ajatukset kalusteen keinotekoisesta vanhentamisesta. Eli tällöin hiomapaperia annetaan kulmiin ja ulkonemiin niin paljon enemmän, että maali irtoaa niistä täysin ja ne alkavat näyttämään luonnollisesti kuluneilta puupinnan tullessa näkyviin. Useammin kuin kerran itselleni on sitten käynyt niin että omaan silmään se vanha kaluste suorastaan vaatii sen keinotekoisen kuluttamisen, että sen ikä ja luonne tulisivat paremmin esille.

Hiomisen jälkeen kaluste vielä vahataan. Käytän itse väritöntä antiikkivahaa, joka levitetään kovalla pensselillä kalusteen pintaan. 20-60 minuutin jälkeen pinta kiillotetaan esim. vanhalla froteepyyhkeen palalla ja näin pintaan saadaan lähes lasimainen, himmeästi kiiltävä pinta. Tämä pinta kestää käytössä ja siihen ei lika tartu. Vahaaminen korostaa myös hiomalla tehtyjä kulumisjälkiä. Vahaaminen on aika työläs vaihe, mutta ehdottomasti suosittelen tekemään sen kalkkimaalipintaan.

Näitä kahta tuolia työstin parisen kuukautta alkuvuodesta. Toisen tuolin sain enoni vaimolta ja aluksi oli aikomus jättää koskematta siihen. Mutta kun sitten ostin toisen tuolin parilla kympillä torilta, päätin tehdä niistä samoilla lämmöillä samanväriset. Maalin poistossa käytin pääasiassa Nitro-Mors maalinpoistoainetta. Varsinkin kun toisessa tuoleista oli jaloissa sorvauksia, niitä ei oikein muulla konstilla puhtaaksi saakaan. Ja oli kyllä kätevää huomata kuinka ne noin seitsemän maalikerrosta oli pyöristäneet ja tukkineet kuvioita. Maalinpoiston jälkeen ne tulivat taas kauniisti esille. Kahta tuolia tehdessä saatoin aina työstää toista tuolia sillä aikaa, kun aine vaikutti toiseen. Irtonaiset maalikerrokset krapasin irti pienellä kolmioraudalla.

Maalinpoistoaineen käyttö on suhteellisen vaivatonta. Maalikerroksista lähtee 1-2 kerralla ja on sitten muuten uskomaton määrä, mikä sitä maalia tällaisista kalusteista irtoaa! Maalipinnan kuplimisesta voisi olettaa, että kyseessä on melkoinen myrkky, mutta todellisuudessa aine oli todella vaivaton ja miedon hajuinen käytössä. Sen osuessa iholle, ei polttanut tai kirvellyt. Enkä tätä toki tieten tahtoen iholle päästänyt tai ainakaan suuhuni pistäisi. Hanskat kädessä hommaa kannattaa tehdä... Maalinpoiston jälkeen tein tuoleille vielä kevyen hionnan.

Molemmissa tuoleissa oli istuinkannet haljenneet ja vaikka kuinka asiaa kääntelin, niitä ei vaan voinut enää korjata ja pelastaa. Niinpä ostin liimapuulevyn ja vanhojen kansien kaavoilla leikkasin uudet kannet. Näissäkin oli omat ihanat yksityiskohdat, joita jäljittelin. Kansiin laitoin pintaan vesiliukoisen sävytetyn lakan. Sävyn nimi on mustikka ja sitä sen väri märkänä muistuttikin. Pintaan hain vielä kulutuksenkestoa kahdella kerroksella puolihimmeää Kiva-kalustelakkaa.

Tuolien rungot oli alun perin tarkoitus räjäyttää palasiksi ja kasata uudestaan liiman kanssa. Tällä olisin hakenut niihin kestävyyttä, mutta kummassakaan tuolissa ei ollut jälkeenpäin lisättyjä nauloja tai ruuveja, vaan ne ovat tähän asti kestäneet alkuperäisillä puutappiliitoksilla. Niinpä en lähtenyt särkemään näitä, vaan yritin saada himpun lisää kantokykyä ja kestävyyttä piiloon ruuvattavilla kulmaraudoilla. En tiedä sitten kuinka paljon näillä sitä saavutetaan, mutta tässä tilanteessa kaikki lisä lasketaan eduksi, kun uusien tukien ei saa näkyä.

Itse olen valtavan tyytyväinen lopputulokseen. Tuolit ovat erilaiset ja kertovat omia tarinoitaan, mutta silti ne ovat kuin kaksi marjaa. 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Halusin kevättä kotiin ja halusin nauttia jo sipulikukkien kauneudesta. Myös sisätiloissa. Yleensä kyllä ostan sipulikukat vasta siinä vaiheessa kevättä, kun ne voi jo jättää ulos. Toisin sanoen sitten, kun yöpakkaset jää alle viiden asteen. Ulkona niiden kukinnasta saa nauttia moninkertaisesti pidempään kuin sisällä. Sisällä kukinta on äkkiä ohi ja kukinnotkin ovat pitkien varsien päässä jotenkin haaleita ja surkeita. Niin kovasti kun lasikupu olisikin kaunis tapa korostaa myös kevät- ja pääsiäisistutusta, vielä pitempiä ja hontelompia kasvuja se vaan tietäisi. Ulos lasikupua sipulikukkaistutuksiin voisin kuitenkin kokeilla...

Lasisia kupuja on itselleni joitakin kertynytkin. Sisustuksessa ne miellyttävät mua. Näin sitten Pinterestissä kuvan kanaverkosta tehdystä kuvusta ja tiesin että tätä mun täytyy kokeilla. Ohjetta en kyseisen kuvan takaa löytänyt, joten järkeilin asian seuraavasti;

Yhteen kupuun tarvittavat materiaalit;

·         Kanaverkkoa

·         Rautalankaa

·         Nuppivedin

·         noin 10mm prikka2 kpl

·         Sivuleikkurit ja kärkipihdit

·         Kalkkimaalia halutessa...

Valitaan kupu, jonka päälle verkkokupu rakennetaan. Kanaverkosta leikataan reilusti yli kuvun korkuinen ja 3-4 cm sen ympäryksen yli ulottuva pala. Asetetaan kupu muotiksi verkon päälle niin, että kuvun alareuna ja verkon leikkaamaton reuna ovat kohdakkain. 

Ensin kiinnitetään pitkät sivut toisiinsa alareunasta kuvun kaarelle asti. Tämä tehdään kääntämällä yhtymäkohdassa verkon puoliskot vapailta osilta ristiin vastakkaisiin suuntiin, ensin toiseen ja sitten toiseen suuntaan, niin että sivut lukittuvat toisiinsa. Koska kanaverkko on niin läpinäkyvä ja ohutta materiaalia, ei kannata säikähtää sitä jos saumaan tulee jopa kahdesta kolmeen senttiä verkkoa päällekkäin. Saumasta tulee ihan siisti ja suhteellisen huomaamaton näinkin.

Tässä kohtaa sisällä oleva lasikupu auttaa valtavasti verkkolieriön kasassa pysymisessä.

Tämän jälkeen aletaan muokkaamaan ja painamaan verkkoa kuvun yläpään myötäisesti niin, että verkkoa taitellaan ja vedetään kaikki ylimääräinen verkko suppuun kuvun kärkeen.

Lasikupu poistetaan ja sisäpuolelle ”supun” keskiöön asetetaan prikka ja prikan ja supun läpi työnnetään vetimen ruuvi. Supun ympärille pyöritellään muutama kierros rautalankaa, jolla kiristetään kanaverkko paikalleen ruuvia vasten. Muutama kierros rautalankaa riittää tässä vaiheessa ja rautalanka  päätellään ja sidotaan niin, ettei se pääse pärköämään. Ruuvin pitää olla tällöin paikallaan tai muuten ruuvin tarvitsema aukko voi mennä niin umpeen, ettei ruuvia enää saa paikoilleen.

Leikataan ylimääräiset verkon osat mahdollisimman läheltä rautalankasidosta ja käännetään ylijäävät verkon osat ulos- ja alaspäin, rautalankasidoksen päälle (kupu kannattaa asettaa takaisin tueksi tämän toimenpiteen ajaksi). 

Kieritetään nuppi ruuviin kiinni. Väliin laitetaan taas prikka. Lopuksi kieritetään rautalankaa lisää tähän nupin prikan alle jäävään osaan niin, että vetimen alapuoli on lopulta tasainen ja siisti. Päätellään rautalanka sitomalla ja pujottamalla langan pää kuvun sisäpuolelle.

Loppusilauksen kupuihin tein maalaamalla. Jostain syystä taaskin mua miellytti enemmän maalattu verkko, kuin maalaamaton ja kiiltävä. Erilaisilla vetimillä kupuihin saa oman maun mukaista ja persoonallista sävyä. Valkoisiin ruusuvetimiin yhdistin valkoista maalia, vaaleanpunaisiin vaaleanpunaista ja mustanpuhuviin vetimiin olisi sopinut vaikka ruskea maali kuvaamaan ruostetta, mutta käytin harmaata ja sitä rataa... Maalina käytin kalkkimaalia. Samalla kalkkimaalilla maalasin kuvissa olevat sinkityt astiat ja tein niihin kulumisen jälkiä hiomapaperilla.

 

Niin kuin jo aiemmin postauksessani  kanaverkkosydämestä mainitsin, että mua kiehtoo valtavasti ajatus kanaverkkoesineistä. Nämä kuvut ovat aika kiva lisä sisustukseen ja se maalaisuus on myös näissä jotenkin hienosti läsnä.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaupallinen yhteistyö

Olen aina pitänyt kanaverkon rustiikista ulkonäöstä ja jo viime syksynä pyörittelin mielessäni suunnitelmaa kanaverkkokoristeesta, joka lopuksi käsiteltäisiin kalkkimaalilla. Ajatuksena oli saada hiottua verkosta pahimmat särmät sillä, että verkkoa pehmennettäisiin maalilla. En vain ollut varma, kuinka tämä ajatus toimisi käytännössä. Sitten jouluna näin ystävilläni kanaverkosta tehtyjä kartioita, jotka kuvasivat kuusia. Nämä kartiot oli kastettu useaan otteeseen paperimassa-vesiseokseen, jota sitten oli kerta kerran jälkeen takertunut verkkoon enemmän ja lopulta verkkokartiosta oli tullut täysin valkoinen ja massa oli verkkoon tarttuessaan pehmentänyt verkon kauniiksi. Tästä sain pontta sille, että kalkkimaalikokeilu ei olisikaan tuhoon tuomittu ajatus.

Leikkasin verkosta kaksi melko leveää ja selkeästi sydämen muotoista palaa. Nämä palat taivuttelin ensin ulkoreunoiltaan jo hieman koveraksi ja yhdistin sitten taivutetuilla kärkipihdeillä pyöritellen ulkoreunalta toisiinsa samalla hieman muotoillen jo verkkoa sellaiseksi, että sydämestä tulisi lopulta kolmiulotteinen ja pullea. Kun verkkosydänpuoliskot oli täysin toisissaan kiinni, venyttelin vielä sydäntä niin, että se oli symmetrinen joka suunnassa.

Sitten ryhdyin maalaamaan sydäntä. Varmasti se elementin kokonaan maaliin kastaminen olis ollut aika jees, mutta kun ei mulla sitä maalia ihan litroittain ole. Siispä pensselillä maalailin ja töpöttelin maalia joka mutkaan ja notkoon. Myös sinne sydämen sisäpuolelle sujuttelin pensseliä, ettei maalittomuuttaan kiiltäviä kohtia jäisi liiaksi näkyviin. Tämän toistin puolelleen aina maalin kuivuttua ja kolmannen maalauskerran jälkeen olin tyytyväinen lopputulokseen.

Lopuksi kiinnitin sydämeen ripustusnauhan ja rusetin. Saumakohdat koristelin vielä sävyyn sopivilla helmillä.

 

Hento ja läpinäkyvä. Juuri sellainen kuin ajattelin. Maalainen, niin kuin minäkin.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olin haaveillut pitkään semmosia nättejä sisustukseen sopivia sarvia makuuhuoneen seinälle. Pari vuotta ihan aktiivisesti yritin etsiä ja kyselläkin sarvia, mutta mielikuva niistä MUN sarvista oli jotain muuta mitä tarjonta.

Netissä oli myynnissä muutamat hirvensarvet, mutta ne oli justiin sitten semmosia hurjia 20-piikkisiä lapiosarvia, jotka vois sopia jonnekin jäähallin kokoisen kelohonkamökin takan päälle. Ei mun makkariin. Eikä ollut kukaan edes lapin reissua tekemässä, että jos sieltä olis tuntureilta poron sarvia vastaan tullut ja näille lakeuksille kulkeutunut.

No sitten sattu se mäihä. Löysin paikallisen marketin sisustusosastolta keraamiset, sopivan sirot sarvet. Käsittääkseni kuvaavat kauriin tai ainakin jonkin pienen hirvieläimen sarvia... Niissä oli valmiina se taustakin, johon sarvet oli kiinnitetty. Kaiken lisäksi ne oli 50% halvennuksessa! Lottovoitto! Tai ehkä 3+lisä. Siitä se ajatus lähti sitten rullailemaan. Etsiskelin palan matkaa sopivia kehyksiä ja koska itse kehystettävä asia oli noinkin maanläheinen, ajattelin että kehyksistä saa löytyä sitten sitä koristeellisuutta. Lopulta löysinkin peilin, jonka kehys oli hopeamaalilla maalattu ja muutenkin justiin sopiva.

Sileän taustan sijaan päätin että taustaksi tulee paneelia, koska sitä sattui Topin varastossa olemaan. Paneeli liimattiin ensin levyksi ja pistettiin puristukseen niin kauaksi aikaa, että liima kuivuu. Liimana tässä kohtaa käytettiin Würthin Pur-liimaa, jolla kiinnittyy kyllä sitte melkein mikä vaan ja mihinkä vaan. Sen jälkeen peili irrotettiin kehyksistä ja kehyksen sisäkaarta käytettiin sabluunana, jolla piirrettiin paneeleista tehtyyn levyyn leikattavan ovaalin muoto. Vasta tässä kohtaa alkoi hahmottumaan itsellekin se, kuinka tämä himmeli lopulta kannattaa kasata…

Kun paneeliovaalin reunat oli hiottu, oli kaikki osat valmiina maalattavaksi. Maalasin ne valkoisella kalkkimaalilla kahteen kertaan. Sen jälkeen tein hienolla hiomapaperilla kulumajälkiä kehykseen, koska lopputulos olis voinut muuten näyttää ihan liian pliisulta.

Hiomisen jälkeen vahasin ja kiillotin kaikki osat. Peilinkehyksen taustalevy kiinnitettiin paikoilleen ja paneeliovaali liimattiin kehyksien sisään, peilin alkuperäiseen taustalevyyn. Sarvien taustassa oli ripustusruuvin reikä, joten sitä käytetiin hyväksi ja paneeliin ruuvattiin ruuvi, sarvien taustaan pistettiin ihan huolella liimaa ja sarvet pukattiin paikoilleen.

En meinannut malttaa odottaa liiman kuivumista, kun jo olisin halunnut ripustaa sen jo seinälle.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Käsin tekemisen iloa.

 

Pastaakos tässä on Etelä-Pohjalainen nainen, yhden lapsen äiti, komian luontoinen ja ylpeä juuristaan.

Silmää ja sielua miellyttää kauniit asiat. Kaikesta uudesta tekemisestä herkästi syttyvä ja jos ei pioneeri tai pyörän keksijä olekaan, niin toistot, soveltaminen ja omien mausteiden lisääminen liittyy lähes kaikkeen tekemiseen.

Omien käsien jälki näkyy ympärillä. Suurimpia nautintoja on saada jokin projekti onnistuneesti valmiiksi. Huomata että kaikki se kulutettu aika ja vaivannäkö kannatti.

Elämässä on niin paljon vakavia asioita, että jaksaakseen ne täytyy vaan selättää. Huumori ja itselleen nauraminen on melko varmoja kavereita siinä hommassa. Eikä meidän elämästä naurua ja iloa puutukaan.

Blogiarkisto

2019