Kuten ehkä viime aikoina olette huomanneet, blogissa on ollut harvinaisen hiljaista. Kesäisinhän blogin hiljaiselo on ihan "normaalia" koska kuten tiedätte, tykkään olla ja pystyn menemään vapaammin sillon. Alkusyksyä ajatellen postausväli yleensä sitten taas tihenee, mutta tänä vuonna se ei ole tehnyt niin.  Ja sille on syynsä, jonka olen nyt valmis avaamaan teille lukijoillekin.  Koska mielestäni se on vähintäänkin reilua selittää miksi näin on.. 

 

Heinäkuun toinen viikko oli  tänä vuonna erityisen kolea ja sateinen. Taivas repeili useaan rajusti ja ilmassa oli sen fifty shades of grey. Myrsky repi puita ja taivas salamoi.  Se ei tosin ollut yksin vain perussuomalaisen kesäilman syytä. Minä kävin  samanlaista näytelmää pääni sisässä ja sydämeni sopukoissa. Ja luojan kiitos, sen teatterin kulissien välissä voi nyt viimein päättää.   Muistan erään iltapäivän tuolta viikolta, olin tehnyt 14km lenkin; juossut  kilometrejä kovaa jotta en tuntisi kipua, jotta saisin happea ja ajatukset hetkeksi muualle. Satoi kaatamalla, mutta sillä ei tuntunut olevan mitään väliä. (niinkuin ei millään muullakaan juuri siinä tilanteessa) Annoin sateen kastella minut läpimäräksi, kyllähän kesä kuivaa, minkä kasteleekin. Ja se oli asia joka tuntui pitkästä aikaa oikeasti hyvältä.  Maailmassa on suurempiakin ongelmia juuri nyt.  En aio kuunnella tästä nyt valituksia keltään. Puolessa välissä matkaa oli pakko pysähtyä, sillä en nähnyt kyyneliltä eteeni. Muistan hämärästi kuinka istuin itselle rakkaan rannan penkille, pyyhin kyyneliä ja muistutin itselleni "tää kipu hellittää joskus, näin on vaan parempi." Niin... Mikäkö sitten on?

Edes osa lähimmistä ihmisistä elämässäni, eli perheenjäsenet ja sukulaiset eivät vielä ennen tämän postauksen lukemista tiedä (elleivät ole aavistaneet) että minä & J, me olemme eronneet kesällä. Kaikki käytännönjärjestelyt, ja loppukesän juhlat joissa sukulaisia tapasi, olisivat kyselyineen olleet vain liikaa, joten sovimme aluksi yhdessä että pidämme teatterin omaisia kulisseja  pystyssä niin kauan, kunnes J valmistuu. Emme pystyneet siihen fyysisesti vaikka alkuun yritimme, joten olemme olleet heinäkuun lopusta eri osoitteissa vaikka paperilla näin onkin virallisesti vasta ensi kuun alusta.  Muutoin ne kulissit saavat kaatua julkisesti blogissakin N-Y-T  NYT.    Näin ollen myös ainainen yhteinen unelmamme, reissu Lappiin, joka piti tehdä  road trip hengessä nyt viimein  syyskuun lopussa J:n valmistumisen kunniaksi jää nyt siis myös ymmärrettävästi tekemättä. Se harmittaa ihan älyttömästi, mutta se nyt on murheista pienin,.. 

Viime kuukaudet ovat olleet henkisesti todella raskaita. Ne ovat  olleet aikamoista tunteiden vuoristorataa, eikä sitä todellakaan ole helpottanut tämä "onnellisen parin" tietyntasoisen roolin ylläpito. Luojalle kiitos siitä että sen voi nyt todella kunnolla lopettaa. En koskaan kuvitellut, että minä olisin se, joka särkee toisen sydämen. Mutta mulla ei ollut enää nyt muuta vaihtoehtoa... 

Toisin kun kuvitellaan myös minulle jättäjälle viime viikot ovat olleet erittäin ahdistavia. Vaikka kykenimme viettämään viimeiseksi yhteisiksi jääneet kuukautemme enemmän ja vähemmän saman katon alla, tiedän että se oli niin outoa. Niin erilaista.  Kuvittelin kesällä sitä raskasta päätöstä tehdessäni, että jättäjän rooli olisi hieman kivuttomampi, mutta voin kertoa; ei se näiden kaikkien vuosien jälkeen ole. Eniten tässä sattuu ne kaikki muistot, joiden  ympärille minä tulen nyt jäämään. Yksin. Mutta omasta tahdostani. 

Toisaalta kun heinäkuun 8 päivä monen valvotun yön, tuntikausia kestäneiden itkujen ja pitkien mietintöjen jälkeen irrotin tuon kultaisen rinkulan sormestani lopullisesti, tunsin samaan aikaan suurta helpotusta mutta toisaalta koin myös epäonnistuneeni täydellisesti. En olisi halunnut antaa vuosien varrella meihin kohdistuneille epäilyille ja epälijöille tätä iloa koskaan.  Siis koskaan. Etenkään kun meidän piti astella 2021 alttarille. Joskus vaan se että tahtoo tahtoa ei riitä tarpeeksi.

 Tiedän että minun ei tarvitse selitellä eroomme ja päätökseeni johtavia syitä kenellekään, joten toivon että kunnioitatte tätä ja jätette turhat kyselyt toisaalle. Mä en nyt jaksa enkä halua vastailla niihin kenellekään - eikä mulla ole mitään velvollisuuksia niihin liittyen. Sen voin kuitenkin kertoa, että keväällä meihin kohdistuneilla törkeillä huhupuheilla J:n väkivaltaisuudesta minua kohtaan EI TODELLAKAAN OLE MITÄÄN YHTEYTTÄ TÄHÄN ASIAAN. 

Todennäköisesti blogi on tästä  ja muutamasta muusta asiasta johtuen nyt vähän toissijainen juttu elämässäni, mutta en ole kirjoittamista lopettamassa, tarvitsen nyt vain hetken hengähdystauon kaikesta, jonka aikana yritän kerätä voimia, jotta näenn vielä jonain päivänä muutakin kuin ne harmaan sävyt. 

 

 

Loving can hurt
Loving can hurt sometimes
But it's the only thing that I know
When it gets hard
You know it can get hard sometimes
It is the only thing that makes us feel alive

We keep this love in a photograph
We made these memories for ourselves
Where our eyes are never closing
Hearts are never broken
Times forever frozen still"

Ed Sheeran - photograph 

 

N &J 

071210 - 080719 

 

 

"Viimeinen yhteinen kuva jäi juhannukseen"
"Viimeinen yhteinen kuva jäi juhannukseen"

"... Ei haavat niitä repimällä parane, joten käänny ja kävele, koska me ei olla enää me."
"... Ei haavat niitä repimällä parane, joten käänny ja kävele, koska me ei olla enää me."

 

Murtunein terveisin;

-Ninni  

 

PS. Kiitos sille pienelle määrälle ystäviä, joille olen voinut uskoutua täydellä luottamuksella menneen kevään ja kesän aikana. Olette kultaa <3 

PPS. J, jos luet tämän, niin kiitos & anteeksi, ei muistella pahalla. Tulet aina olemaan osa historiaani ja jätit ison jäljen sydämeen. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Voimia ja tsemppiä Ninni. Ero on pieni (?) kuolema. Elämä kuitenkin kulkee rataansa, tuo myös hyviä asioita vaikka aina ei jaksa uskoa.

Vierailija
3/3 | 

Voimia! Aika parantaa :) olisi kiva nähdä myös YouTube videoitasi pitkästä aikaa. :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

32-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat