Kirjoitukset avainsanalla parisuhde

Kuten ehkä viime aikoina olette huomanneet, blogissa on ollut harvinaisen hiljaista. Kesäisinhän blogin hiljaiselo on ihan "normaalia" koska kuten tiedätte, tykkään olla ja pystyn menemään vapaammin sillon. Alkusyksyä ajatellen postausväli yleensä sitten taas tihenee, mutta tänä vuonna se ei ole tehnyt niin.  Ja sille on syynsä, jonka olen nyt valmis avaamaan teille lukijoillekin.  Koska mielestäni se on vähintäänkin reilua selittää miksi näin on.. 

 

Heinäkuun toinen viikko oli  tänä vuonna erityisen kolea ja sateinen. Taivas repeili useaan rajusti ja ilmassa oli sen fifty shades of grey. Myrsky repi puita ja taivas salamoi.  Se ei tosin ollut yksin vain perussuomalaisen kesäilman syytä. Minä kävin  samanlaista näytelmää pääni sisässä ja sydämeni sopukoissa. Ja luojan kiitos, sen teatterin kulissien välissä voi nyt viimein päättää.   Muistan erään iltapäivän tuolta viikolta, olin tehnyt 14km lenkin; juossut  kilometrejä kovaa jotta en tuntisi kipua, jotta saisin happea ja ajatukset hetkeksi muualle. Satoi kaatamalla, mutta sillä ei tuntunut olevan mitään väliä. (niinkuin ei millään muullakaan juuri siinä tilanteessa) Annoin sateen kastella minut läpimäräksi, kyllähän kesä kuivaa, minkä kasteleekin. Ja se oli asia joka tuntui pitkästä aikaa oikeasti hyvältä.  Maailmassa on suurempiakin ongelmia juuri nyt.  En aio kuunnella tästä nyt valituksia keltään. Puolessa välissä matkaa oli pakko pysähtyä, sillä en nähnyt kyyneliltä eteeni. Muistan hämärästi kuinka istuin itselle rakkaan rannan penkille, pyyhin kyyneliä ja muistutin itselleni "tää kipu hellittää joskus, näin on vaan parempi." Niin... Mikäkö sitten on?

Edes osa lähimmistä ihmisistä elämässäni, eli perheenjäsenet ja sukulaiset eivät vielä ennen tämän postauksen lukemista tiedä (elleivät ole aavistaneet) että minä & J, me olemme eronneet kesällä. Kaikki käytännönjärjestelyt, ja loppukesän juhlat joissa sukulaisia tapasi, olisivat kyselyineen olleet vain liikaa, joten sovimme aluksi yhdessä että pidämme teatterin omaisia kulisseja  pystyssä niin kauan, kunnes J valmistuu. Emme pystyneet siihen fyysisesti vaikka alkuun yritimme, joten olemme olleet heinäkuun lopusta eri osoitteissa vaikka paperilla näin onkin virallisesti vasta ensi kuun alusta.  Muutoin ne kulissit saavat kaatua julkisesti blogissakin N-Y-T  NYT.    Näin ollen myös ainainen yhteinen unelmamme, reissu Lappiin, joka piti tehdä  road trip hengessä nyt viimein  syyskuun lopussa J:n valmistumisen kunniaksi jää nyt siis myös ymmärrettävästi tekemättä. Se harmittaa ihan älyttömästi, mutta se nyt on murheista pienin,.. 

Viime kuukaudet ovat olleet henkisesti todella raskaita. Ne ovat  olleet aikamoista tunteiden vuoristorataa, eikä sitä todellakaan ole helpottanut tämä "onnellisen parin" tietyntasoisen roolin ylläpito. Luojalle kiitos siitä että sen voi nyt todella kunnolla lopettaa. En koskaan kuvitellut, että minä olisin se, joka särkee toisen sydämen. Mutta mulla ei ollut enää nyt muuta vaihtoehtoa... 

Toisin kun kuvitellaan myös minulle jättäjälle viime viikot ovat olleet erittäin ahdistavia. Vaikka kykenimme viettämään viimeiseksi yhteisiksi jääneet kuukautemme enemmän ja vähemmän saman katon alla, tiedän että se oli niin outoa. Niin erilaista.  Kuvittelin kesällä sitä raskasta päätöstä tehdessäni, että jättäjän rooli olisi hieman kivuttomampi, mutta voin kertoa; ei se näiden kaikkien vuosien jälkeen ole. Eniten tässä sattuu ne kaikki muistot, joiden  ympärille minä tulen nyt jäämään. Yksin. Mutta omasta tahdostani. 

Toisaalta kun heinäkuun 8 päivä monen valvotun yön, tuntikausia kestäneiden itkujen ja pitkien mietintöjen jälkeen irrotin tuon kultaisen rinkulan sormestani lopullisesti, tunsin samaan aikaan suurta helpotusta mutta toisaalta koin myös epäonnistuneeni täydellisesti. En olisi halunnut antaa vuosien varrella meihin kohdistuneille epäilyille ja epälijöille tätä iloa koskaan.  Siis koskaan. Etenkään kun meidän piti astella 2021 alttarille. Joskus vaan se että tahtoo tahtoa ei riitä tarpeeksi.

 Tiedän että minun ei tarvitse selitellä eroomme ja päätökseeni johtavia syitä kenellekään, joten toivon että kunnioitatte tätä ja jätette turhat kyselyt toisaalle. Mä en nyt jaksa enkä halua vastailla niihin kenellekään - eikä mulla ole mitään velvollisuuksia niihin liittyen. Sen voin kuitenkin kertoa, että keväällä meihin kohdistuneilla törkeillä huhupuheilla J:n väkivaltaisuudesta minua kohtaan EI TODELLAKAAN OLE MITÄÄN YHTEYTTÄ TÄHÄN ASIAAN. 

Todennäköisesti blogi on tästä  ja muutamasta muusta asiasta johtuen nyt vähän toissijainen juttu elämässäni, mutta en ole kirjoittamista lopettamassa, tarvitsen nyt vain hetken hengähdystauon kaikesta, jonka aikana yritän kerätä voimia, jotta näenn vielä jonain päivänä muutakin kuin ne harmaan sävyt. 

 

 

Loving can hurt
Loving can hurt sometimes
But it's the only thing that I know
When it gets hard
You know it can get hard sometimes
It is the only thing that makes us feel alive

We keep this love in a photograph
We made these memories for ourselves
Where our eyes are never closing
Hearts are never broken
Times forever frozen still"

Ed Sheeran - photograph 

 

N &J 

071210 - 080719 

 

 

"Viimeinen yhteinen kuva jäi juhannukseen"
"Viimeinen yhteinen kuva jäi juhannukseen"

"... Ei haavat niitä repimällä parane, joten käänny ja kävele, koska me ei olla enää me."
"... Ei haavat niitä repimällä parane, joten käänny ja kävele, koska me ei olla enää me."

 

Murtunein terveisin;

-Ninni  

 

PS. Kiitos sille pienelle määrälle ystäviä, joille olen voinut uskoutua täydellä luottamuksella menneen kevään ja kesän aikana. Olette kultaa <3 

PPS. J, jos luet tämän, niin kiitos & anteeksi, ei muistella pahalla. Tulet aina olemaan osa historiaani ja jätit ison jäljen sydämeen. 

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Voimia ja tsemppiä Ninni. Ero on pieni (?) kuolema. Elämä kuitenkin kulkee rataansa, tuo myös hyviä asioita vaikka aina ei jaksa uskoa.

Vierailija
3/3 | 

Voimia! Aika parantaa :) olisi kiva nähdä myös YouTube videoitasi pitkästä aikaa. :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ajattelin ensin, etten kirjoita tästä blogiin, koska minä itse olen tälläkertaa vain ns sivuroolissa asiassa mikä kohdistuu läheiseeni. Minun kauttani tosin.   Mutta koska kyseessä olen minä, "Pisaran verran poikkeavampi" ja ihminen jonka toinen nimi on aitous, haluan tehdä sen ja jakaa ajatukseni myös tästä. Aikaa tapahtumasta on kulunut tarpeeksi ja vereni on palautunut ylimmästä mahdollisesta kiehumispisteestä suhteellisen normaalitasolle, joten pystyn olemaan jo nyt hiiltymättä.  

Maailmassa on monia asioita, joista en pidä tai joista en innostu. Maailmassa on myös muutamia harvoja juttuja, jotka saavat mut erittäin isosti raivonpartaalle, suoraan sanoen jopa vereni kiehumaan. Yksi niistä on suvaitsemattomuus. Heti perässä tulee päättömien juorujen levittely. Mä en ymmärrä, miten jollain voi olla niin tylsä elämä, että pitää käyttää energiaa tuollaiseen ja keksiä päättömyyksiä toisista, jotka pahimmillaan voivat  aiheuttaa mielipahan lisäksi myös isompia ongelmia. 

Ihminen. On ilmeisesti maapallomme tyhmin eläin, monessakin eri tilanteessa. En osaa perustella asiaa, näin vain muistan lukeneeni jostakin, mutta tuossa muutama viikko sitten tapahtui asia, jolloin jälleen kerran jouduin havainnoimaan kuinka ajattelemattomia ja ilkeitä jotkut voivatkaan olla... Ymmärrän että yleisesti ajatellen erilaisuus herättää uteliaisuutta, ja että se on ihmiselle normaali tunne. Tiedän myös, että ihmiset ovat myös arkoja itsestään eivätkä ehkä tiedä miten kohdata eri asioita... Mutta silti tämä on niitä harvoja asioita, joita mä en sulata. Kun  erilaiset ennakkokäsitykset kohdistuvat suoraan itseeni, se on vielä jotenkin ok (vaikkei nekään tunnu kivoilta osaan jo vähän suodattaa) mutta kun on kyse läheisestäni, nousen kynsineni puolustusasemiin. Niin nyt tässäkin tilanteessa. 

En yleensä ota murheekseni pieniä asioita, kuten ohikulkijoita  tai heidän ilmeitään/ elehtemisiään lenkkipolkujeni tms varrella, mutta nyt musta tuntui että on aiheellista nostaa "kissa pöydälle". Pitkästä aikaa kun nimittäin sain mieheni houkuteltua  tuossa jokunen viikonloppu sitten lenkille kanssani, ja toivon että siitä tulisi ihan tapa; ihan vaan, koska yhdessä tekeminen & meneminen on moninkerroin kivempaa. 

Hetken käveltyämme jouduin jälleen kerrankysymään puolisoltani joka sattuu olemaan minua isokokoisempi ja 42cm pidempi että "mitä hittoa taas tapahtui?" kun hän alkoi hermostuksissaan äksyilemään ja kiroamaan tuolloin minulle ihan yhtäkkiä puolessavälissä matkaamme. Sitten tajusin; Vastaamme tuli nimittäin silloin(kin) ihmisiä jotka ensin katsoivat meitä kumpaakin silmät suurina ja suu auki kuin olisivat nähneet halvan makkaran... Sen jälkeen katsottiin miestäni ja sen jälkeen minua. Eikä nyt siis kyse ollut nopeasta vilkaisusta vaan puhtaasta pitkään tuijotuksesta.  Ja jälleen paheksuvasti miestäni. Tuo 2-3 henkinen ryhmä ohitti meidät, ja hetken päästä kuulin kuinka yksi seurueen jäsenistä takanamme totesi; 

"SIIS... Ai Kauheeta!, Kuinka tuo nainen antaa itseään hakattavan noin"  

Luojan kiitos en omaa tappavaa katsetta sillä nämä tyypit olisivat  muutoin todella sellaisen saaneet ja olisin itse pian vankilassa... Mieleni olisi myös tehnyt kääntyä, kävellä tämä porukka kiinni ja ihan pikkusen vaan "sivistää" heitä, mutta juuri silloin mulla ei riittänyt siihen energia. Sen sijaan otin J:tä kädestä, ja sanoin "laita vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, - älä välitä. Mennään"  Mutta tiesin, että J:lle se oli helpompi sanoa, kuin hänen se toteuttaa. 

 

Tiedostan varsin hyvin että MINÄ olen ulkonäöltäni hieman valtaosasta poikkeava, johtuen SYNNYNNÄISEN sairauteni eniten ulospäin näkyvästä osasta; SYNTYMÄMERKISTÄ joka peittää koko kasvoni. Ilmeisesti liian usein kuitenkin unohdan olla ajattelematta asiaa sen enempiä, tai kauhistelematta sitä miltä näytän. Olen kyllä aiemminkin kuullut ties mitä huhuja meistä,  ja niistä yhden mukaan osa Naantalissa olevista ( joukossa voi olla  mahd turistejakin) kuvittelee että mieheni jonka kanssa olen viettänyt onnellisesti viimeiset 8 vuotta elämästäni olisi muka hakannut/pahoinpidellyt minut tämännäköiseksi  kuin olen. 😱😰

En todellakaan tiedä, kuka järjenvalo on moista  p***aa on liikkeelle laittanut, ja milloin,  mutta tiedän että se on J:tä kohtaan erittäin törkeätä, eikä se minustakaan kovin hyvältä tunnu. Väite täyttää myös kaikki kunnianloukkauksen merkit, ja voisin ilmoittaa siitä poliisille. 

Tiedoksenne  teille, jotka ette meitä tunne, että mieheni on maailman kultaisimpia hellimpiä kilteimpiä, huomaavaisimpia ja avuliaimpia ihmisiä joita tiedän olevan koko maailmassa. Olen nimennyt hänet henkilökohtaiseksi "turvamieheksenikin". Hän ei tekisi pahaa kärpäsellekään ja siksi teidän joidenkin epäilyttävät pikkuhuhut ja ilmeet jokapaikassa saavat hänet tuntemaan itsensä vaivantuneeksi ja todella loukatuksi. Enkä yhtään ihmettele. En vain ikinä olisi uskonut, että joudun kohtaamaan tälläisen tilanteen täällä. Olen kuitenkin vähintään se "kaduilta tuttu mustikka" paikallisille. 

Tämä voi tulla monelle yllätyksenä, mutta ulkokuori voi pettää. Ja ilmeisesti hyvin pahasti.!! Minua itseäni jatkuva tuijotus ei haittaa olen niin tottunut siihen, etten enää edes ajattele sen mahdollista olemassaoloa (vaikkei se kivalta mustakaan tunnu) ja kuten sanoin  jo aiemmin, ymmärrän tiettyyn rajaan asti ihmisten uteliaisuuden ja ennakkoluulot - ja vielä erityisesti pienillä lapsilla. Silti. Olen asunut koko ikäni eli 32v Naantalissa enkä koskaan aiemmin kuullut mitään yhtä järjetöntä/pöyristyttävää... Ja nytkään tätä on vaikea uskoa todeksi. Vaikka pienillä paikkakunnilla aina juorutaan... MUTTA ihan ymmärrettävästi miestäni tämä kaamea olettamus selkeästi ahdistaa on hän kanssani missä tahansa. Joten siksi koin tarpeelliseksi oikoa asiaa ja puhua suuni puhtaaksi siitä, mitä ajatuksia se mussa herättää. 

Niin ja tulipa vielä muuten tämäkin mieleeni; ovatkohan nämä juorujen levittäjät ja ääneen ihmettelijät tulleet lainkaan miettineeksi tätä; 

höpötätte perättömyyksiä julkisella paikalla jossa sen kuulee muutama muu. He kertovat asiaa eteenpäin "arvaa mitä kuulin..." tyylillä. Lumipalloefekti rikkinäisellä puhelimella varustettuna on valmis. Asia paisuu kuin pullataikina, johon on kerta toisensa jälkeen laitettu vähän lisämaustetta matkan varralla. Pian siitä "tiedetään" Turun toisessa päässä asti., ihmiset kun uskovat juuri sen, mitä itse tahtovat.  Ihan kuin ihmisten ilmeet eri paikoissa eivät olisi meille jo tarpeeksi kiusallisia, niin miettikääpä huviksenne mitenkäs tälläisien asioiden kuulemisen jälkeen etenisi tilanne jossa J  vaikka hakisi töitä?!  Millä lailla häneen suhtauduttaisiin? miten todennäköisesti hän pääsisi edes haastatteluihin? tai millä todennäköisyydellä hänet otettaisiin vakavasti harkintaan haussa olevan paikan suhteen? tai palkattaisiin koko tehtävään?! Niin. Ei hyvältä näytä/kuulosta. 

Itselläni suurin toive on  että AIKUISILLA olisi sen verran tilannetajua, maalaisjärkeä, ja rohkeutta että he tulisivat kysymään asioita suoraan päin naamaa - jos jokin askarruttaa... Olen täällä blogissanikin avoimesti puhunut sairaudestani, se ei siis ole minulle ongelma tai salaisuus - miksi sen pitäisi sitä olla muillekaan? Ja eikö lapsillekin olisi hyvä esimerkki ottaa asioista ennemmin selvää kuin selittää heille omia olettamuksia? 🤔 Syntymämerkkini muistuttaa kyllä hyvin paljon väriltään mustelmaa, mutta kyllä aika taidokkaasti mut on saanu hakata, että näinkin tasaista jälkeä on saanut aikaan... 

Nojoo, mut jos nyt ihan vakavasti puhutaan niin mä en voi sietää sitä, että vakavilla asioilla leikitään edes vähää. Joillekin väkivalta on valitettavasti ihan oikeaa arkipäivää, ja jatkuvaa kamppailua.  - ja ihan hirvittävää kohdistui se sitten miten/mihin/kenelle tahansa Minulle  se ei ole ollut  sitä nyt, eikä ole ikinä ollutkaan. (Ja tuo ylempi lausahdus tuli eräältä, joka yritti vain piristää meitä tapahtuneen jälkeen. Kun puhuimme pienessä hiprakassa siitä kuinka tulisi suhtautua koko asiaan. )

Mutta kuten Roope Salminenkin varmaan toteaisi, niin koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Yritän itsekin pitää tämän mielessä ennenkun tulistun seuraavan kerran. 

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (1)

Syntymäpäivä on ollut varmasti kaikille lapsena jouluaaton jälkeen vuoden odotetuimpia päiviä. (jollei sitten ole sattunut syntymään joulun lähellä niin aikuiset tylsästi yhdistää nämä)  Näin myös itselleni. Muistan kuinka synttäriaamuisin heräsin virkeänä  kuin peippo ja suorastaan juoksin keittiöön, jossa yleensä odotti  äitini kauniisti paketoima lahja jos toinenkin aamupalan kera. Unisuudesta ei ollut tietoakaan,  vaikka normaalisti olen erittäin aamu-uninen ihminen.  Olen ollut koko ikäni tälläinen;  myös aikuisiällä ja jouluaattoaamuisin - en vain osaa nukkua. :D    Lapsena vuosittain vietetyistä kaverisynttäreistä (joissa muuten oli aina joku teema)  on paljon lämpimiä muistoja, joita nykyään koristaa muistojen kultareunukset. 

 

Aikuisiällä syntymäpäivän merkitys kuitenkin muuttuu, enkä oikein osaa sanoa milloin se tapahtui omalta osaltani.  ehkä silloin, kun muutama vuosi sitten minua otti päähän vanhempieni tapa kiusoitella minua; he alkoivat lähes päivittäin jo kuukausi ennen syntymäpäivääni vinoilemaan uuden iän kanssa. Joka kerta totesin ärsyyntyneenä että en ole päivääkään enkä minuuttiakaan ennen sen ikäinen kuin vasta syntymäpäivänäni. 

Yleisesti ottaen plakkariin tulevasta numerosta ei haluta muistutettavan, ja koko päivää tunnutaan vähäteltävän muutenkin. Ihmettelen vain, miksi?  miksi enää ei juhlita ja iloita niin kuin lapsena kun vuosia tulee lisää? mitä pahaa syntymäpäivässä, tai vanhenemisessa on? loppujen lopuksi jokainen meistä on juuri sen ikäinen joksi itsensä tuntee... Ikä on mielestäni ennemminkin mielentila. Ikä on vain numero, joka tunnutaan ottavan nykyään ihan liian vakavasti.  Iän ei pitäisi määrittää tai lokeroida ketään - ainakaan kovin suuresti. 

Kuten jo mainitsinkin, olen lapsena useasti löytänyt aamulla lapsuudenkotini keittiön pöydältä kauniisti paketoidun lahjan.  En ole koskaan ollut mikään erityisen huomionkipeä luonne minkään suhteen, mutta syntymäpäivänä nautin edelleen siitä fiiliksestä, kun muut muistavat ja yllättävät minua eritavoin.

Kun aloimme seurustella J:n kanssa, totesin hänelle että "toivon että muistat sitten  tulevaisuudessa muistuttamatta ainakin 2 päivää vuodesta; joulun, & mun synttärit. Plussaa tietty jos muistat ystävän - ja naistenpäivänkin, mutta noi on 2 tärkeintä mulle." Ja ennenkun tästä toteamuksesta syntyy minkäänlainen raivo että kuinka kiittämätön olen ja miksi vaadin näin, niin kerrottakoon että mä en todellakaan odota enkä vaadi isoja tai kalliita juttuja. Mun mielestä hyvässä parisuhteessa vaan kumppanien on myös  luonnollista muistaa toisiaan pari kertaa vuodessa vähän isommin ja pienillä (joskus arjen romanttisillakin) eleillä vähän useammin. 

Harmikseni tämä on niitä muutamia pieniä puutteita J:n kohdalla; hän ei kyllä ole romantiikasta  / yllättämisestä kuullutkaan varmaan ennen mua. :D Vaikka olen vuosien varrella rivien välistä tyylisesti asiasta huomauttanutkin, niin tänäkin päivänä  8vuoden yhdessäolon jälkeen saan varmemmin esim kukkia, kun ostan niitä itse, joten jos joskus J tulee mun luokse kukkakimppu kädessä, on se sitten vissiin syy olla huolissaan. En sano että maailmani loppuu tähän, koska se ei lopu. Maailmassa on isompiakin ongelmia ja murheita, tiedän sen erittäin hyvin. Mutta valehtelisin jos väittäisin etteikö se välillä harmittaisi tosi paljon. Meidän suhde on kuitenkin jo ns. arkistunut, joten nuo pienet jutut merkitsisivät paljon, ja kertoisivat että toinen välittää ja haluaa nähdä mun hymyilevän vielä isommin. Itse yritän tietysti niitä myös toteuttaa hänelle niiltä osin kuin keksin/pystyn ja voin. Toki joskus olosuhteiden pakosta kummankin täytyy jättää jotain pientäkin toteuttamatta, tai väliin, mutta sitten olemme sopineet niiden ajankohdan siirrosta. Jotenkin jännästi ne vaan on aina siirtyneet kuukaudesta ja vuodesta toiseen. .. Siksi olen jälleen tämän vuoden osalta alkanut työstämään ajatusta että "tuskin sieltä mitään..." etten pety niin isosti.  

Kuten joulunakaan, eivät lahjat ole nytkään se tärkein juttu.. Eikä liiallinen lahjontakaan ole kenellekään hyväksi. Muistaa voi myös monella eri tapaa, kunhan muistaa jotenkin. Viisaana aikuisena mun kai kuuluisi toivoa että ihmiset muistaisivat nyt kierrättää, ja kohdella toisiansa tasa-arvoisesti tai pyytää lahjoittamaan hyväntekeväisyyteen. Mä silti tykkään itse antaa ja vastaanottaa lahjoja;  siksi toivon saavani viikon päästä  ja joskus edessä olevana joulunaedes yhden paketin...

Lapsuudesta on jäänyt tapa kirjoittaa lista omista toiveista, joita oon jo katsellut ja kuolaillut pidempään, mutten raaskinut  ostaa/pystynyt  hankkimaan.  (Nykyään teen myös listan joulun alla siitä mitä itse toisille hankkii)  Listan idea on pysynyt samana vuosien varrella; vinkkien antaminen muille. Joten enää ei voi kultakaan vedota siihen ettei tiedä mistä tykkään tai mitä haluaisin ;)  Kai aikuisenakin saa toivoa asioita, eihän se ole yksin lapsien oikeus?

Psst... En oleta enkä odota, että kaikkia toiveitani kuultaisiin tai toteuttaisiin, mutta joku näistä olisi kiva. ;) Näitä oikeasti tahtoisin.
Psst... En oleta enkä odota, että kaikkia toiveitani kuultaisiin tai toteuttaisiin, mutta joku näistä olisi kiva. ;) Näitä oikeasti tahtoisin.

 

With love; 

.Ninni- 

 

Kommentit (0)

(Pahoitteluni että toisin kun blogin FB:ssä ilmoitin, tämä postaus tulee vasta nyt. Minuun iski muutaman päiväntakaisen päänsäryn jälkéen väsymys ja laiskuus)  

Joskus, siis todella harvoin, minäkin näköjään osaan hivenen nauttia ns. extempore reissuista/lähdöistä.  Aamuja ja äkkilähtöjä vihaava ihminen voi näköjään myös yllättää vastaamalla myönteisesti ehdotukseen, joka minulle tehtiin alle12 tuntia ennen sitä, kun jo istuimme Onnibussin kyydissä.

 

Ystävänpäivän aamu, tai oikeastaan aamuyö alkoi yllättävän pirteissä merkeissä, vaikka heräsimme kumpikin vapaa-ehtoisesti siihen klo 04:00 kolmen tunnin yöunien jälkeen. Laitoimme kumpikin miehen kanssa itsemme suht ihmisen näköisiksi, keräsimme kimpsut ja kampsut, ja hiivimme vähin äänin ulos kerrostalosta. Jaloittelimme lähimmälle bussipysäkille, josta matkamme kohti Helsinkiä starttasi klo 05:20 - Onnibussilla tietenkin. Hivenen tokkuraisina yritimme vielä saada unen päästä kiinni, mutta eihän sitä nyt malttanut. .. Matka meni yllättävän nopeasti, ja tilaakin oli yllättävän hyvin tällä kertaa. Kampin matkailukeskuksesta löysimme itsemme kellon näyttäessä vain 8:15 eikä aurinkokaan ollut vielä kunnolla edes noussut. 

Muistan miettineeni bussissa, kuinka ihanaa on,  kun tuntuu kerrankin siltä että päivä on täynnä mahdollisuuksia, ja aikaa on mennyt vasta niin vähän. Olen kiitollinen rakkaalle, että hän sai päähänsä ehdottaa jotain näin "hullua" ja lähdimme Hesaan ilman mitään hyvää tai sen erikoisempaa syytä - hetken mielijohteesta. Muistan myös kuinka puolet koko matkasta haaveilin kupista tuoretta kahvia.

Aloitimme ystävänpäivän, (joka on meille muutenkin hyvin erityinen päivä) aamun Kampin kauppakeskuksesta löytyvästä Story-nimisestä kahvilaravintolasta, jonka ikkunasta oli ihana katsella valaistuvaa päivää kohtuuhintaisen (HUOM. Hesan hintoihin nähden!)  aamiaisen ja rakkaan seuran ohessa. Story on minulle entuudestaan tuntematon paikka, ja nytkin päädyimme sinne osittain äkillisen aamiaistarpeen, osittain erään blogisuosituksen kautta.  En muista, milloin viimeksi olisin syönyt niin hyvää puuroa saati sitten kirsikkahilloa, joka oli oikeasti todella hyvää! Pidin myös siitä että  asiakkaalla on valinnanvaraa aamiaismenuihin nähden, ja hän  saa itse vaikuttaa valitsemansa menun sisältöön. Ensikertalaisena pakko myös antaa pointsit asiakaspalvelusta. Se oli alusta asti ystävällistä ja nopeaa. :) Yleisfiilis oli ihanan rauhallinen, ja luulen että se johtuu siitä että ystävänpäivästä huolimatta oli arkipäivä.

Storyn aamiainen; Nautimme kumpikin aamiaismenun nimeltä "Market Hall" sillä pienellä erotuksella, että avomiehellä oli puuron tilalla Granola.
 

Aamiaisen jälkeen lähdimme kiertelemään Kamppia, & Forumia ja tottahan toki sitä piti hiukan jotain shoppaillakin. Muutama tunti vierähti ihan kivasti näiden kiertelyiden parissa.  Palataan shoppailuihin myöhemmin erillisessä esittely-postauksessa ;)

Shoppailun iloa;  mukaan tarttui se "pakollinen" #Starbucks kahvi & vähän muuta kivaa.

Forumista saimme mukaan tuollaiset sydän pallot, (niitä jaettiin ohikulkijoille) jotka toistuvat parissakin kuvassa. Ne ovat keittiössämme edelleen muistona reissusta :D. Aika kului juuri sopivalla temmolla, ja tullessamme takaisin Kamppiin alku iltapäivästä päätimme juomassa vähän jotakin. Kävelimme monesti aamupäivällä Panimoravintola Bruuvarin ohitse, ja uteliaisuus otti viimein vallan, joten pian löysimme itsemme sisältä tilaamassa juomia. Oli kyllä kiva paikka juoda yhdet. Täälläkin tunnelma ja palvelu kohdillaan. Samoin myös valikoima. ! Vaikka Bruuvarissa onkin ruokailu mahdollisuus, valitsimme ruokapaikaksi BBQ Housen bruuvaria vastapäätä.  Olimme tutustuneet paikan tarjontaan hieman etukäteen netin kautta ja se kuulosti vähän liiankin huokuttelevalta.  Paikka kyllä täytti kaikki odotukset.  Taas on yksi uusi ruokakokemus ja erittäin hyvä sellainen taskussa. Nyt tulee tunne, että toistan itseäni liikaa, mutta tämäkin oli tosi viihtyisä ja kivanoloinen paikka samaan aikaan tosi rento ja arkinen mutta silti vähän "hienompi" just tällästä erikoistilannetta kuin meillä ystävänpäivä varten. Mennään varmasti uudestaan, jos Helsingissä liikutaan.

Ruuat olivat hinta-laatusuhteeltaan aivan mielettömän hyviä! Pelkkä alkusalaatti olisi riittänyt täyttämään pienen vatsalaukkuni, ( kuvassa oikealla ylänurkassa) Mä olen aina aika kokeilunhaluinen asian kuin asian suhteen, jos siihen tarjoutuu tilaisuus. Avopuoliso taas turvautuu useimmiten siihen tuttuun ja turvalliseen. Tämän takia valitsin itse listalta jotain aivan erilaista, jota en kovin monessa paikassa aiemmin ole nähnyt. Tilaamani kenguru yllätti positiivisesti. (kuvassa oikealla alanurkassa)  Sen maku oli aika riistamainen, mutta kuitenkin melko mieto. Tykkäsin silti annoksestani ja se oli juuri sopivan kokoinen. Jälkkärille se ei kuitenkaan jättänyt tilaa.

Me nautimme täysin rinnoin ruuista, kun mihinkään ei ollut kiire. Se oli ehkä päivän ihanin hetki. Hyvä ruoka, oma, rakas mies vieressä, ja auringonpaiste. Aika pienestä sitä ihminen osaa olla kiitollinen ja onnellinen. Välillä niihin hetkiin pitää vaan ns. havahtua.

Vatsat pullollaan BBQ Housesta poistui kaksi tyytyväistä asiakasta, vielä hetkeksi kiertelemään kauppoja, ja hakemaan take away kahvit Starbucksista.  Pian olimmekin kahvien kanssa odottamassa Kaukoliikenteen terminaalissa että Onnibuss tulisi ja veisi meidät takaisin rakkaaseen Naantaliin. Päivä oli mukava, ja Helsinki kohteli meitä hyvin. Jalat huusivat lopulta hoosiannaa, mutta niin kai oli pieni tarkotuskin. Monta askelta on tänään ja kuluneina vuosina otettu yhdessä - ja monta niitä on vielä yhteisellä matkallamme edessäpäin. Yhdessä ne askeleet ovat tuntuvat  kevyemmiltä. Kiitos kulta kivasta reissusta.  Ja siitä että olet vain siinä ? Niin kivaa kun reissuun on aina lähteä, on kotiin aina ilo palata.  Uskotteko, miten ihana tunne on päästä omaan sänkyyn nukkumaan !! Eikä unta varmaan tarvitse houkutella kauaa, vaikka kello on vasta 22:00. Ei se reissu tai sen kohde ole niin tärkeää, vaan se että ollaan ja tehdään asioita yhdessä ja aidosti. <3

 

 

 

❤lla;

-Ninni-

 

P.S. Sain vielä seuraavana päivänä vähän ruusuja&lempisuklaatani ❤  On se J vaan niin ❤❤❤❤❤

Kommentit (4)

nakymatonninni
Liittynyt3.12.2015

Hei, "Vierailija"

Reissumme oli kyllä kiva, osasin jopa nauttia siitä vaikka päätös lähteä oli niin äkillinen. Musta on kiva, kun täältä Naantalista on nykyään tää suora Hesa-yhteys - ei tartte mennä eka Turkuun (ellei sitten matkusta muulla kun onnibussilla) kuten aiemmin. Tälläset päivän tai parin reissut sinne on iha kivoja, mut ei mua kyl pidemmäks aikaa sais jäämään tollaseen "suurkaupunkiin". :D

- Ninni - / Pisaran verran poikkeavampi

atomi
2/4 | 

Ihana hyvän mielen postaus :) Täytyypäs kokeilla tuota Storya kun menen keskustaan. Vanhasta tottumuksesta käyn useimmiten kahvilla Forumissa. Kiitos vinkistä!

nakymatonninni
Liittynyt3.12.2015

Kiitos kommentistasi, atomi! Story oli kyllä tosi kiva paikka, käy ihmeessä testaamassa jos sielläpäin liikut :)  

- Ninni - / Pisaran verran poikkeavampi

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

32-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2019
2018
Heinäkuu

Kategoriat