Näin totesin kampaajalleni perjantaina, kun hän kysyi toistamiseen kuinka ja miten paljon leikataan.  Mä en ole ikinä nähnyt itseäni lyhythiuksisena, koska se ei mun oman näkömyksen mukaan  vaan yksinkertaisesti sovi mulle sitten yhtään. Ihan jo siksikin kun mulla on niin pyöreänmuotoinen pää.Tällä kertaa jo aikaa varatessani tiesin että kampaamon lattialle tulee jäämään hiusta, ja PALJON.

Viime toukokuussa jolloin viimeksi hiukseni näkivät pahimman vihollisensa, (sakset) mä jouduin lyhentämään katkenneiden hiusten takia pituutta odotettua pidemmältä matkalta, ja jättämään haluamani värjäystyylin koska hiukset eivät olisi sitä kestäneet. Olin vähän harmissani siitä. Oman värin kasvattaminen oli aluksi tosi iso koettelemus mulle, jolle hiukset on se omasta mielestä kaunein osa itsessä.  Se "ei-minkäänvärinen" maantie näytti värjätyn blondin rinnalla niin kaamealta! Inhosin peilikuvaani sen muutaman kuukauden, jonka jälkeen jo vähän pystyi elämään asian kanssa. Sitten se vähän niinkuin unohtuikin...  Kuulostaa loppujenlopuksi tosi pinnalliselta, mutta ovathan hiukset ns. se naisen kruunu, ja itselleni todella iso osa ulkoista itseluottamusta. Kun hiukset on hyvin, kaikki on hyvin.  Ulkönäöllisesti siis. 

Nyt  noin vuosi sen jälkeen, olen saanut oman värin kasvatettua tarpeeksi pitkäksi, jotta kaiken vanhan ja värjätyn hiuksen voi vihdoin napsasta pois. Joten voi sitä arjen pientä iloa, kun sen tajusi ja tilikin antoi pitkästä aikaa myöden varata kampaajalleni leikkuuajan.  Ja ehkä oli ihan hyvä ajankohtakin tälle pienelle uusiutumiselle. 

 

Pelkästään etuhiukset ärsytti lähes päivittäin, kun ne olivat edessä eikä niitä saanut järkevästi harjhattua. Lisäksi ne rasvoittuivat sitä tahtia että hermot meni vähintään sen 1x viikkoon.  Kuten kuvasta näkyy, pituudesta lähti melkein puolet, mutta lahjoittamiseen pätkäistyjen hiusten pituus ei tällä kertaa riittänyt. Leikkauksen jälkeen lopputulos oli ihanan kevyt! Tuntui kuin olisi lähtenyt 2,5kg painoakin pois. Ja heti tuli jotenkin "terveempi" fiilis myös. Eikä tehnyt yhtään, ei siis yhtään kipeää katsoa tuota kasaa lattialla, johon meinattiin kumpikin kampaajan kanssa liukastua. :D 

Kun sitten tulin kotiin ja katsoin peilikuvaani, totesin J:lle että ei hitto, nyt tää oma väri yksistään on ehkä vähän liian tumma mun kasvoihin, vaikka olin jo ehtinyt tottua siihen vaaleampien latvojen kanssa. Laitoin joululahjaksi saamani lahjakortin jemmaan kesää varten, koska meillä on tiedossa ainakin yhdet häät loppukesästä, niin saan sitten käytyä värjäämässä hiukseni niitä varten. Nyt ei pitänyt muuta kun leikata. Mitä enemmän itseäni peilistä katsoin, vahvistui myös tunne että jotain muutosta tää vielä kaipaa...  Ja niinhän siinä sitten kävi että muutama tunti myöhemmin oltiinkin  sitten käyty Sokoksen kautta ja  kotikampaaja J:n käsittelyssä. :D  

 Jännän äärellä... J on kyllä niin kultainen, kun viitsii tällee auttaa, kovin moni mies ei varmaan tähän ryhtyis... <3
Jännän äärellä... J on kyllä niin kultainen, kun viitsii tällee auttaa, kovin moni mies ei varmaan tähän ryhtyis...

Sokoksella väritarjontaa katsellessani olin iloinen löytäessäni kaverini vinkkaaman  ammoniakittoman kevytvärin. En nimittäin halunnut edes harkita kestoväriä. Tälläkertaa löysin myös helposti sävyn, joka näyttäisi luonnolliselta värjäyksen jälkeen ja muuttaisi omaa sävyäni vain hieman vaaleammaksi, eikä ns. värjätyn näköiseksi. Viileiden blondisävyjen uskollisena käyttäjänä, en kyllä edelleenkään ole ihan vakuuttunut siitä, että hiukseni eivät olisi liian keltaiset..  Olin ajatellut pyytää J:a värjäävän koko pään, mutta onneksi löysin raidoitushupun ostoksilla käynnin yhteydessä. Oikeastaan sain idean raitoihin jo kampaajani lauseesta, ja halusin kokeilla vaikka niitäkään en ole oikein omikseni koskaan kokenutkaan.  Mä en kovin montaa tyyppiä päästä käsittelemään hiuksiani kampaajani lisäksi. Kultaan mulla on täysi luotto, vaikka saksia en antaisi hänen käyttää eikä hän voi vaikuttaa siihen miten värit reagoi ;)  Oon silti niin otettu että hän viitsii ylipäätään auttaa tälläisissäkin jutuissa kovin moni (hetero)mies ei ehkä auttaisi...  

Alla olevista kuvista näkyy lopullinen lopputulos leikkauksen ja extempore kotivärjäyksen jälkeen. Vähän tämä vaatii kyllä totuttelua edelleen,, ja J:kin onnistui  kummankin yllätykseksi yllättävän hyvin raidoituksessakin vaikka jännitettiinkin vähän mitä niistä mahtaa oikeen tulla :D  

Tästä tuli kyllä tosi kiva, ja sävy muuttuu eri valaistuksessa hauskasti.  Vaikka vaihtelu olikin tervetullutta ja virkistää, niin silti tää on mulla vain väliaikista. Vuoden päästä mulla on taas olkapäille yltävät kutrit se on varmaa!  Lyhyissä hiuksissa kun on se miinuspuoli, että niitä pitää melkein koko aika olla laittamassa, että ne on oikeesti jonkinnäköiset eikä mee poskia pitkin. Saa nähdä kauan sitä intoa mulla nyt riittää, kun oon niin tottunu vaa  siihen pitkien  "pesu &harjaus" meininkiin. 

With love; 

-Ninni

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

32-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat