Kirjoitukset avainsanalla ystävyys

Eilen vietettiin ystävänpäivää. Itselleni tuo nykyään hieman ylikaupallistettu päivä  on ollut vuodesta 2011 aina erityinen, onhan se minun & J:n kihlapäivä, joka tuo aina tietyn fiiliksen ja eritysen lisän muutoinkin jo rakkaudentäytteiseen päivään mukanaan. Yhdessä ollaan kuljettu ja luvattu sanoa toisillemme tulevaisuudessa "tahdon"  nyt 8 vuotta. Vuodet menee vauhdilla, mutta yhtäkään niistä en vaihtaisi pois.  Sen sijaan tuo päivä itse ystävyyteen peilaten...  Se jakaa minut ehkä hieman ristiriitaisiin tuntemuksiin... 

 

Ensinnäkin, minulle sanat "kaveri" ja "ystävä" merkitsevät täysin erilaisia ihmishahmoja. Minun elämässäni on monia hyvän päivän tuttuja, paljon kavereita, mutta vain vajaa kourallinen sellaisia ihmisiä, joita voin oikeasti kutsua todellisiksi ystäviksi. Tiedän kyllä, että laadulla on suurempi merkitys kuin määrällä, ja olenkin kiitollinen heistä jokaisesta, ja että juuri nämä henkilöt, joita ajattelen myös tätä kirjoittaessani ovat  olleet ja ovat edelleen ja tulevaisuudessa osa elämääni. Heitä on valehtelematta 5 lukuunottamatta äitiä, pikkusiskoa ja kummitätiä jotka ovat minulle tietysti extra-rakkaita ja perhesuhteiden lisäksi korvaamattomia ystäviä J:n lisäksi...  Heistä pari on kulkenut mukanani jo vuodesta 2006, 

En näe ystäviäni  tarpeeksi usein, (ja tämä johtuu siitä, että he asuvat suurimmaksi osaksi eri paikkakunnilla kuin minä) ja se harmittaa suunnattoman paljon. Kun välimatkaa on esim 200km, ei pelkille päiväkahveille välttämättä viitsi lähteä. Mutta Luojalle kiitos Mark Zuckerbergistä, joka perusti aikoinaan Facebookin.  Olemme yhteydessä sen ansiosta toisiimme lähes päivittäin. Vaikka some ei olekaan mitään verrattavissa kasvokkain toisien seurassa oloon, siitä on iso apu. Se tunne on kuitenkin kaiken tuon arvoinen kun pitkän tauon jälkeen näkee toisen, ja juttu jatkuu heti siitä, mihin se viimeksi jäi, ja sen jutun edetessä ajantaju häviää. Se erottaa ystävän kaverista.  

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Keskikesän juhlaa eli juhannusta juhlistettiin viikonloppuna, ja tänä vuonna sitä vietettiin ihan tutuissa kotimaisemissa pitkästä aikaa. Alun perin meidän piti J:n kanssa olla vaan kaksin, mutta suunnitelmat saivat pienen, positiivisen muutoksen, kun hyvä ystäväni A tuli luoksemme yökyläilemään. Emme ole A:n kanssa ehtineet/pystyneet näkemään pitkiin, pitkiin aikoihin, joten hänen vierailunsa oli enemmän kuin mieluinen. Vanhempanikin kävivät nopealla visiitillä, kun pyysin heidät jo perinteeksi muodostuneille mansikkakakkukahveille aattopäivänä.  Pääasiassa juhannuksemme meni siis rennoissa, melko rauhallisissa tunnelmissa hyvän seuran ja ruuan&juoman parissa.

 
 
 

HULA HULAa me ei ehditty tanssimaan ihan sinne asti mihin piti, mutta matkalla määränpäähämme (joka kantaa muuten juhannukseen niin osuvaa nimeä kuin Rakkaudenpolku) otimme A:n kanssa kevyen tanssiaskeleen jos toisenkin. Naantali, kesä ja merelliset maisemat. Kun tuon yhtälön saa jakaa parin rakkaan tyypin kanssa, ei sitä kaipaa oikeastaan mitään muuta ainakaan tänä juhannuksena. Aurinko ilostutti paisteellaan, ja lämpöasteita oli juuri sopivasti. Illan hämärtyessä Kuparivuorella jokavuotiseen tapaan roihuava kokko lämmitti tyytyväisiä juhlioita myös. Presidenttimmekin kokko näytti vastarannalla jotenkin entistä juhlallisemmalta tänä vuonna,  enkä osaa selittää syytä. Ehkä se on vaan se fiilis. Ja kesä. Tai sitten vaan yksi boolilasillinen liikaa :D.  

 

Juhannuspäivän olot eivät olleet kauhean tukalat (ihme!) mutta huomasi kyllä että edellisenä päivänä ja menneenä yönä oli oltu nauttimassa muustakin kuin kesästä. Vilvoittava kesäsade huuhteli luontoa, joten kauheasti ei harmittanut ettei jaksanut erikoisemmin tehdä mitään. Hukkuneita omiin korviini ja tietooni mitä uutisia seurasin niin oli mielestäni yllättävän vähän, (hyvä!)  mutta ne vähätkin liikaa. Me, ja meidän suurin osa kavereista on hengissä, ja kaikilla oli ilmeisesti ollut ihan hauskaakin. Peukkuja siis sille. 

Juhannus oli ja meni, ja siitä on jo jotenkuten selvittykin, joten nyt on aika mennä kohti uusia  tulevia rientoja; viikko on hyvässä vauhdissa ja on toki paljon arkiaskareitakin  sekä väliaikaisia vastuutehtäviä (naapurin kissanvahtina olo) tehtävänä, mutta  tulevana perjantaina suunnataan keikkailemaan Naantalin Kaivohuoneelle, nähdään luultavasti sukulaisia, ja viimeistellään se pieni puuttuva nurkkaus makuuhuoneessa. Sen jälkeen alan avaamaan kotimme uutta ilmettä vihdoin teillekin tänne blogiin huone huoneelta, joten malttakaa vielä hetki.! ;) 

 

With love; 

-Ninni- 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tämä kuulostaa ehkä hieman oudolle, mutta olen aavistuksen kateellinen äidilleni. Hänellä on upea joukko upeita naisystäviä ympärillään ja he kaikki järjestävät vuorollaan yhteistä menoa ja tekemistä. He kaikki osallistuvat kaikkeen YHDESSÄ. On hauska välillä sivusta seurata heidän menoaan ja meininkiään.  Heillä on sydän ja asenne kohdallaan, ja he ovat ikäisekseen enemmän kuin nuorekkaita. He nauttivat elämästä, eikä mikään tai kukaan estä heitä toteuttamasta villimpiäkään ideoita. Välillä on ilo olla osa sitä jengiä. Ilo tuntea kuuluvansa porukkaan. Mutta silti he ovat äitini ystäviä.

Joskus mietin missä mun omat, ja kanssani samanikäiset tai hiukan nuoremmat, (nais)ystäväni ovat. Vastaus on että en vaan tiedä. Toki mulla on ollut kavereita lapsena ja opiskeluaikana mutta tätä nykyä he ovat suurimmaksi osaksi osaa elämääni enää vain netin kautta, tai asuvat n 200km päässä - samoin osa rakkaista sukulaisista, joita näen ehkäpä alle 5 kertaa vuodessa, koska aina kaikilla on jotain.  Surullista mutta totta. 

Välillä vaan nykyään on niin yksinäinen olo.  Musta tuntuu, (ja ehkä se on vaa tunne) kuin kaikkia vaan kiinnostaa "peukutella" asioita facessa ja kuinka aina vaa kaikkea pitäis. Ikinä ei vaan kellään tunnu olevan aikaa/rahaa/halua vaa tarpeeks tehdäkseen mitään puheiden eteen. Jollen itse tee aloitetta, kuinka moni niistä tyypeistä mulle ehdottaa mitään tai  soittaa viikossa kysyäkseen vain; "mitä kuuluu?" .

Ajoittain musta tuntuu myös, kuinka mun elämältä puuttuu se tietynlainen sosiaalinen osio lähes kokonaan. Aivan kuin sen tilalla olisi vaan iso, musta aukko. Loputon tyhjiö.

 Mulla on sellanen jännä tunne etten tuu ikinä saamaan kenenkään naisYSTÄVÄNI aloitteesta yllärisynttäreitä,  ystävien välistä lomaa tai vaikka baby showereita - sitten joskus.  Kaiken tämän ympärillä oonjoko a)  ite ollu mukana järjestämässä tai b) mun ihana perhe on järkännyt mulle.  Kun me joskus kaukaisessa tulevaisuudessa ehkä J:n kanssa mennään naimisiin, (niin ainakin toivon) mun on vaikeaa miettiä kuka olisi mulle sopivin kaaso, koska luulen ettei kukaan niistä naisystävistä jotka vielä elämässäni ovat, tunne mua tarpeeks hyvin. Jotekin  tulee olo että oon vaivaksi taas.

Mutta tälläsetkin asiat pitäis olla iha itsestää selvyys... Mua on kerran pyydetty kummiksi mutta silloinkin olin vaan "varatyyppi"  se tuntui vähän pahalta. 

Musta aina sanotaan että oon sosiaaöinen, ja muut huomioonottava. Olen mä sitäkin, mutta jossain se raja mullakin menee. Mun pitäisi kyllä revetä kaikkialle ja kaikeksi mutta miksi vaan mun ? Mä en enää jaksa. Paljonko vaaditaan siihen,/ pitää maksaa että saan edes kaverin lenkkipolulle?  Sen joka tsemppaa ja kehuu. Potkii perseelle.

Kenen kanssa nauraa itkeä  ja PUHUA. Ei mulla ole kun J. Ehkä mä en sitte muita tarvitsekaan vaikka ei hän tyttö olekaan... ?❤ Onneksi on edes hänet. Anteeksi että olen ihminen. Olen elävä sosiaalinen olento joka kaipaa ympärilleen toimintaa ja ihmisiä.

Kaikesta tästä hiolimatta tiedän että kaikki ystäväni eivät ole tälläisiä. Silti ne vähätkin, joita omistan ovat kuin timantteja - harvinaisia,  rakkaita, ja laadultaan arvokkaita sekä kestäviä.  <3 kiitos että olette - edes silloin tällöin <3

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (1)

Elliina
1/1 | 

Tiedän ton tunteen... Olin jossain vaiheessa kateellinen miehelleni, koska hänellä on laaja ystäväpiiri. Samoin monella muulla tuntemallani ihmisellä. Ja mietin myös, että onko mullakaan ketään kaasoa tai haluanko edes järjestää isoja häitä, joissa pitäisi olla kaaso, koska en ollut varma onko mulla enää ketään, joka haluaisi järjestää minulle polttarit... Vaikka itse olen ollut niin monissa. Mutta tiedätkö, viime kesänä menin naimisiin ja ihana ystäväni oli kaasona ja joukko muita ihania ystäviä järjesti myös polttarit :) Tämä ikä on vähän sellainen, että ihmiset rakentavat sitä omaa elämäänsä, toiset saavat lapsia, muutetaan eri paikkoihin, tehdään kaikkea ja tuntuu, että elämässä ei riitä aikaa kaikkeen. Silloin ne ystävät jäävät taka-alalle, mutta kun tulee jotain tarpeeksi suurta vastaan, niin siellä se yhteys on edelleen. Kiireisten vuosien jälkeen sitä aikaa ystäville voi taas löytyä ihan eri tavalla. Oletko koskaan kysynyt äidiltäsi, että ovatko he olleet aina yhtä tiiviisti yhdessä vai onko heillä ollut joskus hiljaisia vuosia välissä?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Aika parantaa haavat, ja aurinko kultaa muistot. Niin kliseistä, mutta niin totta. Noin 3 vuotta sitten oli lauantai, kaunis toukokuinen alkukesän päivä, koulussa alkoi stressaamaan viimeiset kokeet ja kesäloma kolkutti ovella. Mutta tuntui siltä, että koko maailma romahtaa...  Olin valmistautumassa ehkä tuon vuoden raskaimpaan päivään,  päivään jolloin jouduin jättämään hyvästit, ja saattamaan läheisen ystäväni hänen viimeiselle matkalleen. Siitä ajasta, jonka tunsimme (5.5vuotta)  en vaihtaisi hetkeäkään, ja olen onnellinen ettei sitä voida ottaa multa pois. Kuten ei muistojakaan <3

Olimme ystäväni kanssa todella lämpimässä väleissä, ja meidän oli helppo puhua ihan kaikesta toisillemme.  Hän auttoi minut pahimman yli, kun erosin ensimmäisestä suhteestani, ja luulin että kuolen siihen. Siksi ystäväni jätti todella suuren aukon jota kukaan ei voi koskaan täysin paikata.

Erityisen raskaan hautajaispäivästä teki se,  kun  alkukeväästä tajusin, että tunteeni ystävääni kohtaan olivatkin ehkä astetta lämpimämmät kun vain pelkkää ystävyyttä, Vaikka olin vakaassa suhteessa jo tuolloin, aloin kaipaamaan sitä jotain, mikä meiltä nykyisin on osittain kaikonnut;  sitä alkuajan "huumaa"

Vaikka tiesin ettei meistä ystäväni kanssa ikinä voisikaan tulla mitään, ei ihminen voi tunteilleen mitään. En kuitenkaan ollut kertonut asiasta mitään kullalleni, koska tiesin tunteiden olevan ohimeneviä. Katastrofin ainekset olivat kuitenkin valmiina, kun eräänä kauniina päivänä avauduin facebookissa tilanteesta koulukaverilleni ja seuraavana aamuna avopuolisoni oli vahingossa kirjautunut omalta koneeltaan minun tunnuksillani facebookiin, ja tietysti nähnyt keskustelumme.  Monen enemmän ja vähemmän kiivaamman keskustelun jälkeen saimme sovittua ja puhuimme asian halki. Kaikki oli hyvin. ( ja on sitä siis nykyäänkin <3 )

Kunnes tuosta pari viikkoa myöhemmin, huhtikuun lopulla, kun olin kavereiden kanssa viettämässä asuntolan vappuiltaa sain viestin ystäväni isältä. Siinä luki vaan että " Hei Ninni, M on kuollut"

Mielialani romuttui sekunnin murto-osassa. En halunnut uskoa asiaa.  Jäin viettämään iltaa kavereiden kanssa koska olin luvannut, ja minulla on tapana pitää lupaukseni. Nielin itkuni ja yritin olla kuin mitään ei olisikaan. Onnistuin. Tosin vain hetkellisesti.  Kun sitten jäin yksin oli pakko lähteä  (Järvenpään) rantapuistoon, koska kaikki muut vaihtoehdot tuntui siinä tilanteessa pahalle. Siellä se sitten tuli; henkinen ja fyysinen hajoominen. Purskahdin itkuun eikä loppua tuntunu löytyvän. Mä vaan itkin ja itkin yhtäsoittoo jonkun pari tuntii. Jotenkin ihmeen kaupalla sain koottua itseni siksi aikaa, että pääsin asuntolalle ja vältyin assujen (asuntolaohjaajien) suurimmilta tenttauksilta. Kaaduin sänkyyn ja päässäni oli yksi ainut kysymys: MIKSI?

"Miksi nyt? miksi juuri hän? miksi elämä on niin epäoikeudenmukaista ja julmaa? miksi niin nuorena? ja se isoin MIKSI vanhemman pitää haudata oma ja ainoa lapsi kun on jo menettänyt vaimonsa saman sairauden takia? "

Viikot kuluivat ja mikään ei tuntunut miltään. Sain kutsun hautajaisiin, joihin meinasin aluksi jättää menemättä, koska en tiennyt kykenenkö siihen. Onneksi tulin järkiini, ja menin - sain jätettyä hyvästit.  Avopuolison ollessa vierellä.

...Maasta sinä olet tullut, ja maaksi sinun on jälleen tulevan...

Ilman häntä en olisi kyennyt 16.05 .2014 olleeseen  siunaustilaisuuteen menemään.   Muistotilaisuuteen emme menneet, koska koimme sen olevan vaan omaisille. Pidimme oman "tilaisuuden" kotona.

Muistan tänäkin päivänä papin puheen. Se oli kaunis ja liikuttava. Mutta kuitenkin niin lohduton; sairaus ei antanut armoa, vaan vei lopulta mukanaan. Jos jotain kaunista asiasta haluaa etsiä, olen kiitollinen siitä että M sai siirtyä ajasta ikuisuuteen kotonaan, läheistensä ympäröimänä ja rauhallisesti. Tilaisuus oli muutenkin kokonaisuudessaan kaunis ja aivan M:n näköinen - myös ympäristöltään. Eikä kyyneliltä voinut välttyä.

Kun sinun arkkua me kannetaan, poikki kävelemme kirkkomaan...

Nyt noin 3 vuotta myöhemmin  ikävä on edelleen suuri, eikä se katoa mihinkään milloinkaan. Mietin monesti mitä M sanoisi, mistä puhuisimme tai miten hän minua neuvoisi tai piristäisi eri asioissa. Mua harmittaa ihan älyttömästi, että poistin kaikki ne tekstiviestit yms vain vähän ennen kuin sain kuulla M:n kuolemasta... Kumpa olisin jättänyt sen parin päivän päähän ;/

Kaikesta huolimatta muistan M:n viimesen kehotuksen;

" Joo kyllä sen J:n pitää nyt ryhdistäytyä, muuten ei mikään suhde toimi. Muista säki puhua sille noista tunteista ja toiveista "

Terveiset M:lle sinne taivaaseen, pilven reunalle että yritetty on vuosi toisensa jälkeen - ja ihan on tuloksiakin näkyvissä. :) 

 

 

With love;

-Ninni-

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

                  

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

31-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat