Kirjoitukset avainsanalla haaveet

Pääsiäisviikon suurimpia uutisia on ollut ihan selkeästi Notre Damen  kohtalo. Itselläni tulee kännykkään MTV:n uutiset heti kun niistä ilmoitetaan, ja muistan kun maanantai-illalla kännykkä piippasi uutisen merkiksi. Olo oli jotenkin epätodellinen, eikä sitä meinaa uskoa kyllä vieläkään. - "eihän tuollaisille ikonisille kohteille voi tapahtua mitään?..." 

Jotenkin on ollut hirveän surullista ja lohdutonta katsella nämä menneet päivät kuvia ja videoklippejä niiden tulenlieskojen tekemien tuhojen keskeltä jotka ovat peruuttamattomia, mutta luojan kiitos jäivät lopulta kuitenkin aika vähäisiksi. Voin vain kuvitella millaisia tuntemuksia tapahtuma paikallisissa herättää. Ja miettikää nyt ihan kulttuurillista/historiallista menetystä Ranskalle maanakin. 

Mä olen koko ikäni ollut vannoutunut Ranska-fani. Aikoinaan ilmottauduin työväenopiston ranskankielen tunneillekin vain siksi että mielestäni kieli kuulosti niin hienolle, että haluan oppia sen. Tunnit jäivät kesken, mutta sain oikeinlausunnasta kiitosta ja kehuja.  Ehkä vielä joku päivä ilmottaudun niille uudestaan...  Mutta kulttuuri, ja ruoka kai ne suurimmat syyt ovat rakkauteen koko maata kohtaan.  Mä olen aina haaveillut matkustamisesta Ranskaan, ja nimenomaan Pariisiin. Mä olen vielä muutama vuosi sitten haaveillut että häämatka sitten joskus viimeistään tehdään sinne. Nykyään mä pidän kyllä kiinni unelmasta matkustaa Pariisiin, kokemaan ja näkemään mm. Eiffel torni, Disneyland ja Louvre livenä, mutta enää en häämatkaa sinne halua tehdä, jonkun muun ns. perusreissu kylläkin. Tottakai näiden kuuluisien nähtävyyksien listalle kuului myös Notre Dame. Siksi heti uutisen nähtyäni sanoin J:lle että toivon sydämeni pohjasta että vaikkei alkuperäisiä 1200-luvulta olevia rakenteita voi ikinä täysin korvata,  niitä edes yritettäisiin entisöidä/korjautettaisiin... Ja ilokseni pian uutisoitiinkin miljandöörimiehestä, joka lahjoittaa 100 miljoonaa kadedraalin korjaustöihin. 

Vaikken olekaan Euroopan yhdessä lempimaassani ikinä käynytkään, (paitsi Google earthin kautta) olen varmaan edellisessä elämässä ollut ranskalainen, niin ainakin moni läheinen väittää. J:kin naurahti kerran, että voisin muuttaa sinne koska mulla ei varmaan ois mitään ongelmaa sopeutua joukkoon:.  Kirjoittelisin päivät runoja baskeri päässä ja sikari suussa Seinen rannalla,  nautiskelisin yleisestä tunnelmasta pikkukahviloissa aamusta iltaan cappuccinokupillisen ja croissantin äärellä, ja iltatöinä arvostelisin viinejä ja juustoja...  Eikä kuulemma sovi unohtaa shoppailua. Heh. kieltämättä aika houkutteleva analysointi, mutta veikkaampa että ranskalaisten(kin) arki on paljon muutakin eikä pelkästään tätä siloteltua kiiltokuvakuvitelmaa.

Ja kyllä mun koti on aina Suomessa. Vaikka täällä on asioita, jotka välillä tökkii tai ärsyttää, meillä on paljon hyvääkin. Matkustaminen johonkin muualle aika-ajoin on varmasti ihan kivaa ja silmiä avaavaa, mutta esimerkiksi nyt tämän ilmastonmuutos-näkökulman kautta tarkasteltuna sitäkin tulee pohtineeksi enemmän ja uudesta kulmasta kuin tähän asti. Vielä joskus mä tulen käymään Pariisissa, ja toivottavasti muutamassa muussakin  Euroopan kohteessa, mutta sitä ja Notre Damen korjausta odotellessa kotimaassakin riittää vielä paljon nähtävää. :) 

Silti suurimmat kysymysmerkit tähän alkuviikon tragediaan liittyen on: että  mitä kaikkea sieltä saatiin pelastettua ja ennenkaikkea missä kellonsoittajamme Quasimodo nyt asuu? 

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (2)

Vierailija
2/2 | 

Suomessa on niin paljon nähtävää, että yksi elämä ei riitä kaikkea näkemään. Neuvon sinua lähtemään Pariisiin heti, kun tilaisuus tulee.

En halua puuttua mihinkään ilmastokeskusteluun, mutta sanon vain, että se on  ainutlaatuinen tunne, kun ensimmäisen kerran  kävelee Seinen rannalla ja näkee Eifeltornin ja muut tunnetut rakennukset tai istuu katukahvilassa expressolla ja nauttii ympäristöstä. Ekakerran jälkeen olen käynyt ehkä 10 kertaa lyhyesti, koska asun 500 km:n päässä, mutta minulla ei ole koskaan ollut aikaa shoppailla tai kiinnostusta käydä Disneylandissa. Palosta pelastuneesta  ruusuikkunasta tuli minulle viime pääsiäisen vertauskuva ikuisuudesta ja  kovien kohtaloitten  päässä loistavasta valosta.

P.181S. Pariisin metrolla on uskomattoman helppo ja nopea liikkua, mutta huonojalkaiset ovat usein heikoilla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Syntymäpäivä oli ja meni, ja siihen palaan ehkä vielä myöhemmin, mutta tänään haluan jakaa muutaman ajatuksen tähän uuteen ikään peilaten. Itseasiassa, osa näistä mietteistä on  jo päiväkirjastani vuoden takaa, mutta sopivat tähänkin hetkeen ihan yhtä hyvin... Osa ehkä vielä vähän enemmän kuin toiset, mutta kaikki jollain lailla tietyissä mielentiloissa tai vuodenaikoina. 

 

En tiedä, paranenko vanhetessa kuin viini, enkä usko että vanhetessa viisastuu... (koska mulla ei oo edelleenkään yhtään viisaampi olo) Sen sijaan olen monesti miettinyt ja tuntenut, että olen elämässäni ns. "tuhlannut" vuosiani. Viimeisien 2-3 aikana tämä tunne on vain ajoittain vahvistunut, ja olen ollut 150%:sesti turhautunut ajatukseen että vaikka yrittäisin mitä, kaikki on kuitenkin minun kohdallani "ihan sama", kun millään ei tunnu olevan mitään sen syvempää merkitystä. En ole saavuttanut enkä tule kuitenkaan saavuttamaan asioita, joita minun iässäni "pitäisi" olla saavutettuna vaikka antaisin kaikkeni. Tai että olen hukannut niitä vuosia turhiin juttuihin. Tiedän myös että näitä tavoitteita ei ole asettanut minulle kukaan muu kuin minä itse. Yhteiskunnallisessa mielessä ne ovat lähinnä vain itsestäänselviä olettamuksia, ja kun ne eivät täyty tuntee itsensä hieman, tai oikeastaan joskus aika paljonkin epäonnistuneeksi. 

Jos saisin ne vuodet nyt takaisin, tekisinkö. sitten jotain toisin? olisinko valinnut ne tiet jotka ovat kuljettaneet minua sinne, missä nyt olen?! Niin, ajatuksilla on välillä ihan kiva leikkiä. Yritän elää elämääni ja käyttää aikaani täällä niin, etten jälkeenpäin katuisi mitään. Mielestäni olen ihan kohtalaisen hyvin toteuttanut sitä metodia.  Ja vaikka tykkään palata menneisiin muistoissani, en kuitenkaan kaipaa kovinkaan paljon niitä aikoja. 

Kaikesta tästä viimevuosien tunnemyrskystä huolimatta, (jonka laitan puhtaasti jonkinasteisen 30 kriisin piikkiin) en kuitenkaan koe että olisin ikinä joutunut luopumaan jostakin vain vaikkapa sairauteeni peilaten - muutamaa asiaa lukuunottamatta. On ehkä totta, että rajoitteet elämässäni ovat joskus tahtomattani liian isoja kynnyksiä ylitettäväksi, ja välillä pelkään turhaan ylittää niitä. Mutta ne on silti kohdattava ja niiden mukanaan tuomat haasteet jotka myös välillä saavat minut masentumaan, tai luovutuksen partaalle tekevät elämästä rikkaampaa, ja juuri minun elämääni. 

Elämässäni on ollut paljon hyvää; hyvä vaikkakin vanhempien näkökulmasta varmasti astetta haastavampi lapsuus ja nuoruus jonka menoja sairauteni ei ole rajoittanut onneksi niin hirveästi. Olen saanut opiskella itseni 2 eri alan ammattilaiseksi, & saanut päättää itse siitä, missä asun ja millainen olen tyyliltäni. Olen löytänyt rinnalleni (ihme kyllä) ihmisen jonka kanssa jakaa arki ja juhla, omana aitona itsenäni niin hyvässä kuin pahassa. Olen tullut hyväksetyksi ja rakastetuksi heikkouksineni ja vahvuuksineni. Liian harvoin osaan ja muistan olla näistä asioista ylpeä. 

Mutta tällä "matkalla", jota elämäksikin juuri kutsuin on varmasti paljon tuntemattomia ja puuttuvia juttuja vielä varalleni suunniteltuna. Viime vuosina elämääni on tullut muutama isompi haave. En tiedä toisivatko ne mukanaan toteutuessaan suurempia mullistuksia, mutta sisällön ja itsensä tärkeäksi tuntemisen tarkoituksen nykyisiin "tyhjiin" päiviin ne toisivat aivan  varmasti. Tahdon uskoa niin, vaikkei aina siltä tuntuisikaan. Yritän päivä päivältä, viikko viikolta ja vuosi vuodelta tehdä niiden toteutumisen eteen töitä ja antaa kaikkeni niiden vuoksi, sillä mitään tai ketään ei saa pitää itsestäänselvyytenä. 

 

Elämässäni on myös puutteita joita en haluaisi; kuten iso ystäväjoukko, suhteellisen hyvät tulot, yms. Ihan rehellisesti sanoen joskus tunnen niistä pientä kateutta muita kohtaan, (tätäkin tilannetta voitte peilata sairauteni kautta, jotta ymmärrätte syyn) mutta silti olen päässyt vaikeuksien kautta kokemaan upeita juttuja, itselleni rakkaiden sekä entistäkin tärkeimpien olkoon vaikka kuinka vähäisten ystävien ja läheisten ympäröimänä. He ovat ne joilla on merkitystä. He tukevat, auttavat ja tsemppaavat. He yrittävät ymmärtää, & he tulevat myös todella oikeasti luokseni kun tarvitsen ja kaipaan heitä, eivätkä vain puhu siitä. Se merkitsee minulle eniten. 

Näiden seikkojen myötä minusta on tullut myös paljon entistä määrätietoisempi ja järjestelmällisempi ihminen. Myönnän että haluaisin silloin tällöin olla astetta enemmän spontaanimpi ja aina välillä hetkellisesti paeta vastuullisuutta tai muita sellasia aikuisten juttuja. Mutta elämä ei toimi niin. Ei ainakaan meillä. Tai ehkä toimii, mutta se tekee niin melko harvoin. 

 

 

Monet sanovat että tämä on vielä hyvä ikä. Että kaikki on mahdollista eikä ole hätää. Aina ei oikein siltä vaikuta, mutta kyllä mäkin haluaisin pääasiassa uskoa ja nähdä asiat niin. Loppujen lopuksi tietää; ei ole väliä mitä muut ajattelevat tai sanovat. Kyse on omasta näkemyksestä, omista valinnoista ja omista päätöksistä. Oman polun rakantamisesta ja siinä kulkemista. Uskalluksesta tarttua hetkiin ja mennä eteenpäin taakseen katsomatta. Joskus kompuroiden ja epäillen mutta siitä huolimatta uteliaana ja vastaanottavanampana. Elämä on tässä ja nyt eikä sille ole tiedossa revanssia. Kaikelle on oma aikansa ja paikkansa.  On turha stressata. (helpommin sanottu kun tehty muuten) Eilen vaihtui taas luku toiseen, eilen päätin että kohti uusia pettymyksiä ja niiden yli on mentävä. Vain mulla on ne langat käsissä joilla voin suuntaa muunnella.

En ole  enkä tule olemaan ainut jolla on välillä vähän rankkaa, ja itseasiassa tiedän senkin erittäin hyvin että mulla on asiat vielä suhteellisen hyvin. Ne vois olla paljon, paljon huonommin. Juuri nyt  32 vuotiaan Ninnin elämä ja arki on ihan tavallista, ja tylsän tasaista. Ilmeisesti ainakin pienen hetken on tie kevyt kulkea. Silti se ei ole huono asia, vaikka olen useasti todennut että nimenomaan silloin meidän taloudessa kuuluu olla huolissaan; sillä yleensä aina on jotain. Ehkä juuri se saa olonkin tuntumaan vähän oudolle. 

En halua vähätellä enkä arvostella muita. Jokainen yksilö määrittelee itselleen eri asiat eri tavoin. Mutta kyllä te tiedätte, välillä on hautauduttava potemaan itsesäälin kaltaista itsekriittistä morkkista, jotta voi taas nousta ja hymyillä auringon kanssa kilpaa ja tuntea ylpeyttä itsestään teoistaan ja saavutuksistaan. Toivottavasti tämän tekstin lukijat ymmärtävät myös sen, että tämä kaikki oli vain MUN oman henk.koht elämäntilanteen syvällisempää pohdintaa verrattuna yleisesti tähän ikään, jota edustan. Joten;

 

"Suljen silmät, kuvittelen et lennän 
mun täytyy luottaa, ja antaa vaan mennä.
Vaikka en tiedä, haluanko mä enää,
Mut jos tarpeeks tahtoo niin kauan tää elää...

Vien tän äärirajoille, äärirajoille 
Vien tän äärirajoille, itseäni varten

Mun täytyy luottaa,
että nää siivet kantaa, elämä kuljettaa 
ku mahdollisuuksien avoinna olla sille antaa. 
Rohkeus ei oo sitä ettei pelota,
vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa.
Välil meen nii äärirajoille 
että mun pääni hajoilee ... 
Tiedän et mun paikka maailmas 
on antaa itsellenikin välillä anteeks 
Annan niin kauan kun sillä on välii 
Kävi miten kävi voittajat ei pelkää hävii" 

 

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (1)

MTT
1/1 | 

Tää kuulostaa nyt hölmöltä mutta teksteistäsi tuntuu jotekin huokuvan tietynlainen seesteisyys ja positiivisuus joiden myötä omakin fiilis paranee, kiitos että kirjoitat! :) Itsellä tulee sama luku täyteen myöhemmin tänä vuonna. Mulla on vakituinen työ ja olen terve, mutta ihmissuhderintamalla niitä haasteita vasta riittääkin, mulla ei esim. ole koskaan ollut läheisiä ystäviä eikä yksikään seurustelusuhde ole kestänyt paria kuukautta pidempään. Ihmissuhdeasiat ovat itselleni jotenkin sellainen jatkuva pettymyksen, mutta toisaalta myös oppimisen lähde.

Mullakin on toisinaan fiilis, että elämä jotenkin junnaa paikallaan. Mutta kuten säkin kirjoitit, elämässä on myös paljon hyviä puolia. Vaikka kaipaan tiettyjä asioita, on syytä myös muistaa olla kiitollinen hyvistä asioista. Lähipiirissä on myös esimerkkejä siitä miten elämä voi muuttua ihan toisenlaiseksi lyhyessäkin ajassa vaikka jossain kohti näytti siltä ettei asiat ainakaan hyvään suuntaan muutu.

Aurinkoisia kevätpäiviä!

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

32-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2019
2018
Heinäkuu

Kategoriat