Kirjoitukset avainsanalla kiitollisuus

Syntymäpäivä oli ja meni, ja siihen palaan ehkä vielä myöhemmin, mutta tänään haluan jakaa muutaman ajatuksen tähän uuteen ikään peilaten. Itseasiassa, osa näistä mietteistä on  jo päiväkirjastani vuoden takaa, mutta sopivat tähänkin hetkeen ihan yhtä hyvin... Osa ehkä vielä vähän enemmän kuin toiset, mutta kaikki jollain lailla tietyissä mielentiloissa tai vuodenaikoina. 

 

En tiedä, paranenko vanhetessa kuin viini, enkä usko että vanhetessa viisastuu... (koska mulla ei oo edelleenkään yhtään viisaampi olo) Sen sijaan olen monesti miettinyt ja tuntenut, että olen elämässäni ns. "tuhlannut" vuosiani. Viimeisien 2-3 aikana tämä tunne on vain ajoittain vahvistunut, ja olen ollut 150%:sesti turhautunut ajatukseen että vaikka yrittäisin mitä, kaikki on kuitenkin minun kohdallani "ihan sama", kun millään ei tunnu olevan mitään sen syvempää merkitystä. En ole saavuttanut enkä tule kuitenkaan saavuttamaan asioita, joita minun iässäni "pitäisi" olla saavutettuna vaikka antaisin kaikkeni. Tai että olen hukannut niitä vuosia turhiin juttuihin. Tiedän myös että näitä tavoitteita ei ole asettanut minulle kukaan muu kuin minä itse. Yhteiskunnallisessa mielessä ne ovat lähinnä vain itsestäänselviä olettamuksia, ja kun ne eivät täyty tuntee itsensä hieman, tai oikeastaan joskus aika paljonkin epäonnistuneeksi. 

Jos saisin ne vuodet nyt takaisin, tekisinkö. sitten jotain toisin? olisinko valinnut ne tiet jotka ovat kuljettaneet minua sinne, missä nyt olen?! Niin, ajatuksilla on välillä ihan kiva leikkiä. Yritän elää elämääni ja käyttää aikaani täällä niin, etten jälkeenpäin katuisi mitään. Mielestäni olen ihan kohtalaisen hyvin toteuttanut sitä metodia.  Ja vaikka tykkään palata menneisiin muistoissani, en kuitenkaan kaipaa kovinkaan paljon niitä aikoja. 

Kaikesta tästä viimevuosien tunnemyrskystä huolimatta, (jonka laitan puhtaasti jonkinasteisen 30 kriisin piikkiin) en kuitenkaan koe että olisin ikinä joutunut luopumaan jostakin vain vaikkapa sairauteeni peilaten - muutamaa asiaa lukuunottamatta. On ehkä totta, että rajoitteet elämässäni ovat joskus tahtomattani liian isoja kynnyksiä ylitettäväksi, ja välillä pelkään turhaan ylittää niitä. Mutta ne on silti kohdattava ja niiden mukanaan tuomat haasteet jotka myös välillä saavat minut masentumaan, tai luovutuksen partaalle tekevät elämästä rikkaampaa, ja juuri minun elämääni. 

Elämässäni on ollut paljon hyvää; hyvä vaikkakin vanhempien näkökulmasta varmasti astetta haastavampi lapsuus ja nuoruus jonka menoja sairauteni ei ole rajoittanut onneksi niin hirveästi. Olen saanut opiskella itseni 2 eri alan ammattilaiseksi, & saanut päättää itse siitä, missä asun ja millainen olen tyyliltäni. Olen löytänyt rinnalleni (ihme kyllä) ihmisen jonka kanssa jakaa arki ja juhla, omana aitona itsenäni niin hyvässä kuin pahassa. Olen tullut hyväksetyksi ja rakastetuksi heikkouksineni ja vahvuuksineni. Liian harvoin osaan ja muistan olla näistä asioista ylpeä. 

Mutta tällä "matkalla", jota elämäksikin juuri kutsuin on varmasti paljon tuntemattomia ja puuttuvia juttuja vielä varalleni suunniteltuna. Viime vuosina elämääni on tullut muutama isompi haave. En tiedä toisivatko ne mukanaan toteutuessaan suurempia mullistuksia, mutta sisällön ja itsensä tärkeäksi tuntemisen tarkoituksen nykyisiin "tyhjiin" päiviin ne toisivat aivan  varmasti. Tahdon uskoa niin, vaikkei aina siltä tuntuisikaan. Yritän päivä päivältä, viikko viikolta ja vuosi vuodelta tehdä niiden toteutumisen eteen töitä ja antaa kaikkeni niiden vuoksi, sillä mitään tai ketään ei saa pitää itsestäänselvyytenä. 

 

Elämässäni on myös puutteita joita en haluaisi; kuten iso ystäväjoukko, suhteellisen hyvät tulot, yms. Ihan rehellisesti sanoen joskus tunnen niistä pientä kateutta muita kohtaan, (tätäkin tilannetta voitte peilata sairauteni kautta, jotta ymmärrätte syyn) mutta silti olen päässyt vaikeuksien kautta kokemaan upeita juttuja, itselleni rakkaiden sekä entistäkin tärkeimpien olkoon vaikka kuinka vähäisten ystävien ja läheisten ympäröimänä. He ovat ne joilla on merkitystä. He tukevat, auttavat ja tsemppaavat. He yrittävät ymmärtää, & he tulevat myös todella oikeasti luokseni kun tarvitsen ja kaipaan heitä, eivätkä vain puhu siitä. Se merkitsee minulle eniten. 

Näiden seikkojen myötä minusta on tullut myös paljon entistä määrätietoisempi ja järjestelmällisempi ihminen. Myönnän että haluaisin silloin tällöin olla astetta enemmän spontaanimpi ja aina välillä hetkellisesti paeta vastuullisuutta tai muita sellasia aikuisten juttuja. Mutta elämä ei toimi niin. Ei ainakaan meillä. Tai ehkä toimii, mutta se tekee niin melko harvoin. 

 

 

Monet sanovat että tämä on vielä hyvä ikä. Että kaikki on mahdollista eikä ole hätää. Aina ei oikein siltä vaikuta, mutta kyllä mäkin haluaisin pääasiassa uskoa ja nähdä asiat niin. Loppujen lopuksi tietää; ei ole väliä mitä muut ajattelevat tai sanovat. Kyse on omasta näkemyksestä, omista valinnoista ja omista päätöksistä. Oman polun rakantamisesta ja siinä kulkemista. Uskalluksesta tarttua hetkiin ja mennä eteenpäin taakseen katsomatta. Joskus kompuroiden ja epäillen mutta siitä huolimatta uteliaana ja vastaanottavanampana. Elämä on tässä ja nyt eikä sille ole tiedossa revanssia. Kaikelle on oma aikansa ja paikkansa.  On turha stressata. (helpommin sanottu kun tehty muuten) Eilen vaihtui taas luku toiseen, eilen päätin että kohti uusia pettymyksiä ja niiden yli on mentävä. Vain mulla on ne langat käsissä joilla voin suuntaa muunnella.

En ole  enkä tule olemaan ainut jolla on välillä vähän rankkaa, ja itseasiassa tiedän senkin erittäin hyvin että mulla on asiat vielä suhteellisen hyvin. Ne vois olla paljon, paljon huonommin. Juuri nyt  32 vuotiaan Ninnin elämä ja arki on ihan tavallista, ja tylsän tasaista. Ilmeisesti ainakin pienen hetken on tie kevyt kulkea. Silti se ei ole huono asia, vaikka olen useasti todennut että nimenomaan silloin meidän taloudessa kuuluu olla huolissaan; sillä yleensä aina on jotain. Ehkä juuri se saa olonkin tuntumaan vähän oudolle. 

En halua vähätellä enkä arvostella muita. Jokainen yksilö määrittelee itselleen eri asiat eri tavoin. Mutta kyllä te tiedätte, välillä on hautauduttava potemaan itsesäälin kaltaista itsekriittistä morkkista, jotta voi taas nousta ja hymyillä auringon kanssa kilpaa ja tuntea ylpeyttä itsestään teoistaan ja saavutuksistaan. Toivottavasti tämän tekstin lukijat ymmärtävät myös sen, että tämä kaikki oli vain MUN oman henk.koht elämäntilanteen syvällisempää pohdintaa verrattuna yleisesti tähän ikään, jota edustan. Joten;

 

"Suljen silmät, kuvittelen et lennän 
mun täytyy luottaa, ja antaa vaan mennä.
Vaikka en tiedä, haluanko mä enää,
Mut jos tarpeeks tahtoo niin kauan tää elää...

Vien tän äärirajoille, äärirajoille 
Vien tän äärirajoille, itseäni varten

Mun täytyy luottaa,
että nää siivet kantaa, elämä kuljettaa 
ku mahdollisuuksien avoinna olla sille antaa. 
Rohkeus ei oo sitä ettei pelota,
vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa.
Välil meen nii äärirajoille 
että mun pääni hajoilee ... 
Tiedän et mun paikka maailmas 
on antaa itsellenikin välillä anteeks 
Annan niin kauan kun sillä on välii 
Kävi miten kävi voittajat ei pelkää hävii" 

 

 

With love; 

-Ninni- 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

MTT
1/1 | 

Tää kuulostaa nyt hölmöltä mutta teksteistäsi tuntuu jotekin huokuvan tietynlainen seesteisyys ja positiivisuus joiden myötä omakin fiilis paranee, kiitos että kirjoitat! :) Itsellä tulee sama luku täyteen myöhemmin tänä vuonna. Mulla on vakituinen työ ja olen terve, mutta ihmissuhderintamalla niitä haasteita vasta riittääkin, mulla ei esim. ole koskaan ollut läheisiä ystäviä eikä yksikään seurustelusuhde ole kestänyt paria kuukautta pidempään. Ihmissuhdeasiat ovat itselleni jotenkin sellainen jatkuva pettymyksen, mutta toisaalta myös oppimisen lähde.

Mullakin on toisinaan fiilis, että elämä jotenkin junnaa paikallaan. Mutta kuten säkin kirjoitit, elämässä on myös paljon hyviä puolia. Vaikka kaipaan tiettyjä asioita, on syytä myös muistaa olla kiitollinen hyvistä asioista. Lähipiirissä on myös esimerkkejä siitä miten elämä voi muuttua ihan toisenlaiseksi lyhyessäkin ajassa vaikka jossain kohti näytti siltä ettei asiat ainakaan hyvään suuntaan muutu.

Aurinkoisia kevätpäiviä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuosi 2018. Se alkaa olemaan piakkoin valmis paketoitavaksi. Olen miettinyt monta päivää, mitä erityisesti nostaisin siitä tässä yhteenvedossa esille -  mitä haluan tästä vuodesta muistaa, ja mitä en.  Instagram kokosi tuossa eräs päivä  minulle tästä vuiodesta sinne lisäämistäni kuvista  "parhaiden" kollaasin, joka itseasiassa tiivisti vuoteni paremmin kuin hyvin. Joten sen innoittamana jaan "tarinat" kuvien takaa teillekin.  

 

Mennään kollaasissa järjestyksessä, aloittaen vasemmasta yläkulmasta. Niin pysytte ehkä mukana paremmin. :) 

 

 

 

Kuva 1. 

Elokuun loppupuolella pääsimme J:n kanssa hetkeksi "loistamaan valokuvamalleina", kun lunastimme eräässä facebook-kilpailussa voittamaani palkintoa. Vietimme siis mukavan kaksituntisen Lontoossa nykyisin asuvan (Suomesta kotoisin olevan) tapahtuma ja henkilökuvaukseen erikoistuvan, valokuvaaja-opiskelijan kanssa  Naantalin Kultarannan puutarhassa. Palkinto oli siis meille täysin veloitukseton parintunnin pituinen valokuvaus"sessio" rakkaus-teemalla, ja otettuja kuvia saamme käyttää vapaasti haluamallamme tavalla. Tämä oli kyllä kokemuksena todella kiva, ja kuvaajan kanssa oli luontevaa olla heti alusta alkaen. Kuvauspaikkakin saatiin itse valita, joten silläkin on oma merkityksensä miksi päädyimme juuri Kultarantaan kuvailemaan. Jos miettii mitä tälläinen kuvaushetki kustantaisi omasta kukkarosta käsin, niin olen erittäin mielissäni paitsi kokemuksesta, myös voitosta. Loppuesän ehdottomasti kivoimpia ja jännittävimpiä päiviä oli kyllä tämä! 

 

 

Kuva 2

Tukilinjan freelancer-toimittaja otti minuun yhteyttä toukokuussa, ja kertoi että haluaisi tehdä minusta jutun lehteen, koska olen saanut muutama vuosi sitten apurahan heidän kauttaan. Suostuin pyyntöön, ja alkusyksystä ilmestyneessä lehdessä olevan jutun lisäksi sivuilla komeili myös tämä kuva. Myöhemmin syksyllä vietinkin oman blogini suhteen muutaman kuun hiljaiseloa, sillä kirjoitin vierailevana bloggarina Tukilinjan blogilinjalla. :)  Hieno mahdollisuus, johon oli erittäin mukava tarttua! 

 

Kuva 3 

Tämä kuva onkin samaa kategoriaa 1. kuvan kanssa. Siinä olen joko ennen kuvausta tai kuvauksen jälkeen fiilistelemässä päivää yleisesti. Kerrankin tunsin itseni erityisen kauniiksi, (ja vieläpä ilman meikkiä) ja sen huomasi ilmeisesti  myös seuraajani IG:n puolella, sillä kuva sai normaalia enemmän sydämiä.  

 

Kuva 4 (keskirivillä vasemmalta katsoen)

Muutamaa päivää ennen jouluaattoa päädyimme J: kanssa ihan sattumalta oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Lapsuuden jouluista tuttu Coca-Cola rekka oli näin ollen pakko käydä ikuistamassa, vaikkei se livenä yhtä satumaisen näköinen ollutkaan kuin nostalgisessa mainoksessa.. Viileä ilma ei innostanut jäämään tunneiksi jonottamaan, joten cocikset haettiin läheisestä kaupasta kuvanottoa varten. Kiva sattuma osottautui kovin tykätyksi ja päätyi siksi kollaasiin. 


Kuva 5

 

VOI SITÄ ILON PÄIVÄÄ! Hymy oli herkässä kun tammikuun lopussa sai olla niiden 100:n  onnekkaan fanin joukossa Turussa, jotka näkivät "Veljeni Vartija"-elokuvan ensimmäisten joukossa leffan pressikiertueella. Tilaisuuden kohokohta oli eittämättä kohtaaminen Jaren (Cheek) &  elokuvan pää- ja kaksoisroolissa esiintyvän Antin kanssa <3 Pääsin myös -17 elokuussa mukaan leffan kuvauksiin avustajan ominaisuudessa, joten  valmista elokuvaa valkakankaalla katseli vähän eri valossa kuin yleensä. 

 

Kuva 6

Tornioo, nyt kutsuu mua Tornioo...  Heinäkuun toisella viikolla nautimme viikon mittaisesta tuetusta lomasta Meri-Lapin upeissa maisemissa. Viikko oli kyllä muutenkin parhaimman kesän ikinä - parhaimpia, ja minäkin viihdyin siellä oletettua enemmän. Kotimatkalle piti kuitenkin lähteä muiden tieltä, ja sekin tehtiin parin pikkumutkan kautta. Kannatti ehdottomasti lähteä kotoa muuton jälkeen 900km päähän rentoutumaan ja "sivistämään itseään". Lähtisin vaikka heti uudelleen. - niin hieno viikko oli! Torniossa ollessamme kävimme myös "rajan toiselle puolen" ja tämä kuva on "Rajalla"-nimisen kauppakeskuksen läheisyydessä otettu.  Mieleen jäi myös että kauppakeskuksen viereisen torin, jossa on mm "tulevaisuuden kaari"-niminen patsas, on kuulemma vihkinyt käyttöön Ruotsin kruunuprinsessa Victoria vuonna 2011. 

 

Kuva 7. 

Tässä kuvassa tiivistyy niin hyvin koko kesä 2018;  Kaunis. kuuma. Aurinkoinen. Helppo. Vapautunut ja onnellinen Ninni. Kuva on otettu Kalajoen hiekkasärkillä, jossa kävimme samalla, kun ajoimme Torniosta alaspäin tuetun lomamme päätyttyä. Oli muuten mun eka kerta siellä(kin). Enkä enää ihmettele miksi niitä hehkutetaan niin paljon. UPEA paikka, kerta kaikkiaan! Kävimme myös tankkaamassa auton lisäksi itsemme TV;stäkin tutuksi tulleesta Lokkilinnassa. 

Kuvassa päälläni on myös yhdet mun huippulöydöistä kesän aleihin liittyen; Kukkapaita oli 10€ ja  farkkushortsit 25€ (joita olen vuosia etsinyt ja viimein löysin oman kokoni) - molemmat Henkka&Maukasta. 

 

Kuva 8

Syksy käynnistyi  tuoden mukanaan vähän ikäviä yllätyksiä, odottamattomia käänteitä ja ylimääräisiä stressinaiheita. Uusi "koti"mme ei ollutkaan sitten sitä mitä annettiin ymmärtää, ja siksi siellä ei sitten vietettykään kun hieman alle 6kk.  Tuona aikana tuntui, että jokaikinen taho, ja asia  ja muutama yksittäinen ihminenkin on meitä vastaan, ja että positiivisia juttuja sai oikeasti etsiä kuin neulaa heinäsuovasta. Siksi halusin yhtenä päivänä ottaa kuvan ja pyytää; "#positive vibes only :) " Vuoden 2018 paras joululahja oli se, että pääsimme muuttamaan monien vaikeuuksien jälkeen toistamiseen lyhyen ajan sisässä. 

 

Kuva 9

Kamerastani loppui akku juuri väärällä hetkellä, kun lokakuun alkupuolella saimme ihailla useampana iltana - ja yönä uskomattoman kauniista ja kirkkaista revontulista myös täällä Naantalissa <3  ja nyt on todettava, että viimeinen kuva ei ole minun, vaan tuttuni oikeastaan erään vanhan koulukaverini ottama. (Olimme samaan aikaan samassa paikassa, ja olen kyllä saanut luvan julkaisuun joten ei hätää) Joten terveiset hänelle johonkin ja kiitos, että sain upeat kuvat muistoksi. Vaikka nuo yölliset kuvailuretket olivatkin  J:n kanssa näissä merkeissä omalta osaltamme epäonnistuneita niin muuten  harvinaislaatuisia, ja siksi ikimuistettavia. Se oli niitä hetkiä kun koko maailma muuttui sellaiseksi, ettei voinut kuin pysähtyä ihailemaan ja havainnoimaan ympäristöä henkeä pidätellen. <3 

 

Nämä 9 olivat vuoden 2018 kohokohtiani, ja ne haluan säilyttää kirkkaina sekä kiitollisuutta tuntien mukanani tulevaan. Toki menneestä vuodesta jäi mieliin muutakin; 

 

 

- Huomasin hymyileväni, kun tajusin että tammikuussa kaupoista alkoi saamaan 5.5 % alkoholijuomia. (ja maaliskuussa kun anniskeluravintoloiden aukiolot vapautuivat)

- Järkytyin Moskovassa sattuneesta lentoturmasta ja sen jälkeen ystävänpäivänä Floridan terrori-isku-uutisesta. 

- Iloitsin muun kansan ohella presidenttiparimme uudesta tulokkaasta, ja siitä että saimme Salen jatkamaan toiselle kaudelle. 

- Täytin 31 vuotta. 

- Surin muun maailman kanssa mm. Aviciin ja Hanna-Riikka Siitosen kuolemaa.

- Uudistin itseäni toukokuussa uusien silmälasien ja puhelimen kautta. Pätkäisin myös hiuksieni pituuden puolella, koska oli vähän niinkuin pakko..Seurasin myös Prinssi Harryn ja Meghanin häitä koska halusin vain tietää mistä lehdet seuraavana päivänä otsikoivat. 

- Kesällä uutiset jaksoivat jauhaa Donald Trumpista, joka tapasi Vladimir Putinin Helsingissä,  ja jalkopalloseura valmentajineen jäi loukkuun luolaan Thaimaassa. Helsinki Pride otti myös paikkansa suurimpana suomalaisena yleisötapahtumana (100 000 osallistujaa) ja taksien hinnoitteilu ja kilpailu vapautui. 

- Päätin elämäni eräänlaisen ajanjakson elokuussa Lahden mäkimonttuun Cheekin jäähyväiskeikalla. Uutisissa näkyi suuresti Kuopiossa tapahtunut kauhea kolari, kun linja-auto syöksyi sillalta rautatielle. 

- Uusi lastensairaala avattiin syyskuun alussa, ja puukirkko paloi jossain. Se paljastui tuhopoltoksi. Tsunami riehui jossain päin Filippiinejä... 

- ... Paljon hehkutettu keskustakirjasto Oodi ja Kauppakeskus REDI näkivät päivänvalon Helsingissä, moni ulkomaalainen artisti tiedoitti Suomen keikoistaan ensi vuodelle ja kaikenlaista muuta... 

 

Kokonaisuudessaan vuosi 2018 oli ihan todella jees, ihanine intiaanikesineen ja kunnon talvineen, ( - meillä oli kerrankin valkea joulu ja kaunis, lämmin syksy!) mutta ei mitenkään erityisen mullistava tai mieliinpainuva.  Tästä on hyvä siirtyä avoimin mielin kohti uutta, nurkan takana odottavaa vuotta. Toisaalta olen aavistuksen harmissani, etten tiedä mitä sillä on varattuna mulle, toisaalta taas olen helpottunut tietämättömyydestä. Toiveita ja tavoitteita  nimittäin pian alkavalle vuodelle on kyllä monia, mutta niistä kirjoittelenkin varmaan ihan erillisen postauksen sitten vasta ensi vuoden puolella :) 

Just nyt mä luulen, että mun on parasta alkaa siirtymään toisaalle valmistautumaan iltaan, ja vastaanottamaan vuodenvaihdetta. Ilma täällä on kyllä erittäin mielenkiintoinen, ja voi olla ettei kaupunginkaan rakettaja ammuta kovan tuulen yms takia. Jännitetään myös pysytäänkö ulkosella pystyssä, kun täällä on vallinnut joulun välipäivistä tähän hetkeen ns pääkallokeli. No mieli on ainakin korkealla, ja ruokaa ja juomaa riittää. :D 

Haluan toivottaa just sulle sinne ruudun toiselle puolelle oikein hyvää, räiskyvää, ja kuplivaa, mutta ennenkaikkea turvallista vuodenvaihdetta!  Nähdään  ja kuullaan taas ensi vuonna! 

 

With love; 

-Ninni 

.

Kommentit (0)

"Äiti", Sitä sanotaan, että se on kauneimpia sanoja, jota maa päällään kantaa. En voi vielä omalta kohdaltani sanoa niin koska en moista ole vielä kokenut, mutta uskon monen muun voivan. Maailma on täynnä äitejä, ja jokainen heistä on maailman paras omalla tavallaan. Ja jollekkin. Nyt on minun vuoroni kertoa, miksi oma äitini on maailman paras juuri minulle. 

Voin vain kuvitella niitä tunteita, joita äitini on vuoden -87 maaliskuussa tuntenut, kun olen tehnyt hänestä ekaa kertaa äidin. Ne ovat olleet varmasti kaikkea onnellisuuden, epätietoisuuden  ja pelon välillä. Tiedonsaanti oli aivan eriluokkaa kuin nykyään, joten olen varmasti hämmentänyt pakkaa myös silloisien kätilöiden ja lääkäreiden suhteen. 

Sairaudestani johtuen tiedän olleeni haastava lapsi. Äitini kertoman mukaan olemme "asuneet" sairaalassa epilepsiani takia kun olen ollut vauvaikäinen. Olen ollut  lapsena niin monissa operaatioissa ja niin monista syistä, etten tiedä riittääkö koko perheemme tai edes sukulaistemme sormet niiden laskemiseen.  Tuo aika on varmasti ollut henkisesti raskasta äidilleni. Kuten myös aika, jolloin olin murrosikäinen; olin silloin kaikkea muuta kuin mukava, ja ikävä kyllä tämä kohdistui eniten äitiini. Tein ja sanoin asioita, joista en todellakaan ole ylpeä. Pyrin elämään elämääni niin, etten joutuisi katumaan mitään. Tämä on niitä harvoja asioita joita kadun,  ja tekisin mitä tahansa, jotta ne saisin tekemättömäksi. Vaikkakin niistä on aikaa ja ne on annettu anteeksi monesti, ne elävät muistoissa. Ensimmäinen kiitokseni kuuluukin siksi; 

KIITOS äiti, että olet uskaltanut ottaa minut vastaan erilaisuudestani huolimatta silloin -87, ja että olet pysynyt vahvana elämäni eri vaiheissa. Kiitos periksiantamattomuudestasi ja siitä että olet halunnut saada arjen kanssani toimimaan muiden ihmisten sekä eri tahojen tarjoamilla tuilla tietysti, vaikka tiedän olleeni välillä täysin mahdoton tapaus! Ja kiitos, ettet koskaan ole tehnyt erilaisuudestani isoa numeroa missään. Juuri se, on saanut minut olemaan niin sinut koko tämän asian kanssa. 

Ilman noita murrosiän myötä tulleita koettelemuksia, en tiedä,  olisinko nykyään sellaisessa elämäntilanteessa, missä nyt olen.  Nekin ovat osaltaan kasvattaneet, opettaneet ja vahvistaneet persoonaani, mutta juuret sille(kin) on luonut rakas äitini.  Seuraava kiitos onkin; 

KIITOS äiti, että annoit minun kokeilla siipiäni. Sairaus ei koskaan ole estellyt minua tai tekemisiäni suuremmin, se on korkeintaan hidastanut niitä toiminta- toteutustavoillaan. Ja se on osittain sinun ansiotasi. Kiitos, että ehkä pienistä peloistasi ja huolistasi huolimatta, et ole koskaan rajoittanut menemisiäni (lukuunottamatta kotiintuloaikoja) vaan olet aina uskonut, luottanut ja rohkaissut että pärjään kaikessa mihin olen ryhtynyt. Jos ja kun olen epäillyt ja kyseenalaistanut itseäni, olet tehnyt kuten kuka tahansa äiti; "tuupannut eteenpäin"  vaikka välillä olisi ollut hyväkin pitää yli-innostuneen nuoren hihasta kiinni. :) 

Kuten arvata ehkä saattaa, aina kaikki mihin ryhdyn/in ei mene putkeen. Kotiin on useasti tullut myös pettynyt, turhautunut, väsynyt, riittämättömättömäksi itsensä tunteva, ärsyyntynyt ja jopa raivoissaan oleva tytär. Sanoja, eikä oven paiskomisia ole säästelty. Niistäkin huolimatta äiti on aina pitänyt puoliani. Joten kolmas kiitos menee näin; 

KIITOS äiti, kaikesta siitä ymmärryksestä ja sen tuen määrästä, jonka olen sinulta saanut. Kiitos että olet jaksanut taistalla puolestani ja rinnallani milloin minkäkin asian takia/puolesta, kun itsellä on voimat ja ymmärrys lopussa.  Kiitos myös niistä lukuisista hyvistä neuvoista, joita niissä tilanteissa olen saanut takataskuun, joilla  nyt porskuttaa eteenpäin. 

Eteenpäin mennään myös elämässä. Kuvioihin on tullut vuosien varrella opinnot toisella paikkakunnalla, parin poikaystävän kautta nykyinen parisuhde ja astetta suuremmat tulevaisuudenunelmat, jotka saivat taannoin muutaman muunkin henkilön sydämet syrjälleen äitini lisäksi.  Vaikka olisin 50-vuotias, olen aina äidilleni pikkutyttö.  Nykymaailmassa pienen tytön tietyntyyppinen vastuuttomuus ja vapaus kuulostaa houkuttavalta, mutta on myös ollut ihanaa kasvaa aikuiseksi. Aikuinen tai ei  olemme äitini kanssa hyvin läheiset, vaikka välillämme on on joskus ollut suurempiakin ristiriitoja. Haluan uskoa, että kaikella tapahtuvalla on jokin tarkoitus, ja niin hyvässä kuin pahassakin ne tapahtumat muovaavat meitä.  Tämän myötä ... 

KIITOS äiti, mahdollisuuksista  ja kaikista asettamistasi vaihtoehdoista joita olet antanut.  Kiitos joustavuudesta, ja ziljoonasti avustasi niin taloudellisesti kuin yleisellä tasollakin. 

Tätä kiitoksien listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta en aio tehdä niin tälläkertaa, tärkeimmät kun ovat lueteltuna yllä. Loppuun on kuitenkin vielä pakko lisätä muutama pienempi kiitos: 

- kiitos ihanista lapsuudenmuistoista 

- kiitos että et ole koskaan luovuttanut

- kiitos kun kiireidesi keskelläkin vastaat "turhiin" puheluihini

- kiitos maailman parhaimmasta voileipäkakusta jota teet, 

- kiitos että olet olemassa, huolehdit ja rakastat vaikka en aina sitä ansaitsisikaan <3 

-  kiitos kaikista niistä pikkujutuista ja ylläreistä, joita välillä pidän ehkä liiankin selvinä asioina. 

Olen onnekas kun ympärilläni on äitini kaltaisia ihmisiä, joiden kanssa heikkoudet voi kääntää vahvuuksiksi, tai yhdessä ollaan vahvempi tiimi. Tuli mitä tuli, sisulla ja hymyllä pärjää pitkälle.  Meillä voi olla puutetta rahasta, rauhasta tai ajasta, muttei ikinä rakkaudesta.  Äidin vastaanotto on aina avoinna ja sieltä löytyy lähes aina kaikki tarvittava.

"Kiitos",  ei ole kirosana. Se on aivan liian lyhyt sana minulta sinulle ja kuulet sitä ihan liian harvoin, vaikka opetit aikoinaan minulle että on kohteliasta kiittää oli sen kiitoksen syy mikä tahansa. Mutta silti se on kai ainoa kuusikirjaiminen, joka voi edes yrittää kiteyttää ajatukseni nippuun kun mietin koko 31-vuotista elämääni, ja äitini roolia siinä. Kun sen vielä muistaa toistaa tarpeeksi monta kertaa,  on ehkä pieni mahdollisuus, että se riittää "maksuksi" kaikesta yllämainitusta ja niiden lisäksi opettamastasi/antamastasi.  Joten vielä kerran;  kiitos ihan kaikesta, ja hyvää äitienpäivää parhaimmalle superäidille <3  

 

With love

-Ninni- 

PS. Lämpöiset onnittelut ja paljon lentosuukkoja myös kultareunaisen pilven päälle, maailman rakkaimmalle mummolle, Harmi, ettemme voi tänäkään vuonna juoda kahvia ja nauraa yhdessä. 

 

 

Kommentit (1)

Eizu
1/1 | 

Kirjoitat tosi kauniisti ja rakastavasti äidistäsi. Olen varma, että äitisi on sinusta ylpeä ja onnellinen. Olet hieno tyttö.

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

32-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat