Kirjoitukset avainsanalla haasteet

Joka ikinen vuosi viimeistään toukokuun alussa, musta kuoriutuu kuin pieni yli-innokas lapsi joka on intoa ja energiaa täynnä siitepölyallergiasta huolimatta. Välillä tämä "ilmiö" huvittaa itseänikin, mutta se tunne on ihan mahtava. Kerta toisensa jälkeen, sitä tuntee itsensä vapautuneeksi, ja kuten varmaan jo ymmärsittekin, nyt puhun erityisesti liikkumisen suhteen. Vaikka se ei aina ehkä ulkopuolisille näykään, mä todella jännitän liikkumista ulkona  n puolet koko vuodesta tasapainoni vuoksi. Kesäisin tunnen itseni vapaaksi kuin lintu, ja jälleen sen päättymisen lähestyessä alan taas murehtimaan... 

Siinä missä kesä on mulle ihmisenä  tietyntyyppisen vapauden aikaa, syksy on (vuoden vaihteen lisäksi) ainakin hetkittäin uudistumisen. Tällä hetkellä suurin vaikeus sen suhteen, on ehkä erityisesti vielä tietyt arkirutiinit, tai oikeastaan pikemminkin niiden ylläpitäminen.  Aamu-unisena luonteena on aavistuksen haastavaa herätä joka aamu aikaisin, kun tietää ettei ole mitään erityistä velvoitetta.  Mä olen yrittänyt korjata tilannetta mahdollisuuksien mukaan aina niin hyvin kuin pystyn, mutta olen onnistunut siinä toistaiseksi vain kausiluonteisesti.  

Erityisen koettelevaksi koin viime syksyn ja talven, Ihan rehellisesti sanottuna  välillä tuntui, että mistään ei tule mitään. Tuntui turhalta aloittaa/ryhtyä/yrittää yhtään mitään, tai mihinkään kun alitajuntaisesti tiesi, ettei sitä iloa olisi pystynyt ylläpitämään kauan, tai jokin seikka tulee jarruttamaan mua tahtomattani ennemmin tai myöhemmin. Itseasiassa mua vähän pelottaa, että ne tunteet tulee toistumaan, kun edetään pidemmälle syksyyn ja alkutalvea kohden.  Toivottavasti oon väärässä. 

 Moni pitää mua sosiaalisena ihmisenä, jolla on paljon ystäviä. Sosiaalisen voin vielä  ihan helpolla allekirjoittaa, niistä monista ystävistä en sitten tiedä... Mä olen jo pitkään tuntenut itseni aika yksinäiseksi. Mun sukulaiset, jotka on mulle äärettömän tärkeitä asuu suurinosa 200km päässä. Kyllä me yhteyksiä pidetään aktiivisesti, mutta mikään soitto tai tekstari ei voita  eikä korvaa kasvokkain yhdessä vietettyä aikaa. Siksi mua harmittaa olla niin kaukana heistä.  Olen onnellinen että sain pitkästä aikaa vierailla heidän luonaan elokuun puolen välin paikkeilla yhden viikonlopun verran.  Toivottavasti, saisin käydä toisenkin kerran vielä ennen joulua. 

Mitä tulee niihin ystäviin, mun facebookin kaverilistalla on 330 kaveria. Hieno luku - eikö?  olen kiitollinen heistä kaikista, mutta jo ammattikoulun päättyessä musta alkoi tuntua, että aktiivisesti mun mukana kulkee niistä vain todella harva. Todellisuus  kun on kuitenkin se, että ne vähäiset ystävät joita näen viikon tai kuukauden välein jos silloinkaan, heitä on reippaasti alle 10. He kaikki ovat rakkaita, ja tiedän että laatu on määrää tärkeämpää. Silti usein huomaan haaveilevani erityisesti pimeinä vuodenaikoina  kuinka ihanaa olisi, jos (J;n lisäksi) ympärillä olisi edes se pieni tiivis porukka, jonka kanssa mennä tehdä ja kokea.  Jollei päivittäin, niin edes pari kertaa viikossa. Porukka joka yllättää sinut, ja jonka sinä voit yllättää. sanan monessa eri merkityksessä tasapuolisesti. Sekään kun ei kaikille ole aina itsestäänselvää... "Ystävät ovat elämän suola." - se sanonta pitää niin paikkansa! 

Mua hieman nolottaa sanoa näin, mutta en tiedä olisinko näinkään hyvillä mielin ilman J:tä. Tottakai meilläkin on päiviä, jolloin tekisi mieli huutaa ääni painuksiin, paiskotaan ovia, "vihataan" toista, tai pienimmätkin asiat toisessä ärsyttää mutta pimeät  vuodenajat ja illat, jolloin mun kynnys lähteä johonkin on isompi, olisi kotona miljoona kertaa tyhjempiä, värittömämpiä ja tylsempiä ilman J:tä.  Välillä suorastaan tuntuu kuin olisin riippuvainen hänen seurastaan, vaikka tykkään olla tiettyyn pisteeseen asti yksinkin. Mä olen kirjoittanut kaikesta tästä ylläolevasta varmaan aiemminkin,  mutta noi jutut on vaan faktoja mun aidosta arjesta. En haluaisi tituleerata J:tä mun parhaaksi ystäväkseni, koska hänen kuuluisi olla "vain" avomies. mutta kyllä hän sen ansaitsee myös sen nimityksen.  Mulla on, tai ainakin vielä keväällä oli 1 naispuoleinen ystävä, joka on ollut mulle jo vuosien ajan parhain, rakkain ja tärkein ystävä,  luottopilari, tuki ja esikuvallinen nainen oman äidin jälkeen. Menin tekemään jotain todella tyhmää ja ajattelematonta hetken mielijohteesta, ja saatoin pilata kaiken sen mitä meillä on ollut  sen takia.  Ette usko miten mua kaduttaa ja harmittaa koko juttu. Tekisin mitä vain, että saisin aikaa taaksepäin... 

Positiivista luonnetta yritän myös pitää yllä, mutta nykyään sekin on joskus vaikeaa; jatkuva varpaillaan olo milloin minkäkin asian suhteen (lähinnä Kela, edunvalvoja, tai muuten vaan raha yms )  saa epävarmaksi siitä että kaikki olisi hyvin. Mun pitäisi parhaillaan elää elämäni parhainta aikaa, eikä murehtia ylimääräisistä, mutta musta tuntuu ettei mulla ole vaihtoehtoja. Sanoin J:llekin yksi päivä, että musta tuntuu kuin mun aivot ja sydän olisi ainakin 80vuotiaat, kroppa sen 31vuotta.  Mun pitäisi tavoitella ja saavuttaa asioita, mutta musta tuntuu että oon pidemmäksi aikaa vaa jumittunut paikalleen - enkä todellakaan tahtoisi niin. 

Kaikesta huolimatta aion mennä kohti tulevaa syksyä vaikka edessä olisikin lisää uusia pettymyksiä. Ne kuuluvat elämään ja kai vahvistavatkin jonkun verran. Yritän uudistaa syksyistä arkeani mm. sokerittomalla syyskuulla, ja lenkkeilyllä. Tahtoisin aloittaa myös jonkin kurssin tai pari opistolla, vaikka se liikkuminen  lokakuun lopusta eteenpäin mietityttääkin. Yritän nousta aamulla aikaisin vähintään 5x viikossa ja keksiä jonkin syyn, miksi niin pitää tehdä. Jatkan töiden etsimistä, josko vaikka ihme tapahtuisi, ja syntymäpäivääni mennessä yksi hartaimmista toiveistani voisi toteutua.  Yritän  kovin iloita pienistä myös pimeään aikaan, vaikka mitättömältä ne aiheet joskus tuntuisikin, ja muuta sellaista. Haluaisin vain  löytää tämänhetkiselle elämälleni jonkin tarkoituksen tapaisen, ja oppia tykkäämään syksystä ja talvesta enemmän.

 

 

 With love; 

-Ninni- 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Oletko ajatellut vapaaehtoistyötä? Siitä saisi päiviin rytmiä ja näyttäisi hyvältä CV:ssäkin.

nakymatonninni
Liittynyt3.12.2015

Heippa, "Vierailija" vapaaehtoistyö on arvokasta, mutta kuten olen aiemmin teksteissäni maininnut, jos haluaisin tehdä/etsisin sellaista, tai jotain esittelijä/konsulttihommia juuri nyt olisin siinä jo varmasti ollut mukana pitkään. Mutta haluaisin kovin työn josta ansaita nimenomaan palkkaa, ja mieluiten vielä osa-aikaisen työsuhteen jottei se vaikuta eläkkeeseen. Vastauksena kysymykseesi siis, kyllä olen, mutta se ei ole nyt  sitä mitä haen. Olin nuorempana kyllä siinä mukana - monellakin eri tapaa :) 

- Ninni - / Pisaran verran poikkeavampi

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
 
Tiedättekö mitä? mä en tiedä, pitäisikö mun itkeä, vaiko nauraa! Tästä  alla olevasta videosta, jonka pitkähkön liitetekstin näätte muuten blogin FB-sivujen kautta, on tänään tasan 1 vuosi.  KYSYMYS: miten video hyödytti? entiselle uraohjaajalleni vanhassa opinahjossani, (silloisessa Validia ammattiopistossa) terveisiä, että kyllähän kannustamassasi some-työnhaussa hetkellistä näkyvyyttä saa, mutta siihen se sitten valitettavasti jää...
 
 
  ... Ja mitäkö mulle sitten  nykyään tällä saralla kuuluu?  kumpa voisinkin todeta ääni intoa täynnä että "hyvää!"...  Aina ei kuitenkaan ne kuulut nallekarkit mee tasan, eikä asiat kuten Strömssössä vaikika kuinka haluaisi.  Tilanteeni on uskokaa tai älkää  periaatteessa ihan sama kuin silloin "lähtöasemassa". 
 

Mulla EI siis käytännössä ole edelleenkään  töitä, monista tapaamisista, soitoista ja omista aktiivisista ja oma-aloitteisista yrityksistä huolimatta. Lähes viikottain selailen vieläkin TE-palveluiden, kaupungin yms sivut suurena toiveenani että jonain päivänä löydän jotakin, johon tarttua - edes sen hakemisen ajaksi. Ja  joka kerta kun kerron jollekin kolunneeni jälleen ne kaikki itselle järkevät vaihtoehdot,  (myös ammatilliset kuntoutukset, työkokeilut ja työvoimakoulutukset)  kuulen samat lausahdukset "ei se ns. normaaleillakaan oo tänä päivänä helppoa, työnsaanti siis" tai " mitä sä stressaat, nauti nyt kun voit, sä oot nuori!"  

Huokaus. Niimpä niin.  Tähänkö mun pitäisi tyytyä? 

Viime syksynä kyllä solmin työsopimuksen erääseen paikalliseen firmaan, ja tiesin allekirjoittaessani paperia työvuorojen olevan epäsäännöllisiä, joka ei minua haitannut - pääasia että saisin silloin tällöin tehdä koulutusta vastaavaa työtä, kokea itseni hyödylliseksi ja tarpeelliseksi. Olenhan kuitenkin vasta n 30 vuotias, enkä todellakaan halua olla vain kotona,  vaikka sairaudesta johtuen eläke päätoiminen tuloni onkin. Taloudellinen tilanteeni on siis turvattu, vaikkakin aika tiukille välillä mennäänkin. 

Lähinnä kaipaan ympärilleni arjen rutiineja, joilla pitää järkevää vuorokausirytmiä jne yllä, mukavan porukan jonka kanssa tehdä asioita joihin kykenen, (ei vapaaehtoistyötä, tai suoramyyntijuttuja, koska olisin niissä jo mukana jos haluaisin), ja kirsikkana kakun päällä, vähän "ylimääräistä"" rahaa joka olisi tervetullutta, jotta saisin säästöjä parin suuremman unelman toteuttamista varten. Ilmeisesti se on tämänpäivän "hyvinvointi"valtiossamme liian suuri toive toteutettavaksi...  Ehkä olen opiskellut yli puolet elämästäni aivan turhaan,koska mitä teen kaikella sillä koulutuksella, tiedolla ja taidolla jollei sillä kerta ole virkaa eikä sitä arvosteta. ? 

Kyllä, olen yrittänyt tosissani "myydä" osaamistani ja kykyjäni kaikissa sellaisissa lähiseudun paikoissa, jotka olen kokenut sopiviksi itselle. (vaikka jotkut muuta ehkä kuvittelevatkin) Viimeisin tälläinen käyntini on ollut kesä-heinäkuun vaihteessa, ennen muuttohärdelliä ja tuettua lomaa. Olen yrittänyt kehittää jo koko viime syksyn itselleni ties mitä tekemistä ja harrastuksia,  jotta mun pitäisi herätä ja nousta sängystä, lähteä ulos edes toviksi. Mutta kuten arvata saattaa, talven tullen nekin kaikki jäi. Osa vasten tahtoani ja liukkauden takia, osa  ihan puhtaasti taloudellisista syistä.   Eihän se ole sama asia, yhtä "vakavasti" otettava velvoite kuin työ. Eikä mennyt kauaa, kun ne mun pienetkin arjen ilot (aurinko, musiikki, ruuanlaitto yms) tuntui ihan yhdentekeviltä.  

Tuolloin, viime syksynä työnkuvakseni merkattiin ja sovittiin "tarvittaessa töihin kutsuttava keittiöapulainen" En kuitenkaan ajatellut, että vuorot olisivat näin epäsäännöllisiä, sillä olen tämän jälkeen tehnyt vain 1x 4h pituisen työvuoron, ja senkin viime lokakuussa! Kerroin myös sopimusta tehdessä, että minusta saa 50 prosenttia palkkatukea, (joka pitäisi olla työnantajalle hemmetin hieno asia!) mutta sitä ei kuulemma tarvinnut hakea.

Teoriassa työpaikka siis on, mutta käytännössä se ei hyödytä mua juuri lainkaan... Koe-aika (jos sitä sellaiseksi tässä voi edes kutsua) loppui helmikuun puolessa välissä...   Kyselen edelleen säännöllisin väliajoin vuoroja ja olen kysellyt myös muutamaan otteeseen voisinko auttaa muissa kuten markkinointi yms jutuissa jollei keittiöapulaisena tarvetta ole.. mutta aina vastaus on ollut että "ei juuri nyt ole mitää sellaista, me kyllä ilmoitellaan sitten kun ilmaantuu jotain " 

Olo on kyllä jokseenkin huijattu, ja mietin mitä pitäisi / olisi järkevintä tehdä.  Varmaa on vain se, että että nykyisessä tilanteessa asia on ihan +-0. Joka kerta, kun kuljen kyseisen paikan ohi tunnen pienen piston  sydämessäni, ja siirrän katseeni muualle. En vaan voi tykätä, sori. Vaikka näytän ulkoisesti erilaiselta, järkeni toimii kuin partaveitsi; minua ei kohdella näin.  Olen niin väsynyt iänikuisiin tyhjiin lupauksiin. Sannin sanoja lainaten;  "että mitähän v*ttua, multa alkaa huumori loppua"  

#harmittaajaturhauttaa #einäin 

Se että mulla on rajoite ei tarkoita ettenkö olis hyvä osaava ja motivoitunut työntekijä, jos mulle vaa löytyy paikka joka ymmärtää asian. Työnteko on ehkä välillä hitaampaa, ja vaatii räätälöintiä, mutta sen laatu ja jälki ei missään nimessä ole ainakaan huonompaa!

- Ninni- 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

MOL.fi tai mikä lie nykyään onkin on jälleen koluttu läpi ties kuinka monennetta kertaa. Paljon paikkoja tarjolla, mutta harvoja sellaisia joihin oikeasti rajoitteeni huomioonottaen voisin vakavasti harkita hakevani. Kiitos jälleen kerran tämän synnynnäisen sairauden kautta olevan rajoitteeni. Periaatteessa vasen käsi pois pelistä mutta toimii apukätenä eikä haittaa omatoimista työskentelyä kunhan vähän tarvittaessa työnkuvaa/tehtäviä räätälöidään. Osaamista löytyy  as.palvelu merkonomin ja keittiöpuolen koulutuksien muodossa, ja tietotekniikan osaan ja hallitsen perusjutut huomioiden ihan OK. Markkinointi & valokuvaus kiinnostaa myös erityisen paljon... 

Jälleen kerran yritin. Kirjoitin yllä olevan ja vähän muutakin mm. paikallisten FB ryhmään.  Huhuilin mahdollisuuksia, selasin läpi MOLin, ja pari muuta nettisaittia. Olin vähällä kirjoittaa muutaman paikallisen isomman yrityksen johdolle asiarikasta ja värikäs sanaista sisältöä sisältävää sähköpostia... Huokaisin syvään ja otin hörpyn kahvikupista. Toistoja tälle kaikelle vähintään sen 10. 

On vaikea olla aktiivinen ja positiivinen tässä(kin) asiassa vaikka kuinka haluaisi, kun tuntuu ettei mikään paikka ole itselle sopiva, tai kukaan ei kelpuuta ihmistä jolla kuitenkin on motivaatio tehdä työtä ja halu päästä pois "joutilaana" olemisesta, mutta fyysinen rajoite johon itse ei valitettavasti ole voinut vaikuttaa... 😐 Palkkatukeakin minusta saisi sen 50%. Ihme että edes sillä verukkeella ei kenenkään mielenkiinto tunnu heräävän. Olenko todella niin huono ja kyvytön ihminen miltä tällä hetkellä tuntuu?!?!?

Haluaisin vain niin kovin a) peruspäivärytmin kuntoon ja syyn lähteä kotoa jonnekin jossa tuntisin itseni tarpeelliseksi viitenä, edes kolmena päivänä viikossa.  Ja b) tienata vähän ylimääräistä sukan varteen, unelmieni toteuttamista varten. Onko se oikeasti liikaa vaadittu?

.Mua välillä satuttaa se, kun ihmiset (& erityisesti ne jotka tuntevat minut) välillä kuvittelee että mä täällä odotan että ne työt tulee hakemaan mua kotoa, ja mä en eti kunnolla/oon liian nirso. Tai että mä keksimällä keksisin näitä sairauden mulle aiheuttamia rajoitteita ja esteitä.  Voin kertoa teille salaisuuden; EN OLE,  EN KUVITTELE ENKÄ OLE... Luuletteko todella että olisin niin tyhmä? Tai uskotteko ihan todella että olisin nyt edelleen tässä tilanteessa jos pystyisin tekemään  ihan kaikkea kuten "ne muutkin" ?! Mä antaisin mitä.vaan - siis mitä vaan, ettei mun tarvitsisi ajatella asioita aina ensimmäiseksi rajoitteideni kautta mitä tulee töidentekoon. Mutta valitettavasti mä en ole voinut päättää siitä, millaiseksi olen syntynyt. Mua harmittaa ihan vietävästi että suurin osa ihmisistä tuntuu näkevän mut ja monet mun kaltaiset työnhakijat uhkana ennemmin kuin mahdollisuutena. 

Tästä on ollut paljon keskustelua niin blogin välityksellä  kuin muutenkin, mutta olen edelleen sitä mieltä että ne puhelinmyynti ja asiakashankinta ovat arvokkaita ammattinimikkeitä ja töitä siinä missä muutkin, mutta eivät ole vain yksinkertaisesti minun juttuni. Sosiaalisesta luonteesta huolimatta kiitos ei.   En halua olla Suomen ehkäpä vihatuimmassa ammatissa.  Välillä ihan rehellisesti sanottuna ärsyttää, kun niitä ehdodetetaan joka paikassa ensimmäiseksi. Tulee olo, että ei edes haluta ymmärtää, että voisin haluta tehdä jotain muuta. Aina yritetään mennä sen helpoimman kautta.  Vaikka puhelin ja läppäri mulle hyviä työvälineitä olisinkin, niitä voi käyttää monessa muussakin duunissa. Kaipaisin ihan vaan vaikka perus toimistohommia, tai jotain missä voisin hyödyntää osaamista tai kiinnostuksen kohteita. Klo 8-16  (tai edes osa-aikaisen tunnit) olisi unelma työaika, ja jo ihan epilepsiankin takia lähinnä suotava sellainen. 

Minulla on kyllä tällä hetkellä olemassa ja voimassa  työsopimus, mutta nykyinen työpaikkani tarjoaa minulle vain epäsäännöllisiä työvuoroja,  ja kutsuu tarvittaessa töihin. Olin tästä täysin tietoinen allekirjoittaessani sopparia, mutta en kuvitellut sen olevan näin epäsäännöllistä ja nyt tilanne tietysti harmittaa. Olin mahdollisuudesta syksyllä niin iloinen ja ajattelin että no nyt.. Viimeisin vuoroni on kuitenkin ollut lokakuussa.  Se on toki tyhjää parempi, mutta kaipaan kovin sosiaalisia tilanteita arkeeni päivittäin.

Eläkkeellä kun olen niin töitä ei tarvitsisi taloudellisen tilan takia välttämättä tehdä, mutta kuten jo mainitsin sosiaalisen elämän ja säännöllisien rutiinien toivossa sitä tahtoisin...  Pelkästään sosiaalisen elämän puitteissa vapaaehtoistyöt ja ns. erilaisia tuotteita esittelevän konsulentin hommat olisivat jonkin asteinen "ratkaisu" ongelmaani, mutta jos  todella haluaisin sellaiseen,  olisin siellä varmasti jo 😉..  

On kuitenkin aivan eriasia mennä aamulla työpaikalle kuin esim lähteä oma-aloitteisesti lenkille.  Lenkille lähtemisen skippauksesta sateen tai kylmyyden vuoksi ei voi saada potkuja, joten se jää helpommin väliin.  Kohta huomaamatta sitä jää yhä helpommin kotiin, ja sitten siitä tuleekin jo tapa. Pelottavan helppo ja huono tapa.  Mä sensijaan haluaisin pitää sitä tapaa yllä ja taistella sitä kotiinjäämistä vastaan.  Mulla on ilmeisesti näköjään vaan turhan iso kynnys, hypättäväksi sinne paremmalle puolelle. Se, joka  puolestaan väittää etteikö töitä haeta /tehdä myös pienien lisätienestien toivossa on väärässä.  Pärjään ehkä eläkkeellä ihan ok kaikki välttämättömät menot mutta olisi ihanaa kun välillä voisi laittaa säästöön esim matkaa tms varten. Olen kuitenkin vasta 30v, ja haluaisin elämältäni vielä paljon.  Raha vain valitettavasti on asia, joka vaikuttaa niin moneen juttuun. Vaikken haluaisi ajatella niin, se on vain fakta. 

Jälleen kerran istun kahvikuppi kädessä läppärin edessä lukemassa uutisia, ja mietin.  Tähänkö mun on oikeesti tyydyttyvä? Opiskelinko noin puolet mun tähänastisesta elämästä  ja 2 ammatillista tutkintoa vain sen takia että voin olla kotona ja katsoa televisiosta sadattatuhannetta kertaa mun lempiohjelmia ja leffoja, jotka osaan jo ulkoa?! Onko todella niin ettei kukaan tai mikään henkilö/taho  osaisi/haluaisi/pystyisi auttaa? Onko todella niin ettei kukaan tarvitse auttavia käsiä toimisto/keittiöapulais tms hommiin vaatimatta sitä älyhyvää kielipäätä, omaa autoa tai yli viiden vuoden työkokemusta. 🤔 Ehkä mun täytyy kääntyä pessimistiksi, ne kun ei tunnetusti  koskaan pety.  Mä alan vain olemaan pikkuhiljaa loppu.

Loppu etsimään, loppu yrittämään, kun mikään ei tuota toivottua tulosta. Kyllästynyt, väsynyt, ja ennenkaikkea niin hemmetin turhautunut tähän kaikkeen. Pian varmaan masentunutkin... No toivottavasti en nyt sentään.  Mä haluaisin uskoa, että vielä jonain päivänä se Naantalin kuulu aurinko paistaisi vielä risukasaankin myös tämän asian suhteen. Just nyt sitä uskoa on vaan niin hiton vaikeaa ylläpitää. 

 

With love; 

-Ninni- 

 

Kommentit (2)

Vierailija
2/2 | 

Ymmärrän hyvin turhautumisesi, kun itsekin (minulla on pieni ja joskus huomaamaton vaiva) koen työllistymisen hyvin vaikeaksi. Varsinkin kun ohittaa tämän "nuorison" rajapyykin, eikä saa enää tukea nuorison työllistämistä edistävistä projekteista. Niin usein olen työpaikkaa soitellessani saanut kuulla, että paikka on tarkoitettu vain alle 25-vuotiaille.

Tällä hetkellä työskentelen itse vapaaehtoistyössä ja toivon sen tuoman kokemuksen ja osaamisen kantavan joskus hedelmää palkkatyön muodossa. Masentavinta on tavata ihmisiä, jotka saavat samoista tehtävistä palkkaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

31-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat