Kirjoitukset avainsanalla haasteet

Olen viime päivinä miettinyt paljon tulevaa syksyä. Vaikka se nyt on tuolla  jossain kaukaisessa tulevaisuudessa, niin mulle on ominaista se, että suunnittelen tulevaa jo aika pitkällekin vaikkei aina tarvitsisikaan. Jotenkin vaan tässä viimeisten parin viikon aikana on vahvistunut tunne siitä, että kaipaan (ja suuresti) jotain aktiivista tekemistä syksyyn. 

Sitkeistä yrityksistä huolimatta niitä töitä en selkeästikään ole ainakaan lähitulevaisuudessani saamassa. Se on asia joka samalla harmittaa ihan vietävästi, mutta myös on vain näköjään hyväksyttävä.  Aina ei saa kaikkea, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi.  Silti. Tiedän että kauniin ja toivottavasti lämpimän kesän jälkeen, edessä on pimenevä syksy ja suurin "viholliseni"; talvi. Ja joo, myönnetään että ehkä mä murehdin jo liikaa tai liian aikaisin, mutta mä en vain halua sitä tunnetta ettei mikään tunnu miltään. Ihan rehellisesti sanottuna, ehkä mä vähän pelkään tylsistymistä ja sellaista "vain olemista" josta kyllä olen muutamien viime vuosien aikana opetellut ja oppinut tykkäämään , mutta liika oleminenkin on kaltaiselleni oinasluonteelle liikaa. Mulla pitää olla tekemistä, ja haasteita elämässäni. Sillä mä nautin siitä. 

Olen useasti todennut että kaipaisin arkipäiviini rutiineja, ja nimenomaan sellaisia itseä velvoittavia rutiineja. Koska ne ovat ihan eri asia, kuin se että heräät ilman kelloa, ja teet mitä lystäät mihin aikaan vaan.  Elämäntaparemontti toki jatkuu tässä kokoajan kaiken ohella, ja vaikken mitään paineiden alaisia tavoitteita ole itselleni asettanut, niin kieltämättä eräs kaverini sai minut hieman leikkimään ajatuksella, josko yrittäisi saada vielä toisen kympin verran painosta pois...  

On kuitenkin  aivan eriasia lähteä lenkille (joka kyllä voi olla päivittäinen rutiini jos niin päättää)  kuin esimerkiksi työ-tai opiskelupaikalle 8h ajaksi päivittäin. Lenkkitossut eivät anna sulle potkuja, jos sorrut lokakuisena harmaana maanantaipäivänä sohvannurkkaan suklaalevyn  ja viinilasin kera. Mutta opettaja/esimies ei sellaista kauaa katso; tehtävät tulee hoitaa vaikka olisi kuinka kylmä ja sateinen ilma tahansa.  

Viime päivien ajan olen jälleen kerran miettinyt erilaisia vaihtoehtoja "pelastaa" tulevia tilanteita. Omaksi yllätykseksenikin huomasin haikailevani opiskelujen pariin: tunsin esimerkiksi edellisiltana  suurta kaipuuta kokeisiin lukuun, ja aineiden kirjoittamiseen. Asioihin vaikuttamiseen, joka opiskeluaikoina tarkoitti mm. vastuullisia luottamustehtäviä oppilaskunnassa, - ja koulun johtokunnan opiskelijajäsenenä. Ylipäätään jonkinlaista toimintaa ja ihmisiä ympärilläni.  Vaikka mulla on mun vanhemmat, sisko ja J jatkuvasti lähellä, mun olo on kieltämättä välillä aika yksinäinen. Enkä mä häpeä myöntää sitä. Mulla vaan on tosi vähän sellaisia kunnon ystäviä, joiden kanssa mennä ja tehdä asioita. Sitä sanotaan, että määrä korvaa laadun, mutta olisihan se kiva tuntea kuuluvansa osaksi jotain isompaa porukkaa, jonka kanssa toteuttaa eri juttuja. Mun parhain ystävä asuu n. 200km päässä meistä, ja oon monesti tullut tosi surulliseksi siitä, että vaikka kuinka haluaisin en voi enkä pysty lähtemään vain yhdelle kahvikupilliselle hänen luokseen. Sekin saa välillä pohtimaan, miten kakka ystävä häntä kohtaan oikein olen.  No mutta, takaisin opiskeluajatuksiin..

Äitini totesi minulle joskus, että "et muutu yhtään sen viisaammaksi, vaikka opiskelisit koko loppuelämäsi"  Mielestäni se oli jotenkin hyvin sanottu, vaikka eihän se ihan täysin paikkaansa pidä; itsensä sivistäminen ja kouluttaminen nimittäin ei voi olla kovin huono asia. Vaikkei se siihen toivottuun työpaikkaan aina johtaisikaan. Lisäksi opiskella voi niin monella eri tavoin, ei yksistään perus-ammatti-tai erikoisammattitutkintoja tavoitellen.  32-vuotiaana en ole ihan vakuuttunut, olisiko pidempi koulutukseen tähtäävä tutkinto mun juttu, tai pääsisinkö enää edes sellaiseen halutessani - mutta huomasin miettiväni sitä ihan vakavasti.  Toisaalta taas tuntuisi turhauttavalta viettää 3 vuotta koulunpenkillä vain yhden paperin takia; eihän ne edellisetkään 2 paperia mua kauheesti ole auttaneet. Ja tähän aikaan keväästä koko opiskelemaanhaku oli ja meni jo muutenkin aikoja sitten. 

Eilisellä lenkkipolulla päätään nosti kuitenkin jälleen eräs haave; radiotoimittajan työ. Se on mun suurin unelma-ammattini ikinä. Yleisesti ottaen siis oikeastaan mikä tahansa työskentely (rajoitteeni huomioiden tietysti) kulttuurin, median, viestinnän ja markkinoinnin parissa tekisi mut niin onnelliseksi. Mun suurimpia innoittajia sen alan suhteen ovat mm Vappu Pimiä, Radio Novan ja Radio Suomipopin jengit, Maria Veitola, Jenni Pääskysaari,  ja monet muut tutut persoonat. Ihailen heitä suuresti ja olisi maailman siisteintä olla jonain päivänä edes murto-osa siitä mitä he ovat.  Olisi niin hienoa jos vielä joskus pääsisin jollain muotoa opiskelemaan kaikkea sitä ja vielä työllistyisi sen kautta. Se olisi sitä, mitä todella haluaisin tehdä, missä saisin käyttää kaikkia vahvuuksiani ja kiinnostuksenkohteitani ja mihin varmasti kykenisinkin fyysisistä rajoitteista huolimatta, sillä ei mun tarvitsisi olla mukaan ääni-valo-taikameranainen joka kannattelee raskaita laitteita. Ihan perusläppäri, SOME, ja puhelin riittäisi uskoakseni vallan mainiosti työvälineiksi. Ja oma ääni. Sitä pystyn käyttämään vaikka rajoitteita onkin... :) 

 MUTTA: jottei taas alettaisi liikaa haaveilemaan, niin parempi tiputtaa itsensä pilvistä samantein: Se ei ole ilmaista,  eikä edullista. Eikäedes mahdollista Turun seudulla. Joten Nina, tee palvelus itsellesi ja unohda koko juttu.  Ehkä parempi vain keskittyä etsimään niitä perus toimistohommia kuitenkin... Tänään olen puolestani selaillut netistä KELAn kuntoutuksia, erilaisia työhönvalmennuskursseja jne. Sellaiseenkin voisi kai yrittää hakeutua pitkästä aikaa, mutta kun jo valmiiksi tietää ettei ne ole pidemmällä tähtäimellä hyödyttämässä mua niin... Toisaalta hetkellinen  ajanjaksokin lämpimästi tervetullut, kunhan pääsisin pois kotiseinien sisältä ja ympyröistä - sillä lailla velvoitetusti.   

Jotenkin just nyt ei oo kauheen luottavainen olo minkään suhteen, mutta parhaani yritän että keksisin jotain syksyn varalle. Tiedän vain sen että helppoa se ei tule olemaan - eikä mikään vapaaehtoistyökään oikein just nyt motivoi... Niin arvokasta kun se onkin, niin kaipaisin nyt sen velvoittavan tekemisen oheen niitä mahdollisia pieniä lisätienestejä...  Siihen menee näköjään vain aikaa, että keksin miten niitä voisin tehdä tai saada. ;) 

 

With love;

-Ninni- 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Oletko ajatellut oppisopimuskoulutusta ja selvittänyt mahdollisuutta opiskella haaveammatteihisi sitä kautta? Se on edullinen ja joustava opiskelumuoto, eikä niin sidoksissa paikkakuntaan. Yleensä oppisopimuskoulutukseen liittyy jonkin verran lähiopetuspäiviä alan oppilaitoksessa, mutta muutaman kerran toiselle paikkakunnalle matkustaminen tuskin on liian hankalaa, jos varsinainen työssäoppimispaikka olisi kotiseudullasi. Oppisopimuskoulutuksessa pääsisit heti kokeilemaan taitojasi ja näyttämään osaamistasi oikealle työnantajalle ja saisit mahdollisesti kontakteja tulevaa työllistymistä varten. 

Ajatusten voimalla käytäntöön
2/3 | 

"Et muutu yhtään sen viisaammaksi, vaikka opiskelisit koko loppuelämäsi." Onpa kummallinen ajatus. Mä en ole opiskellut elämässäni mitään, jonka jälkeen olisin ollut yhtä tietämätön kuin ennen opiskelua. Jos en ole ymmärtänyt jotain asiaa, niin yrityksen jälkeen ainakin tiedän, että ei kannata uhrata paukkuja. Opiskelu kannattaa aina, kun sen tekee oikeista motiiveista.

Hyvä että kirjoitit radiotoimittajahaaveistasi julkisesti. Seuraavaksi kannattaakin pitää haavetta aktiivisesti elossa joka päivä tai ainakin useita kertoja viikossa. Olen muuten varma, että jonain päivänä olet niissä hommissa, kunhan ensin lakkaat ajattelemasta, että haave olisi mahdoton toteuttaa. Media-alalla järjestetään monenmoisia lyhytkursseja, ei ole pakko mennä tutkintokoulutukseen. Sitten vaan kurssin jälkeen kokeilemaan siipiä, pääasia että tekee joka päivä jotain unelmatyöhönsä liittyvää ja se voi olla vaikka yksikseen radio-ohjelmanteon "leikkimistä". Usko pois, näin nää hommat menee.

Vierailija
3/3 | 

Avoimia kursseja löytyy yliopistoista ja ammattikorkeakouluista, tavallisen ihmisen on melko helppo aloittaa oma podcast - netistä löytyy hyvin tietoa ja halvimmat mikrofonit ei taida paljoa maksaa, samoin myös tubetuksen voi aloittaa helposti, kunhan satsaa jonkun verran kuvauskalustoon, mutta hyvällä älypuhelimella pääsee varmasti alkuun. Tietty koulujen kautta on helpompaa päästä harjoitteluun radioon ja sitä kautta luikerrella työelämään. Turun alueella on varmasti paikallisradioita tms, joille voisi ehdottaa työkokeilua (jos oppisopimuksella ei ole mahdollista päästä) kyllä haaveitansa saa muutettua todellisuudeksi, kunhan siirtyy aktiivisesti toteuttamaan niitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pari vuotta sitten tekemäni videon jälkeen, sain paljon yhteydenottoja, muttei yksikään niistä johtanut toivottuun lopputulokseen; työpaikan saantiin.

 

Laitoin silloin myös vielä paikallisten yritysten perään viestejä, mutta yhtä lukuunottamatta kaikki tarjosivat eioo:ta. Tämä yksi, silloin melko tuore tulokas tarjosi minulle "tarvittaessa töihin kutsuttavan" keittiöapulaisen paikkaa, mutta tarvetta ei ole tuntunut olevan kuin 1 työvuoron verran, sekin 10/17.

Kyselin jonkin aikaa vuorojen perään, myös sellaisten mahdollisien muiden kuin keittiöapulaisen; aina tuli sama vastaus; ei juuri nyt ole tarvetta. Luovutin vuoden peräänkyselyn jälkeen, ja nykyään tunnen niin suurta kiukkua tai oikeastaan pettymystä tätä yritystä kohtaan, etten edes halua nykyään vilkaista koko julkisivua päin. Jos olisin tajunnut tuolloin että todellisuudessa allekirjoitin ns nollasopimuksen, oisin haistattanut pitkät - sellaiset kun pitäisi oikeasti lailla kieltää ihan kaikenlaisilta ihmisiltä.

Kirjoitan koko ajan lisää runoja, toisen runokirjan julkaiseminen ja sen myynti mielessäni, olen parhaan kykyni mukaan yrittänyt miettiä kuukaudesta toiseen vaihtoehtoisia tapoja ja ottanut niistä selvää miten saisin itseni työllistettyä niitä ovat olleet mm. ihan perus MOL/TE-palveluiden selailu, tutut, omien vahvuuksien (kuten laulaminen/äänenkäyttö ylipäätään, sosiaalisuus, halu vaikuttaa asioihin ja valokuvaus) hyödyntämistä yms. Mutta vieläkin ja edelleen ei ole ratkaisua löytynyt...

Harmitus oli myös suuri, kun en pystynyt osallistumaan Turun rekrymessuille jokin aikaa sitten, ylitsepääsemättömän esteen takia. En voi kuin ihmetellä, miten jostain ihan näinkin realistisestakin haaveesta, kun työpaikan saaminen voidaan tehdä hieman erilaiselle ihmiselle näin mahdottomalta tuntuva haaste. Mutta tämähän on Suomi.

Ehkä mua ja montaa muuta mun kaltaista ei vaan ole tarkoitettu työelämään vaikka kuinka yrittää ja haluaa... Voisiko joku silti todistaa tämän "olettamuksen" vääräksi? 🤔

PS. Älkää välittäkö "Jaajon hokeman tartunnasta" videolla :D - tajusin sen itsekin vasta kun katsoin videon läpi :D

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (0)

Syntymäpäivä oli ja meni, ja siihen palaan ehkä vielä myöhemmin, mutta tänään haluan jakaa muutaman ajatuksen tähän uuteen ikään peilaten. Itseasiassa, osa näistä mietteistä on  jo päiväkirjastani vuoden takaa, mutta sopivat tähänkin hetkeen ihan yhtä hyvin... Osa ehkä vielä vähän enemmän kuin toiset, mutta kaikki jollain lailla tietyissä mielentiloissa tai vuodenaikoina. 

 

En tiedä, paranenko vanhetessa kuin viini, enkä usko että vanhetessa viisastuu... (koska mulla ei oo edelleenkään yhtään viisaampi olo) Sen sijaan olen monesti miettinyt ja tuntenut, että olen elämässäni ns. "tuhlannut" vuosiani. Viimeisien 2-3 aikana tämä tunne on vain ajoittain vahvistunut, ja olen ollut 150%:sesti turhautunut ajatukseen että vaikka yrittäisin mitä, kaikki on kuitenkin minun kohdallani "ihan sama", kun millään ei tunnu olevan mitään sen syvempää merkitystä. En ole saavuttanut enkä tule kuitenkaan saavuttamaan asioita, joita minun iässäni "pitäisi" olla saavutettuna vaikka antaisin kaikkeni. Tai että olen hukannut niitä vuosia turhiin juttuihin. Tiedän myös että näitä tavoitteita ei ole asettanut minulle kukaan muu kuin minä itse. Yhteiskunnallisessa mielessä ne ovat lähinnä vain itsestäänselviä olettamuksia, ja kun ne eivät täyty tuntee itsensä hieman, tai oikeastaan joskus aika paljonkin epäonnistuneeksi. 

Jos saisin ne vuodet nyt takaisin, tekisinkö. sitten jotain toisin? olisinko valinnut ne tiet jotka ovat kuljettaneet minua sinne, missä nyt olen?! Niin, ajatuksilla on välillä ihan kiva leikkiä. Yritän elää elämääni ja käyttää aikaani täällä niin, etten jälkeenpäin katuisi mitään. Mielestäni olen ihan kohtalaisen hyvin toteuttanut sitä metodia.  Ja vaikka tykkään palata menneisiin muistoissani, en kuitenkaan kaipaa kovinkaan paljon niitä aikoja. 

Kaikesta tästä viimevuosien tunnemyrskystä huolimatta, (jonka laitan puhtaasti jonkinasteisen 30 kriisin piikkiin) en kuitenkaan koe että olisin ikinä joutunut luopumaan jostakin vain vaikkapa sairauteeni peilaten - muutamaa asiaa lukuunottamatta. On ehkä totta, että rajoitteet elämässäni ovat joskus tahtomattani liian isoja kynnyksiä ylitettäväksi, ja välillä pelkään turhaan ylittää niitä. Mutta ne on silti kohdattava ja niiden mukanaan tuomat haasteet jotka myös välillä saavat minut masentumaan, tai luovutuksen partaalle tekevät elämästä rikkaampaa, ja juuri minun elämääni. 

Elämässäni on ollut paljon hyvää; hyvä vaikkakin vanhempien näkökulmasta varmasti astetta haastavampi lapsuus ja nuoruus jonka menoja sairauteni ei ole rajoittanut onneksi niin hirveästi. Olen saanut opiskella itseni 2 eri alan ammattilaiseksi, & saanut päättää itse siitä, missä asun ja millainen olen tyyliltäni. Olen löytänyt rinnalleni (ihme kyllä) ihmisen jonka kanssa jakaa arki ja juhla, omana aitona itsenäni niin hyvässä kuin pahassa. Olen tullut hyväksetyksi ja rakastetuksi heikkouksineni ja vahvuuksineni. Liian harvoin osaan ja muistan olla näistä asioista ylpeä. 

Mutta tällä "matkalla", jota elämäksikin juuri kutsuin on varmasti paljon tuntemattomia ja puuttuvia juttuja vielä varalleni suunniteltuna. Viime vuosina elämääni on tullut muutama isompi haave. En tiedä toisivatko ne mukanaan toteutuessaan suurempia mullistuksia, mutta sisällön ja itsensä tärkeäksi tuntemisen tarkoituksen nykyisiin "tyhjiin" päiviin ne toisivat aivan  varmasti. Tahdon uskoa niin, vaikkei aina siltä tuntuisikaan. Yritän päivä päivältä, viikko viikolta ja vuosi vuodelta tehdä niiden toteutumisen eteen töitä ja antaa kaikkeni niiden vuoksi, sillä mitään tai ketään ei saa pitää itsestäänselvyytenä. 

 

Elämässäni on myös puutteita joita en haluaisi; kuten iso ystäväjoukko, suhteellisen hyvät tulot, yms. Ihan rehellisesti sanoen joskus tunnen niistä pientä kateutta muita kohtaan, (tätäkin tilannetta voitte peilata sairauteni kautta, jotta ymmärrätte syyn) mutta silti olen päässyt vaikeuksien kautta kokemaan upeita juttuja, itselleni rakkaiden sekä entistäkin tärkeimpien olkoon vaikka kuinka vähäisten ystävien ja läheisten ympäröimänä. He ovat ne joilla on merkitystä. He tukevat, auttavat ja tsemppaavat. He yrittävät ymmärtää, & he tulevat myös todella oikeasti luokseni kun tarvitsen ja kaipaan heitä, eivätkä vain puhu siitä. Se merkitsee minulle eniten. 

Näiden seikkojen myötä minusta on tullut myös paljon entistä määrätietoisempi ja järjestelmällisempi ihminen. Myönnän että haluaisin silloin tällöin olla astetta enemmän spontaanimpi ja aina välillä hetkellisesti paeta vastuullisuutta tai muita sellasia aikuisten juttuja. Mutta elämä ei toimi niin. Ei ainakaan meillä. Tai ehkä toimii, mutta se tekee niin melko harvoin. 

 

 

Monet sanovat että tämä on vielä hyvä ikä. Että kaikki on mahdollista eikä ole hätää. Aina ei oikein siltä vaikuta, mutta kyllä mäkin haluaisin pääasiassa uskoa ja nähdä asiat niin. Loppujen lopuksi tietää; ei ole väliä mitä muut ajattelevat tai sanovat. Kyse on omasta näkemyksestä, omista valinnoista ja omista päätöksistä. Oman polun rakantamisesta ja siinä kulkemista. Uskalluksesta tarttua hetkiin ja mennä eteenpäin taakseen katsomatta. Joskus kompuroiden ja epäillen mutta siitä huolimatta uteliaana ja vastaanottavanampana. Elämä on tässä ja nyt eikä sille ole tiedossa revanssia. Kaikelle on oma aikansa ja paikkansa.  On turha stressata. (helpommin sanottu kun tehty muuten) Eilen vaihtui taas luku toiseen, eilen päätin että kohti uusia pettymyksiä ja niiden yli on mentävä. Vain mulla on ne langat käsissä joilla voin suuntaa muunnella.

En ole  enkä tule olemaan ainut jolla on välillä vähän rankkaa, ja itseasiassa tiedän senkin erittäin hyvin että mulla on asiat vielä suhteellisen hyvin. Ne vois olla paljon, paljon huonommin. Juuri nyt  32 vuotiaan Ninnin elämä ja arki on ihan tavallista, ja tylsän tasaista. Ilmeisesti ainakin pienen hetken on tie kevyt kulkea. Silti se ei ole huono asia, vaikka olen useasti todennut että nimenomaan silloin meidän taloudessa kuuluu olla huolissaan; sillä yleensä aina on jotain. Ehkä juuri se saa olonkin tuntumaan vähän oudolle. 

En halua vähätellä enkä arvostella muita. Jokainen yksilö määrittelee itselleen eri asiat eri tavoin. Mutta kyllä te tiedätte, välillä on hautauduttava potemaan itsesäälin kaltaista itsekriittistä morkkista, jotta voi taas nousta ja hymyillä auringon kanssa kilpaa ja tuntea ylpeyttä itsestään teoistaan ja saavutuksistaan. Toivottavasti tämän tekstin lukijat ymmärtävät myös sen, että tämä kaikki oli vain MUN oman henk.koht elämäntilanteen syvällisempää pohdintaa verrattuna yleisesti tähän ikään, jota edustan. Joten;

 

"Suljen silmät, kuvittelen et lennän 
mun täytyy luottaa, ja antaa vaan mennä.
Vaikka en tiedä, haluanko mä enää,
Mut jos tarpeeks tahtoo niin kauan tää elää...

Vien tän äärirajoille, äärirajoille 
Vien tän äärirajoille, itseäni varten

Mun täytyy luottaa,
että nää siivet kantaa, elämä kuljettaa 
ku mahdollisuuksien avoinna olla sille antaa. 
Rohkeus ei oo sitä ettei pelota,
vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa.
Välil meen nii äärirajoille 
että mun pääni hajoilee ... 
Tiedän et mun paikka maailmas 
on antaa itsellenikin välillä anteeks 
Annan niin kauan kun sillä on välii 
Kävi miten kävi voittajat ei pelkää hävii" 

 

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (1)

MTT
1/1 | 

Tää kuulostaa nyt hölmöltä mutta teksteistäsi tuntuu jotekin huokuvan tietynlainen seesteisyys ja positiivisuus joiden myötä omakin fiilis paranee, kiitos että kirjoitat! :) Itsellä tulee sama luku täyteen myöhemmin tänä vuonna. Mulla on vakituinen työ ja olen terve, mutta ihmissuhderintamalla niitä haasteita vasta riittääkin, mulla ei esim. ole koskaan ollut läheisiä ystäviä eikä yksikään seurustelusuhde ole kestänyt paria kuukautta pidempään. Ihmissuhdeasiat ovat itselleni jotenkin sellainen jatkuva pettymyksen, mutta toisaalta myös oppimisen lähde.

Mullakin on toisinaan fiilis, että elämä jotenkin junnaa paikallaan. Mutta kuten säkin kirjoitit, elämässä on myös paljon hyviä puolia. Vaikka kaipaan tiettyjä asioita, on syytä myös muistaa olla kiitollinen hyvistä asioista. Lähipiirissä on myös esimerkkejä siitä miten elämä voi muuttua ihan toisenlaiseksi lyhyessäkin ajassa vaikka jossain kohti näytti siltä ettei asiat ainakaan hyvään suuntaan muutu.

Aurinkoisia kevätpäiviä!

Joka ikinen vuosi viimeistään toukokuun alussa, musta kuoriutuu kuin pieni yli-innokas lapsi joka on intoa ja energiaa täynnä siitepölyallergiasta huolimatta. Välillä tämä "ilmiö" huvittaa itseänikin, mutta se tunne on ihan mahtava. Kerta toisensa jälkeen, sitä tuntee itsensä vapautuneeksi, ja kuten varmaan jo ymmärsittekin, nyt puhun erityisesti liikkumisen suhteen. Vaikka se ei aina ehkä ulkopuolisille näykään, mä todella jännitän liikkumista ulkona  n puolet koko vuodesta tasapainoni vuoksi. Kesäisin tunnen itseni vapaaksi kuin lintu, ja jälleen sen päättymisen lähestyessä alan taas murehtimaan... 

Siinä missä kesä on mulle ihmisenä  tietyntyyppisen vapauden aikaa, syksy on (vuoden vaihteen lisäksi) ainakin hetkittäin uudistumisen. Tällä hetkellä suurin vaikeus sen suhteen, on ehkä erityisesti vielä tietyt arkirutiinit, tai oikeastaan pikemminkin niiden ylläpitäminen.  Aamu-unisena luonteena on aavistuksen haastavaa herätä joka aamu aikaisin, kun tietää ettei ole mitään erityistä velvoitetta.  Mä olen yrittänyt korjata tilannetta mahdollisuuksien mukaan aina niin hyvin kuin pystyn, mutta olen onnistunut siinä toistaiseksi vain kausiluonteisesti.  

Erityisen koettelevaksi koin viime syksyn ja talven, Ihan rehellisesti sanottuna  välillä tuntui, että mistään ei tule mitään. Tuntui turhalta aloittaa/ryhtyä/yrittää yhtään mitään, tai mihinkään kun alitajuntaisesti tiesi, ettei sitä iloa olisi pystynyt ylläpitämään kauan, tai jokin seikka tulee jarruttamaan mua tahtomattani ennemmin tai myöhemmin. Itseasiassa mua vähän pelottaa, että ne tunteet tulee toistumaan, kun edetään pidemmälle syksyyn ja alkutalvea kohden.  Toivottavasti oon väärässä. 

 Moni pitää mua sosiaalisena ihmisenä, jolla on paljon ystäviä. Sosiaalisen voin vielä  ihan helpolla allekirjoittaa, niistä monista ystävistä en sitten tiedä... Mä olen jo pitkään tuntenut itseni aika yksinäiseksi. Mun sukulaiset, jotka on mulle äärettömän tärkeitä asuu suurinosa 200km päässä. Kyllä me yhteyksiä pidetään aktiivisesti, mutta mikään soitto tai tekstari ei voita  eikä korvaa kasvokkain yhdessä vietettyä aikaa. Siksi mua harmittaa olla niin kaukana heistä.  Olen onnellinen että sain pitkästä aikaa vierailla heidän luonaan elokuun puolen välin paikkeilla yhden viikonlopun verran.  Toivottavasti, saisin käydä toisenkin kerran vielä ennen joulua. 

Mitä tulee niihin ystäviin, mun facebookin kaverilistalla on 330 kaveria. Hieno luku - eikö?  olen kiitollinen heistä kaikista, mutta jo ammattikoulun päättyessä musta alkoi tuntua, että aktiivisesti mun mukana kulkee niistä vain todella harva. Todellisuus  kun on kuitenkin se, että ne vähäiset ystävät joita näen viikon tai kuukauden välein jos silloinkaan, heitä on reippaasti alle 10. He kaikki ovat rakkaita, ja tiedän että laatu on määrää tärkeämpää. Silti usein huomaan haaveilevani erityisesti pimeinä vuodenaikoina  kuinka ihanaa olisi, jos (J;n lisäksi) ympärillä olisi edes se pieni tiivis porukka, jonka kanssa mennä tehdä ja kokea.  Jollei päivittäin, niin edes pari kertaa viikossa. Porukka joka yllättää sinut, ja jonka sinä voit yllättää. sanan monessa eri merkityksessä tasapuolisesti. Sekään kun ei kaikille ole aina itsestäänselvää... "Ystävät ovat elämän suola." - se sanonta pitää niin paikkansa! 

Mua hieman nolottaa sanoa näin, mutta en tiedä olisinko näinkään hyvillä mielin ilman J:tä. Tottakai meilläkin on päiviä, jolloin tekisi mieli huutaa ääni painuksiin, paiskotaan ovia, "vihataan" toista, tai pienimmätkin asiat toisessä ärsyttää mutta pimeät  vuodenajat ja illat, jolloin mun kynnys lähteä johonkin on isompi, olisi kotona miljoona kertaa tyhjempiä, värittömämpiä ja tylsempiä ilman J:tä.  Välillä suorastaan tuntuu kuin olisin riippuvainen hänen seurastaan, vaikka tykkään olla tiettyyn pisteeseen asti yksinkin. Mä olen kirjoittanut kaikesta tästä ylläolevasta varmaan aiemminkin,  mutta noi jutut on vaan faktoja mun aidosta arjesta. En haluaisi tituleerata J:tä mun parhaaksi ystäväkseni, koska hänen kuuluisi olla "vain" avomies. mutta kyllä hän sen ansaitsee myös sen nimityksen.  Mulla on, tai ainakin vielä keväällä oli 1 naispuoleinen ystävä, joka on ollut mulle jo vuosien ajan parhain, rakkain ja tärkein ystävä,  luottopilari, tuki ja esikuvallinen nainen oman äidin jälkeen. Menin tekemään jotain todella tyhmää ja ajattelematonta hetken mielijohteesta, ja saatoin pilata kaiken sen mitä meillä on ollut  sen takia.  Ette usko miten mua kaduttaa ja harmittaa koko juttu. Tekisin mitä vain, että saisin aikaa taaksepäin... 

Positiivista luonnetta yritän myös pitää yllä, mutta nykyään sekin on joskus vaikeaa; jatkuva varpaillaan olo milloin minkäkin asian suhteen (lähinnä Kela, edunvalvoja, tai muuten vaan raha yms )  saa epävarmaksi siitä että kaikki olisi hyvin. Mun pitäisi parhaillaan elää elämäni parhainta aikaa, eikä murehtia ylimääräisistä, mutta musta tuntuu ettei mulla ole vaihtoehtoja. Sanoin J:llekin yksi päivä, että musta tuntuu kuin mun aivot ja sydän olisi ainakin 80vuotiaat, kroppa sen 31vuotta.  Mun pitäisi tavoitella ja saavuttaa asioita, mutta musta tuntuu että oon pidemmäksi aikaa vaa jumittunut paikalleen - enkä todellakaan tahtoisi niin. 

Kaikesta huolimatta aion mennä kohti tulevaa syksyä vaikka edessä olisikin lisää uusia pettymyksiä. Ne kuuluvat elämään ja kai vahvistavatkin jonkun verran. Yritän uudistaa syksyistä arkeani mm. sokerittomalla syyskuulla, ja lenkkeilyllä. Tahtoisin aloittaa myös jonkin kurssin tai pari opistolla, vaikka se liikkuminen  lokakuun lopusta eteenpäin mietityttääkin. Yritän nousta aamulla aikaisin vähintään 5x viikossa ja keksiä jonkin syyn, miksi niin pitää tehdä. Jatkan töiden etsimistä, josko vaikka ihme tapahtuisi, ja syntymäpäivääni mennessä yksi hartaimmista toiveistani voisi toteutua.  Yritän  kovin iloita pienistä myös pimeään aikaan, vaikka mitättömältä ne aiheet joskus tuntuisikin, ja muuta sellaista. Haluaisin vain  löytää tämänhetkiselle elämälleni jonkin tarkoituksen tapaisen, ja oppia tykkäämään syksystä ja talvesta enemmän.

 

 

 With love; 

-Ninni- 

 

 

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Oletko ajatellut vapaaehtoistyötä? Siitä saisi päiviin rytmiä ja näyttäisi hyvältä CV:ssäkin.

nakymatonninni
Liittynyt3.12.2015

Heippa, "Vierailija" vapaaehtoistyö on arvokasta, mutta kuten olen aiemmin teksteissäni maininnut, jos haluaisin tehdä/etsisin sellaista, tai jotain esittelijä/konsulttihommia juuri nyt olisin siinä jo varmasti ollut mukana pitkään. Mutta haluaisin kovin työn josta ansaita nimenomaan palkkaa, ja mieluiten vielä osa-aikaisen työsuhteen jottei se vaikuta eläkkeeseen. Vastauksena kysymykseesi siis, kyllä olen, mutta se ei ole nyt  sitä mitä haen. Olin nuorempana kyllä siinä mukana - monellakin eri tapaa :) 

- Ninni - / Pisaran verran poikkeavampi

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

32-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat