Kirjoitukset avainsanalla Arki

Erilaisuus on rikkaus. Siksi minun on vaikea ymmärtää keneltä se on oikeasti jotain pois, ettei joku toinen voisi olla oma itsensä ja elää elämäänsä haluamallaan tavalla, vain toisten ulkopuolisten mielipiteiden takia. Elämä ei ole eikä sen kuulukaan olla niin mustavalkoista, kuin jotkut kuvittelevat sen olevan. Kuten edellisessä postauksessakin kirjoitin, tiedän että ihmiset ovat arkoja itsestään eivätkä ehkä tiedä miten kohdata erilaisia asioita, kuten esim nyt erilaisuutta  mutta silti tuollainen käytös kyllä vähän hämmentää, nykymaailmassa...

 

Vaikka Raamatussa kuinka lukisikin että alussa Jumala loi naisen naiseksi ja miehen mieheksi, niin maailma muuttuu ja ympäristö sen mukana olimme me valmiita muutokselle tai emme. Elämä täällä olisi paljon esteettömämpää, (ja estottomampaa) jos edes yrittäisimme ajatella ja nähdä asioita posin emmekä heti ensimmäiseksi negan kautta. Elämän yhtenä tarkoituksena (minun mielestäni ainakin) ilman sen suurempia jeesusteluita on paitsi rakastaa, ja tulla rakastetuksi, myös nauttia siitä ajasta, joka täällä maan päällä on, joten miksi haluaisimme kaikin mahdollisin tavoin tehdä omasta tai toistemme elämästä kurjaa?  Toki kaikilla on oikeus omiin mielipiteisiinsä, mutta maailmaa myrkyttävin vamma on asennevamma.   

Yllätyin itse yläaste-ja ammattikouluaikoina kuinka iso joukko ympärilläni olevista kavereista ilmoitti tai muuten vain paljastui ihan muun asian yhteydessä seksuaalivähemmistön edustajaksi, joiden olemassaolo ja oikeudet häiritsevät niin montaa. Loppujen lopuksi minulle on aivan se ja sama mikä heidän seksuaalinen suuntautumuksensa on, kun kyseessä on kaverini. Tottakai haluan heille pelkkää iloa, ja onnea. Oli se sitten heidän elämässään ns. hetkellinen kokeilu tai pidempiaikainen status. Mieleeni on jäänyt erityisen hyvin 8 luokan lukuvuodelta tilanne, jossa odotimme äidinkielenluokassa opettajan saapumista. Takanani olevassa pulpetissa istui tyttö, jonka kanssa olin ystävystynyt heti yläasteen alettua, ja vietimme paljon aikaa koulussa yhdessä koko yläasteen ajan. Siinä kun kaivoin vihkoa ja kirjaa olkalaukusta, kaverini sanoi takanani jotain ja käännyin häntä kohti melko varmana siitä että hän pyytäisi kynää lainaan tunnin ajaksi. Yllätyksekseni kuulikin seuraavat sanat; "Mä oon miettinyt, et mun pitäis kertoo sulle yks juttu..." Hetken hiljaisuuden, ja minun odottavan katseen jälkeen kaverini jatkoi:  "Mä nimittäin tykkään tytöistä, ja sä oot tosi kiva. Tai siis, että mä haluaisin olla sun kaa jotain vähän enemmänkin kun vaan kaveri, kun tykkään susta tosi paljon."

Muistan että siinä loksahti suu auki,  ja katsoin tätä tyttöä pitkään. Jossain välissä opekin oli jo ilmaantunut luokkaan...  En muista tarkkoja sanoja, mitä annoin vastaukseksi, mutta muistan mitä ajattelin asiasta. Olin vaan että WAU, - aika rohkeaa kertoa tuosta noin suoraan. Siitä nousi kyllä arvostus tätä ihmistä kohtaan vieläkin enemmän.  Se oli kuitenkin aikaa jolloin koko tämä homous/lesbous oli vielä aika uutta. Ei läheskään niin näkyvää kuin nykyään, vaikka sitä edelleen yritetään pitää piilossa.

En kuitenkaan nähnyt meillä oman suuntautuneisuuden vuoksi mitään kaveruutta syvällisempää suhdetta, joten kerroin hänelle ajatuksistani ja kiitin rehellisyydestä.   Olin silti siitä tilanteesta tosi otettu: vaikka ihastuja olikin tuolloin nuori naisenalku, se sai minut hymyilemään ja ymmärtämään; ehkä joku voi oikeasti rakastua minuun ulkonäöstäni huolimatta. Eikä mieleeni edes juolahtanut, että tapahtuneen takia minun olisi pitänyt jotenkin alkaa välttelemään kaveriani tai katkaista välit häneen moisen tunnustuksen takia. Miksi ihmeessä olisin tehnyt niin, kun ei hän tehnyt mitään väärää. 

Musta oli hieno juttu kun pari vuotta sitten Suomessakin otettiin käyttöön tasa-arvoinen avioliittolaki. Vanhemmuudesta/adoptio-oikeuksista olen sitä mieltä että jos lapsella on rakastavat ja lapsesta oikeasti hyvin huolehtivat vanhemmat joiden luona perusolosuhteet ja tarpeet täyttyvät, niin miksi ei? Suomi on muuttumassa tai ainakin yrittämässä muuttua kaiken suhteen sukupuolineutraalimmaksi muutenkin niin mikä ongelma tässä on? Monet pohtivat esim sitä mistä lapsi saa "miehen mallin" jos lapsella olisi 2 äitiä. Ehkä sellaista ei enää nykyään tarvita? onhan tänäpäivänä monta perhettä joissa toista vanhempaa ei syystä tai toisesta ole. Tai ehkä sellainen tulee lapsen lähipiiristä esimerkiksi isovanhemman, veljen tai muun perhetutun  /tukiverkon kautta myöhemmässä vaiheessa kasvua?! En tietenkään voi varmaksi sanoa, koska sattuneista syistä minulla ei kokemusta ole, mutta jotenkin mulla on myös sellainen tunne että mahdollisesti käänteisesti  puuttuvasta esimerkillisestä "naisen mallista" ei oltaisi yhtään näin huolissaan... 

Jokatapauksessa; suvaitsevaisuus. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Sanoja, jotka eivät ihme kyllä edelleenkään vuonna 2019 näy käytännössa tai julkisissa tavoissamme toimia yhtään liikaa. Sanoja joiden todellista merkitystä ei liian usein näe tilanteissa joissa pitäisi. Nuo kolme ovat hienoa sanoja, ja vielä hienompia ominaisuuksia jos ne omassa luonteessasi omaat ja toteutat.

Jos kuitenkin haluat kuulua sen porukan joukkoon, joka ei syystä tai toisesta voi asiaa hyväksyä, niin on sekin ihan fine. Mutta sovitaanko ettet levitä vihapuheita kovin tuolla kujilla ja kaduilla tallatessasi. Annetaan kaikkien kukkien kukkia. Sillä kaikilla on oikeus tulla kuulluksi, ja nähdyksi. Kaikilla on oikeus olla omia itsejään häpeilemättä tai peittelemättä mitään. Ja kaikilla on oikeus rakastaa tavalla tai toisella. 

 

With love; 

-Ninni- 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viime vuonna näihin aikoihin näin ystäväni facepäivityksen, joka sisälsi toinen toistaan upeimpia kukkakuvia. Tiedustellessani paikkaa, josta otokset olivat, sain vastaukseksi paikan nimeltä alppiruusupuisto. Hämmennys oli suuri, kun ystäväni vielä lisäsi että "siis Raisiossa". 

 

Raisio on kaupunki Naantalin ja Turun välissä. Itselleni se edustaa pääasiassa ns. "läpikulku"paikkaa, sillä harvemmin sinne jää ellei ole tarkoituksenmukaisesti menossa ilmaiseen huonepakopeliin eli IKEAan, taikka Myllyyn. (kauppakeskus) Joskus saattaa eksyä myös Raision kirjastoon, koska kaipaa vaihtelua.  Mutta muutoin siis lähes aina tie Naantalista vie Turkuun.  Siksi en yhtään ihmettele että olin tuolloin vähän ihmeissäni ystäväni kertoessani paikasta. Tiesin kyllä Helsingissä olevasta puistosta, mutten osannut aavistaakaan että sellainen olisi lähempänä kuin osasi arvata. 

Se on muuten jännää, miten joistain ihan pienistäkin jutuista sitä ihminen voi välillä innostua. Olin tuolloin hetken kuin pikkulapsi karkkikaupassa, ja ilmoitin J:lle, että "tuolla mennään muuten joskus käymään."  Vaikka asumme n 15 minuutin ajomatkan päässä tästä puistosta, niin vasta  n reilu viikko sitten saimme suunnitelman toteutettua: lähdimme varta vasten eräänä iltana  iltalenkille ja ulkoiluttamaan järkkäriäni Raision puolelle. Googlettelin myös alppiruusupuiston historiaa/tarinaa koska halusin tietää paikasta enemmän. Löysinkin ihan mukavasti tietoa, jonka ajattelin jakaa nyt teille:  

Alppiruusupuisto sijaisee Raision lukion takana, (Kirkkoväärtinkadun päässä)  ja se on istutettu  talkoovoimin vuosina 1999, (luomisvuosi) jolloin puistoon istutettiin 350 kotimaista alppiruusulajiketta. Toisena istutusvuotenaan, 2008. puisto sai niin ikään 300 alppiruusua lisää. Vuonna 2016 puisto laajeni vielä keskustaanpäin kun istutusalue levittäytyi uudelle metsäalueelle.  Tällöin ruusuja istutettiin sekä koti - että ulkomaisia lajikkeita yht 402 kpl. Näiden lisäksi on tänä keväänä puistoon on  istutettu vielä 88 kotimaista  erilaista alppiruusuristeytystä.  Tällä hetkellä puistossa on kaikenkaikkiaan yli 1200 ruusua, ja 118 eri lajiketta. Useasti tämä alue jää vain kaltaiseltani ohikulkijalta helposti huomaamatta.

 

J ihmetteli kuinka puisto on saanut olla niinkin rauhassa sijaintiinsa nähden, mutta itse ajattelen sen johtuvan kukinnan ajankohdasta; kokonaisuudessaan nykyään 4,6ha:n  kokoinen puistoalue puhkeaa loistoonsa toukokuun lopussa ja kukinta kestää säästä riippuen noin kolme viikkoa. Lukiolaiset ovat siis hyvässä vauhdissa kirmaamassa kesälaitumille kun tämä upea kausinähtävyys alkaa ilmoitella vuosittaisesta olemassaolostaan, ja näin ollen saa olla suhteellisen rauhassa mahd. ilkivallasta/roskaamisesta. Ja voihan olla että nykyajanlukiolaiset osaavat olla myös fiksusti ja arvoistaa kaunista lähiympäristöään.  Sitä ainakin toivon. Itselleni taas oli yllätys, että Raision alppiruusupuisto on ollut ehdolla vuoden retkeilypaikaksi v 2017, ja  sijoittui siinä kolmannelle sijalle. Toisaalta en yhtään ihmettele, sillä puitteet retkeilyyn ovat erinomaiset!

Oleilimme puistossa n 1,5h ja siinä ajassa ja toinen toistaan upeampia näkymiä ihaillessa unohtui kyllä  hetkeksi kaikki muu. Puisto on nimittäin kuin yksi erillinen maailma - kuin suoraan sadusta. Jollette usko minua, niin katsokaa itse. Siellä liikkuessa todella oli sellainen "salainen puutarha fiilis.!" ;)   Löysin muuten vieraillessamme puistossa ihan vahingossa oman nimikkolajikkeenikin polkujen varrelta! Se tosin jäi mietityttämään, minkävärinen "minä" mahdan olla?! :D   

 

 

 

 

 

 

With love;

-Ninni- 

Kommentit (0)

Olen viime päivinä miettinyt paljon tulevaa syksyä. Vaikka se nyt on tuolla  jossain kaukaisessa tulevaisuudessa, niin mulle on ominaista se, että suunnittelen tulevaa jo aika pitkällekin vaikkei aina tarvitsisikaan. Jotenkin vaan tässä viimeisten parin viikon aikana on vahvistunut tunne siitä, että kaipaan (ja suuresti) jotain aktiivista tekemistä syksyyn. 

Sitkeistä yrityksistä huolimatta niitä töitä en selkeästikään ole ainakaan lähitulevaisuudessani saamassa. Se on asia joka samalla harmittaa ihan vietävästi, mutta myös on vain näköjään hyväksyttävä.  Aina ei saa kaikkea, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi.  Silti. Tiedän että kauniin ja toivottavasti lämpimän kesän jälkeen, edessä on pimenevä syksy ja suurin "viholliseni"; talvi. Ja joo, myönnetään että ehkä mä murehdin jo liikaa tai liian aikaisin, mutta mä en vain halua sitä tunnetta ettei mikään tunnu miltään. Ihan rehellisesti sanottuna, ehkä mä vähän pelkään tylsistymistä ja sellaista "vain olemista" josta kyllä olen muutamien viime vuosien aikana opetellut ja oppinut tykkäämään , mutta liika oleminenkin on kaltaiselleni oinasluonteelle liikaa. Mulla pitää olla tekemistä, ja haasteita elämässäni. Sillä mä nautin siitä. 

Olen useasti todennut että kaipaisin arkipäiviini rutiineja, ja nimenomaan sellaisia itseä velvoittavia rutiineja. Koska ne ovat ihan eri asia, kuin se että heräät ilman kelloa, ja teet mitä lystäät mihin aikaan vaan.  Elämäntaparemontti toki jatkuu tässä kokoajan kaiken ohella, ja vaikken mitään paineiden alaisia tavoitteita ole itselleni asettanut, niin kieltämättä eräs kaverini sai minut hieman leikkimään ajatuksella, josko yrittäisi saada vielä toisen kympin verran painosta pois...  

On kuitenkin  aivan eriasia lähteä lenkille (joka kyllä voi olla päivittäinen rutiini jos niin päättää)  kuin esimerkiksi työ-tai opiskelupaikalle 8h ajaksi päivittäin. Lenkkitossut eivät anna sulle potkuja, jos sorrut lokakuisena harmaana maanantaipäivänä sohvannurkkaan suklaalevyn  ja viinilasin kera. Mutta opettaja/esimies ei sellaista kauaa katso; tehtävät tulee hoitaa vaikka olisi kuinka kylmä ja sateinen ilma tahansa.  

Viime päivien ajan olen jälleen kerran miettinyt erilaisia vaihtoehtoja "pelastaa" tulevia tilanteita. Omaksi yllätykseksenikin huomasin haikailevani opiskelujen pariin: tunsin esimerkiksi edellisiltana  suurta kaipuuta kokeisiin lukuun, ja aineiden kirjoittamiseen. Asioihin vaikuttamiseen, joka opiskeluaikoina tarkoitti mm. vastuullisia luottamustehtäviä oppilaskunnassa, - ja koulun johtokunnan opiskelijajäsenenä. Ylipäätään jonkinlaista toimintaa ja ihmisiä ympärilläni.  Vaikka mulla on mun vanhemmat, sisko ja J jatkuvasti lähellä, mun olo on kieltämättä välillä aika yksinäinen. Enkä mä häpeä myöntää sitä. Mulla vaan on tosi vähän sellaisia kunnon ystäviä, joiden kanssa mennä ja tehdä asioita. Sitä sanotaan, että määrä korvaa laadun, mutta olisihan se kiva tuntea kuuluvansa osaksi jotain isompaa porukkaa, jonka kanssa toteuttaa eri juttuja. Mun parhain ystävä asuu n. 200km päässä meistä, ja oon monesti tullut tosi surulliseksi siitä, että vaikka kuinka haluaisin en voi enkä pysty lähtemään vain yhdelle kahvikupilliselle hänen luokseen. Sekin saa välillä pohtimaan, miten kakka ystävä häntä kohtaan oikein olen.  No mutta, takaisin opiskeluajatuksiin..

Äitini totesi minulle joskus, että "et muutu yhtään sen viisaammaksi, vaikka opiskelisit koko loppuelämäsi"  Mielestäni se oli jotenkin hyvin sanottu, vaikka eihän se ihan täysin paikkaansa pidä; itsensä sivistäminen ja kouluttaminen nimittäin ei voi olla kovin huono asia. Vaikkei se siihen toivottuun työpaikkaan aina johtaisikaan. Lisäksi opiskella voi niin monella eri tavoin, ei yksistään perus-ammatti-tai erikoisammattitutkintoja tavoitellen.  32-vuotiaana en ole ihan vakuuttunut, olisiko pidempi koulutukseen tähtäävä tutkinto mun juttu, tai pääsisinkö enää edes sellaiseen halutessani - mutta huomasin miettiväni sitä ihan vakavasti.  Toisaalta taas tuntuisi turhauttavalta viettää 3 vuotta koulunpenkillä vain yhden paperin takia; eihän ne edellisetkään 2 paperia mua kauheesti ole auttaneet. Ja tähän aikaan keväästä koko opiskelemaanhaku oli ja meni jo muutenkin aikoja sitten. 

Eilisellä lenkkipolulla päätään nosti kuitenkin jälleen eräs haave; radiotoimittajan työ. Se on mun suurin unelma-ammattini ikinä. Yleisesti ottaen siis oikeastaan mikä tahansa työskentely (rajoitteeni huomioiden tietysti) kulttuurin, median, viestinnän ja markkinoinnin parissa tekisi mut niin onnelliseksi. Mun suurimpia innoittajia sen alan suhteen ovat mm Vappu Pimiä, Radio Novan ja Radio Suomipopin jengit, Maria Veitola, Jenni Pääskysaari,  ja monet muut tutut persoonat. Ihailen heitä suuresti ja olisi maailman siisteintä olla jonain päivänä edes murto-osa siitä mitä he ovat.  Olisi niin hienoa jos vielä joskus pääsisin jollain muotoa opiskelemaan kaikkea sitä ja vielä työllistyisi sen kautta. Se olisi sitä, mitä todella haluaisin tehdä, missä saisin käyttää kaikkia vahvuuksiani ja kiinnostuksenkohteitani ja mihin varmasti kykenisinkin fyysisistä rajoitteista huolimatta, sillä ei mun tarvitsisi olla mukaan ääni-valo-taikameranainen joka kannattelee raskaita laitteita. Ihan perusläppäri, SOME, ja puhelin riittäisi uskoakseni vallan mainiosti työvälineiksi. Ja oma ääni. Sitä pystyn käyttämään vaikka rajoitteita onkin... :) 

 MUTTA: jottei taas alettaisi liikaa haaveilemaan, niin parempi tiputtaa itsensä pilvistä samantein: Se ei ole ilmaista,  eikä edullista. Eikäedes mahdollista Turun seudulla. Joten Nina, tee palvelus itsellesi ja unohda koko juttu.  Ehkä parempi vain keskittyä etsimään niitä perus toimistohommia kuitenkin... Tänään olen puolestani selaillut netistä KELAn kuntoutuksia, erilaisia työhönvalmennuskursseja jne. Sellaiseenkin voisi kai yrittää hakeutua pitkästä aikaa, mutta kun jo valmiiksi tietää ettei ne ole pidemmällä tähtäimellä hyödyttämässä mua niin... Toisaalta hetkellinen  ajanjaksokin lämpimästi tervetullut, kunhan pääsisin pois kotiseinien sisältä ja ympyröistä - sillä lailla velvoitetusti.   

Jotenkin just nyt ei oo kauheen luottavainen olo minkään suhteen, mutta parhaani yritän että keksisin jotain syksyn varalle. Tiedän vain sen että helppoa se ei tule olemaan - eikä mikään vapaaehtoistyökään oikein just nyt motivoi... Niin arvokasta kun se onkin, niin kaipaisin nyt sen velvoittavan tekemisen oheen niitä mahdollisia pieniä lisätienestejä...  Siihen menee näköjään vain aikaa, että keksin miten niitä voisin tehdä tai saada. ;) 

 

With love;

-Ninni- 

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Oletko ajatellut oppisopimuskoulutusta ja selvittänyt mahdollisuutta opiskella haaveammatteihisi sitä kautta? Se on edullinen ja joustava opiskelumuoto, eikä niin sidoksissa paikkakuntaan. Yleensä oppisopimuskoulutukseen liittyy jonkin verran lähiopetuspäiviä alan oppilaitoksessa, mutta muutaman kerran toiselle paikkakunnalle matkustaminen tuskin on liian hankalaa, jos varsinainen työssäoppimispaikka olisi kotiseudullasi. Oppisopimuskoulutuksessa pääsisit heti kokeilemaan taitojasi ja näyttämään osaamistasi oikealle työnantajalle ja saisit mahdollisesti kontakteja tulevaa työllistymistä varten. 

Ajatusten voimalla käytäntöön
2/3 | 

"Et muutu yhtään sen viisaammaksi, vaikka opiskelisit koko loppuelämäsi." Onpa kummallinen ajatus. Mä en ole opiskellut elämässäni mitään, jonka jälkeen olisin ollut yhtä tietämätön kuin ennen opiskelua. Jos en ole ymmärtänyt jotain asiaa, niin yrityksen jälkeen ainakin tiedän, että ei kannata uhrata paukkuja. Opiskelu kannattaa aina, kun sen tekee oikeista motiiveista.

Hyvä että kirjoitit radiotoimittajahaaveistasi julkisesti. Seuraavaksi kannattaakin pitää haavetta aktiivisesti elossa joka päivä tai ainakin useita kertoja viikossa. Olen muuten varma, että jonain päivänä olet niissä hommissa, kunhan ensin lakkaat ajattelemasta, että haave olisi mahdoton toteuttaa. Media-alalla järjestetään monenmoisia lyhytkursseja, ei ole pakko mennä tutkintokoulutukseen. Sitten vaan kurssin jälkeen kokeilemaan siipiä, pääasia että tekee joka päivä jotain unelmatyöhönsä liittyvää ja se voi olla vaikka yksikseen radio-ohjelmanteon "leikkimistä". Usko pois, näin nää hommat menee.

Vierailija
3/3 | 

Avoimia kursseja löytyy yliopistoista ja ammattikorkeakouluista, tavallisen ihmisen on melko helppo aloittaa oma podcast - netistä löytyy hyvin tietoa ja halvimmat mikrofonit ei taida paljoa maksaa, samoin myös tubetuksen voi aloittaa helposti, kunhan satsaa jonkun verran kuvauskalustoon, mutta hyvällä älypuhelimella pääsee varmasti alkuun. Tietty koulujen kautta on helpompaa päästä harjoitteluun radioon ja sitä kautta luikerrella työelämään. Turun alueella on varmasti paikallisradioita tms, joille voisi ehdottaa työkokeilua (jos oppisopimuksella ei ole mahdollista päästä) kyllä haaveitansa saa muutettua todellisuudeksi, kunhan siirtyy aktiivisesti toteuttamaan niitä.

Pari vuotta sitten tekemäni videon jälkeen, sain paljon yhteydenottoja, muttei yksikään niistä johtanut toivottuun lopputulokseen; työpaikan saantiin.

 

Laitoin silloin myös vielä paikallisten yritysten perään viestejä, mutta yhtä lukuunottamatta kaikki tarjosivat eioo:ta. Tämä yksi, silloin melko tuore tulokas tarjosi minulle "tarvittaessa töihin kutsuttavan" keittiöapulaisen paikkaa, mutta tarvetta ei ole tuntunut olevan kuin 1 työvuoron verran, sekin 10/17.

Kyselin jonkin aikaa vuorojen perään, myös sellaisten mahdollisien muiden kuin keittiöapulaisen; aina tuli sama vastaus; ei juuri nyt ole tarvetta. Luovutin vuoden peräänkyselyn jälkeen, ja nykyään tunnen niin suurta kiukkua tai oikeastaan pettymystä tätä yritystä kohtaan, etten edes halua nykyään vilkaista koko julkisivua päin. Jos olisin tajunnut tuolloin että todellisuudessa allekirjoitin ns nollasopimuksen, oisin haistattanut pitkät - sellaiset kun pitäisi oikeasti lailla kieltää ihan kaikenlaisilta ihmisiltä.

Kirjoitan koko ajan lisää runoja, toisen runokirjan julkaiseminen ja sen myynti mielessäni, olen parhaan kykyni mukaan yrittänyt miettiä kuukaudesta toiseen vaihtoehtoisia tapoja ja ottanut niistä selvää miten saisin itseni työllistettyä niitä ovat olleet mm. ihan perus MOL/TE-palveluiden selailu, tutut, omien vahvuuksien (kuten laulaminen/äänenkäyttö ylipäätään, sosiaalisuus, halu vaikuttaa asioihin ja valokuvaus) hyödyntämistä yms. Mutta vieläkin ja edelleen ei ole ratkaisua löytynyt...

Harmitus oli myös suuri, kun en pystynyt osallistumaan Turun rekrymessuille jokin aikaa sitten, ylitsepääsemättömän esteen takia. En voi kuin ihmetellä, miten jostain ihan näinkin realistisestakin haaveesta, kun työpaikan saaminen voidaan tehdä hieman erilaiselle ihmiselle näin mahdottomalta tuntuva haaste. Mutta tämähän on Suomi.

Ehkä mua ja montaa muuta mun kaltaista ei vaan ole tarkoitettu työelämään vaikka kuinka yrittää ja haluaa... Voisiko joku silti todistaa tämän "olettamuksen" vääräksi? 🤔

PS. Älkää välittäkö "Jaajon hokeman tartunnasta" videolla :D - tajusin sen itsekin vasta kun katsoin videon läpi :D

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (0)

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

32-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2019
2018
Heinäkuu

Kategoriat