Kirjoitukset avainsanalla ennakkoluulot

Erilaisuus on rikkaus. Siksi minun on vaikea ymmärtää keneltä se on oikeasti jotain pois, ettei joku toinen voisi olla oma itsensä ja elää elämäänsä haluamallaan tavalla, vain toisten ulkopuolisten mielipiteiden takia. Elämä ei ole eikä sen kuulukaan olla niin mustavalkoista, kuin jotkut kuvittelevat sen olevan. Kuten edellisessä postauksessakin kirjoitin, tiedän että ihmiset ovat arkoja itsestään eivätkä ehkä tiedä miten kohdata erilaisia asioita, kuten esim nyt erilaisuutta  mutta silti tuollainen käytös kyllä vähän hämmentää, nykymaailmassa...

 

Vaikka Raamatussa kuinka lukisikin että alussa Jumala loi naisen naiseksi ja miehen mieheksi, niin maailma muuttuu ja ympäristö sen mukana olimme me valmiita muutokselle tai emme. Elämä täällä olisi paljon esteettömämpää, (ja estottomampaa) jos edes yrittäisimme ajatella ja nähdä asioita posin emmekä heti ensimmäiseksi negan kautta. Elämän yhtenä tarkoituksena (minun mielestäni ainakin) ilman sen suurempia jeesusteluita on paitsi rakastaa, ja tulla rakastetuksi, myös nauttia siitä ajasta, joka täällä maan päällä on, joten miksi haluaisimme kaikin mahdollisin tavoin tehdä omasta tai toistemme elämästä kurjaa?  Toki kaikilla on oikeus omiin mielipiteisiinsä, mutta maailmaa myrkyttävin vamma on asennevamma.   

Yllätyin itse yläaste-ja ammattikouluaikoina kuinka iso joukko ympärilläni olevista kavereista ilmoitti tai muuten vain paljastui ihan muun asian yhteydessä seksuaalivähemmistön edustajaksi, joiden olemassaolo ja oikeudet häiritsevät niin montaa. Loppujen lopuksi minulle on aivan se ja sama mikä heidän seksuaalinen suuntautumuksensa on, kun kyseessä on kaverini. Tottakai haluan heille pelkkää iloa, ja onnea. Oli se sitten heidän elämässään ns. hetkellinen kokeilu tai pidempiaikainen status. Mieleeni on jäänyt erityisen hyvin 8 luokan lukuvuodelta tilanne, jossa odotimme äidinkielenluokassa opettajan saapumista. Takanani olevassa pulpetissa istui tyttö, jonka kanssa olin ystävystynyt heti yläasteen alettua, ja vietimme paljon aikaa koulussa yhdessä koko yläasteen ajan. Siinä kun kaivoin vihkoa ja kirjaa olkalaukusta, kaverini sanoi takanani jotain ja käännyin häntä kohti melko varmana siitä että hän pyytäisi kynää lainaan tunnin ajaksi. Yllätyksekseni kuulikin seuraavat sanat; "Mä oon miettinyt, et mun pitäis kertoo sulle yks juttu..." Hetken hiljaisuuden, ja minun odottavan katseen jälkeen kaverini jatkoi:  "Mä nimittäin tykkään tytöistä, ja sä oot tosi kiva. Tai siis, että mä haluaisin olla sun kaa jotain vähän enemmänkin kun vaan kaveri, kun tykkään susta tosi paljon."

Muistan että siinä loksahti suu auki,  ja katsoin tätä tyttöä pitkään. Jossain välissä opekin oli jo ilmaantunut luokkaan...  En muista tarkkoja sanoja, mitä annoin vastaukseksi, mutta muistan mitä ajattelin asiasta. Olin vaan että WAU, - aika rohkeaa kertoa tuosta noin suoraan. Siitä nousi kyllä arvostus tätä ihmistä kohtaan vieläkin enemmän.  Se oli kuitenkin aikaa jolloin koko tämä homous/lesbous oli vielä aika uutta. Ei läheskään niin näkyvää kuin nykyään, vaikka sitä edelleen yritetään pitää piilossa.

En kuitenkaan nähnyt meillä oman suuntautuneisuuden vuoksi mitään kaveruutta syvällisempää suhdetta, joten kerroin hänelle ajatuksistani ja kiitin rehellisyydestä.   Olin silti siitä tilanteesta tosi otettu: vaikka ihastuja olikin tuolloin nuori naisenalku, se sai minut hymyilemään ja ymmärtämään; ehkä joku voi oikeasti rakastua minuun ulkonäöstäni huolimatta. Eikä mieleeni edes juolahtanut, että tapahtuneen takia minun olisi pitänyt jotenkin alkaa välttelemään kaveriani tai katkaista välit häneen moisen tunnustuksen takia. Miksi ihmeessä olisin tehnyt niin, kun ei hän tehnyt mitään väärää. 

Musta oli hieno juttu kun pari vuotta sitten Suomessakin otettiin käyttöön tasa-arvoinen avioliittolaki. Vanhemmuudesta/adoptio-oikeuksista olen sitä mieltä että jos lapsella on rakastavat ja lapsesta oikeasti hyvin huolehtivat vanhemmat joiden luona perusolosuhteet ja tarpeet täyttyvät, niin miksi ei? Suomi on muuttumassa tai ainakin yrittämässä muuttua kaiken suhteen sukupuolineutraalimmaksi muutenkin niin mikä ongelma tässä on? Monet pohtivat esim sitä mistä lapsi saa "miehen mallin" jos lapsella olisi 2 äitiä. Ehkä sellaista ei enää nykyään tarvita? onhan tänäpäivänä monta perhettä joissa toista vanhempaa ei syystä tai toisesta ole. Tai ehkä sellainen tulee lapsen lähipiiristä esimerkiksi isovanhemman, veljen tai muun perhetutun  /tukiverkon kautta myöhemmässä vaiheessa kasvua?! En tietenkään voi varmaksi sanoa, koska sattuneista syistä minulla ei kokemusta ole, mutta jotenkin mulla on myös sellainen tunne että mahdollisesti käänteisesti  puuttuvasta esimerkillisestä "naisen mallista" ei oltaisi yhtään näin huolissaan... 

Jokatapauksessa; suvaitsevaisuus. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Sanoja, jotka eivät ihme kyllä edelleenkään vuonna 2019 näy käytännössa tai julkisissa tavoissamme toimia yhtään liikaa. Sanoja joiden todellista merkitystä ei liian usein näe tilanteissa joissa pitäisi. Nuo kolme ovat hienoa sanoja, ja vielä hienompia ominaisuuksia jos ne omassa luonteessasi omaat ja toteutat.

Jos kuitenkin haluat kuulua sen porukan joukkoon, joka ei syystä tai toisesta voi asiaa hyväksyä, niin on sekin ihan fine. Mutta sovitaanko ettet levitä vihapuheita kovin tuolla kujilla ja kaduilla tallatessasi. Annetaan kaikkien kukkien kukkia. Sillä kaikilla on oikeus tulla kuulluksi, ja nähdyksi. Kaikilla on oikeus olla omia itsejään häpeilemättä tai peittelemättä mitään. Ja kaikilla on oikeus rakastaa tavalla tai toisella. 

 

With love; 

-Ninni- 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ajattelin ensin, etten kirjoita tästä blogiin, koska minä itse olen tälläkertaa vain ns sivuroolissa asiassa mikä kohdistuu läheiseeni. Minun kauttani tosin.   Mutta koska kyseessä olen minä, "Pisaran verran poikkeavampi" ja ihminen jonka toinen nimi on aitous, haluan tehdä sen ja jakaa ajatukseni myös tästä. Aikaa tapahtumasta on kulunut tarpeeksi ja vereni on palautunut ylimmästä mahdollisesta kiehumispisteestä suhteellisen normaalitasolle, joten pystyn olemaan jo nyt hiiltymättä.  

Maailmassa on monia asioita, joista en pidä tai joista en innostu. Maailmassa on myös muutamia harvoja juttuja, jotka saavat mut erittäin isosti raivonpartaalle, suoraan sanoen jopa vereni kiehumaan. Yksi niistä on suvaitsemattomuus. Heti perässä tulee päättömien juorujen levittely. Mä en ymmärrä, miten jollain voi olla niin tylsä elämä, että pitää käyttää energiaa tuollaiseen ja keksiä päättömyyksiä toisista, jotka pahimmillaan voivat  aiheuttaa mielipahan lisäksi myös isompia ongelmia. 

Ihminen. On ilmeisesti maapallomme tyhmin eläin, monessakin eri tilanteessa. En osaa perustella asiaa, näin vain muistan lukeneeni jostakin, mutta tuossa muutama viikko sitten tapahtui asia, jolloin jälleen kerran jouduin havainnoimaan kuinka ajattelemattomia ja ilkeitä jotkut voivatkaan olla... Ymmärrän että yleisesti ajatellen erilaisuus herättää uteliaisuutta, ja että se on ihmiselle normaali tunne. Tiedän myös, että ihmiset ovat myös arkoja itsestään eivätkä ehkä tiedä miten kohdata eri asioita... Mutta silti tämä on niitä harvoja asioita, joita mä en sulata. Kun  erilaiset ennakkokäsitykset kohdistuvat suoraan itseeni, se on vielä jotenkin ok (vaikkei nekään tunnu kivoilta osaan jo vähän suodattaa) mutta kun on kyse läheisestäni, nousen kynsineni puolustusasemiin. Niin nyt tässäkin tilanteessa. 

En yleensä ota murheekseni pieniä asioita, kuten ohikulkijoita  tai heidän ilmeitään/ elehtemisiään lenkkipolkujeni tms varrella, mutta nyt musta tuntui että on aiheellista nostaa "kissa pöydälle". Pitkästä aikaa kun nimittäin sain mieheni houkuteltua  tuossa jokunen viikonloppu sitten lenkille kanssani, ja toivon että siitä tulisi ihan tapa; ihan vaan, koska yhdessä tekeminen & meneminen on moninkerroin kivempaa. 

Hetken käveltyämme jouduin jälleen kerrankysymään puolisoltani joka sattuu olemaan minua isokokoisempi ja 42cm pidempi että "mitä hittoa taas tapahtui?" kun hän alkoi hermostuksissaan äksyilemään ja kiroamaan tuolloin minulle ihan yhtäkkiä puolessavälissä matkaamme. Sitten tajusin; Vastaamme tuli nimittäin silloin(kin) ihmisiä jotka ensin katsoivat meitä kumpaakin silmät suurina ja suu auki kuin olisivat nähneet halvan makkaran... Sen jälkeen katsottiin miestäni ja sen jälkeen minua. Eikä nyt siis kyse ollut nopeasta vilkaisusta vaan puhtaasta pitkään tuijotuksesta.  Ja jälleen paheksuvasti miestäni. Tuo 2-3 henkinen ryhmä ohitti meidät, ja hetken päästä kuulin kuinka yksi seurueen jäsenistä takanamme totesi; 

"SIIS... Ai Kauheeta!, Kuinka tuo nainen antaa itseään hakattavan noin"  

Luojan kiitos en omaa tappavaa katsetta sillä nämä tyypit olisivat  muutoin todella sellaisen saaneet ja olisin itse pian vankilassa... Mieleni olisi myös tehnyt kääntyä, kävellä tämä porukka kiinni ja ihan pikkusen vaan "sivistää" heitä, mutta juuri silloin mulla ei riittänyt siihen energia. Sen sijaan otin J:tä kädestä, ja sanoin "laita vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, - älä välitä. Mennään"  Mutta tiesin, että J:lle se oli helpompi sanoa, kuin hänen se toteuttaa. 

 

Tiedostan varsin hyvin että MINÄ olen ulkonäöltäni hieman valtaosasta poikkeava, johtuen SYNNYNNÄISEN sairauteni eniten ulospäin näkyvästä osasta; SYNTYMÄMERKISTÄ joka peittää koko kasvoni. Ilmeisesti liian usein kuitenkin unohdan olla ajattelematta asiaa sen enempiä, tai kauhistelematta sitä miltä näytän. Olen kyllä aiemminkin kuullut ties mitä huhuja meistä,  ja niistä yhden mukaan osa Naantalissa olevista ( joukossa voi olla  mahd turistejakin) kuvittelee että mieheni jonka kanssa olen viettänyt onnellisesti viimeiset 8 vuotta elämästäni olisi muka hakannut/pahoinpidellyt minut tämännäköiseksi  kuin olen. 😱😰

En todellakaan tiedä, kuka järjenvalo on moista  p***aa on liikkeelle laittanut, ja milloin,  mutta tiedän että se on J:tä kohtaan erittäin törkeätä, eikä se minustakaan kovin hyvältä tunnu. Väite täyttää myös kaikki kunnianloukkauksen merkit, ja voisin ilmoittaa siitä poliisille. 

Tiedoksenne  teille, jotka ette meitä tunne, että mieheni on maailman kultaisimpia hellimpiä kilteimpiä, huomaavaisimpia ja avuliaimpia ihmisiä joita tiedän olevan koko maailmassa. Olen nimennyt hänet henkilökohtaiseksi "turvamieheksenikin". Hän ei tekisi pahaa kärpäsellekään ja siksi teidän joidenkin epäilyttävät pikkuhuhut ja ilmeet jokapaikassa saavat hänet tuntemaan itsensä vaivantuneeksi ja todella loukatuksi. Enkä yhtään ihmettele. En vain ikinä olisi uskonut, että joudun kohtaamaan tälläisen tilanteen täällä. Olen kuitenkin vähintään se "kaduilta tuttu mustikka" paikallisille. 

Tämä voi tulla monelle yllätyksenä, mutta ulkokuori voi pettää. Ja ilmeisesti hyvin pahasti.!! Minua itseäni jatkuva tuijotus ei haittaa olen niin tottunut siihen, etten enää edes ajattele sen mahdollista olemassaoloa (vaikkei se kivalta mustakaan tunnu) ja kuten sanoin  jo aiemmin, ymmärrän tiettyyn rajaan asti ihmisten uteliaisuuden ja ennakkoluulot - ja vielä erityisesti pienillä lapsilla. Silti. Olen asunut koko ikäni eli 32v Naantalissa enkä koskaan aiemmin kuullut mitään yhtä järjetöntä/pöyristyttävää... Ja nytkään tätä on vaikea uskoa todeksi. Vaikka pienillä paikkakunnilla aina juorutaan... MUTTA ihan ymmärrettävästi miestäni tämä kaamea olettamus selkeästi ahdistaa on hän kanssani missä tahansa. Joten siksi koin tarpeelliseksi oikoa asiaa ja puhua suuni puhtaaksi siitä, mitä ajatuksia se mussa herättää. 

Niin ja tulipa vielä muuten tämäkin mieleeni; ovatkohan nämä juorujen levittäjät ja ääneen ihmettelijät tulleet lainkaan miettineeksi tätä; 

höpötätte perättömyyksiä julkisella paikalla jossa sen kuulee muutama muu. He kertovat asiaa eteenpäin "arvaa mitä kuulin..." tyylillä. Lumipalloefekti rikkinäisellä puhelimella varustettuna on valmis. Asia paisuu kuin pullataikina, johon on kerta toisensa jälkeen laitettu vähän lisämaustetta matkan varralla. Pian siitä "tiedetään" Turun toisessa päässä asti., ihmiset kun uskovat juuri sen, mitä itse tahtovat.  Ihan kuin ihmisten ilmeet eri paikoissa eivät olisi meille jo tarpeeksi kiusallisia, niin miettikääpä huviksenne mitenkäs tälläisien asioiden kuulemisen jälkeen etenisi tilanne jossa J  vaikka hakisi töitä?!  Millä lailla häneen suhtauduttaisiin? miten todennäköisesti hän pääsisi edes haastatteluihin? tai millä todennäköisyydellä hänet otettaisiin vakavasti harkintaan haussa olevan paikan suhteen? tai palkattaisiin koko tehtävään?! Niin. Ei hyvältä näytä/kuulosta. 

Itselläni suurin toive on  että AIKUISILLA olisi sen verran tilannetajua, maalaisjärkeä, ja rohkeutta että he tulisivat kysymään asioita suoraan päin naamaa - jos jokin askarruttaa... Olen täällä blogissanikin avoimesti puhunut sairaudestani, se ei siis ole minulle ongelma tai salaisuus - miksi sen pitäisi sitä olla muillekaan? Ja eikö lapsillekin olisi hyvä esimerkki ottaa asioista ennemmin selvää kuin selittää heille omia olettamuksia? 🤔 Syntymämerkkini muistuttaa kyllä hyvin paljon väriltään mustelmaa, mutta kyllä aika taidokkaasti mut on saanu hakata, että näinkin tasaista jälkeä on saanut aikaan... 

Nojoo, mut jos nyt ihan vakavasti puhutaan niin mä en voi sietää sitä, että vakavilla asioilla leikitään edes vähää. Joillekin väkivalta on valitettavasti ihan oikeaa arkipäivää, ja jatkuvaa kamppailua.  - ja ihan hirvittävää kohdistui se sitten miten/mihin/kenelle tahansa Minulle  se ei ole ollut  sitä nyt, eikä ole ikinä ollutkaan. (Ja tuo ylempi lausahdus tuli eräältä, joka yritti vain piristää meitä tapahtuneen jälkeen. Kun puhuimme pienessä hiprakassa siitä kuinka tulisi suhtautua koko asiaan. )

Mutta kuten Roope Salminenkin varmaan toteaisi, niin koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Yritän itsekin pitää tämän mielessä ennenkun tulistun seuraavan kerran. 

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (1)

 

 

 

Sairauden/seksuaalisen suuntautumisen/ulkoisen olemuksen/työn/elämänkatsomuksen/harrastuksen/menneisyyden tai minkään vastaavan ei pitäisi määrittää ketään ihmisenä, sen ei tulisi leimata ketään millään lailla.  Mikä tahansa aiemmin mainittu  voi olla asia, joka tietämättömien ja ymmärtämättömien on vaikea kohdata. Asioita on vaikea kysyä suoraan jos jokin saa niin hämilleen että menee aivan lukkoon. Kyse voi olla yksinkertaisesti siitä ettei osaa suhtautua erilaisuuteen. Sen sijaan että keräisi rohkeutta, tuntuu olevan helpompaa  valita mieluummin pilkka ja iva, pahanpuhuminen tai juoruilu. Mutta se on väärin.

Yllämainittujen asioiden ei tulisi  myöskään määrittää sitä millainen ihminen sinä olet, ei iskostua muiden tai omaan mielipiteeseen siitä, millainen ihminen sisimmältäsi olet. Kaikki ei aina  todellakaan ole niin kuin miltä ulkoapäin näyttää tai annetaan olettaa.

 Olen tänään saanut olla osana Naantalissa jo toista kertaa järjestettävää elävää kirjastoa, jonka tarkoituksena on vähentää ihmisten ennakkoluuloja erilaisten vähemmistöjen ja erilaisuuden suhteen.  Ideana on siis että meitä on täällä pieni, etukäteen kaupungin nuorisopalveluiden kokoama jengi, joista jokainen tahollaan kuuluvat johonkin vähemmistöön tai ovat erilaisia kuin nämä "muut". Ehkä ovat kokeneet juuri näitä ennakkoluulojakin. Me olemme tämän päivän kirjaston ns. "kirjoja", joita asiakas voi lainata 20 minuutin mittaiseen juttutuokioon, yhden "kirjan" kerrallaan. Asiakas valitsee "kirjan" pienen esittelyn perusteella, ja virkailija katsoo sopivan ajan ja paikan jutusteluun. Tämän juttutuokion aikana henkilö voi selvittää lainaamansa kirjan tarinan, kysyä juuri ne kysymykset jotka ovat ehkä pidempään hänen mieltä askarruttaneet. 

Aamupäivä on ollut lähes yhtä antoisa kuin edeltäjänsäkin 2 vuotta sitten. ja vielä olis muutama tunti edessäpäin.   Tähänastiset keskustelut sekä  pienillä tauoilla kanssa kirjojen että minut "lainanneiden" kanssa ovat olleet mielettömän hyviä ja monella lailla puhuttelevia -  siitäkin huolimatta että lainaajia on ollut odotettua vähemmän. Heidän kysymyksissä on ollut paljon hyviä pointteja ja aitoa kiinnostusta. Se on ollut hyvin palkitsevaa. Osa kysymyksistä tulee melko suoraan, mutta hyvä niin.  Sehän nimenomaan on  koko tämän päivän tarkoituskin; levittää tietoa erilaisuudesta ja omasta tarinasta. Poistaa ennakkoluuloja ja asenteita. Jos jokin kysymys tuntuu tungettelevalta minun ei tietenkään ole ollut pakko vastata.  Mutta toistaiseksi sellaisilta on vältytty.

Olen iloinen, kun minua pyydettiin mukaan - toivon että ihmiset saavat juttutuokioista kirjojen kanssa, ja samalla koko tapahtumasta  yhtä paljon irti kuin minä itsekin.  Joten iso kiitos kun saan olla mukana! Ollaan kaikki yhtä tärkeitä ja hienoja tyyppejä!

Tapahtuma järjestetään siis tänään, 11.02. klo 11-14 Naantalin pääkirjastossa, joten jos liikut lähistöllä niin tule ihmeessä käymään, jos kuitenkin välimatka, tai jokin muu seikka estää paikalle pääsysi, voit käydä jättämässä mulle tämän teeman ympärillä kysymyksen täällä . Jos kysymyksiä tulee tarpeeksi, kokoan niistä myöhemmin erillisen postauksen blogin puolelle. :)

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (2)

nakymatonninni
Liittynyt3.12.2015

Anteeksi, että vastaukseni on viipynyt Nelliina. Tämä idea on alun perin lähtöisin Tanskasta, ja jotenkin (onneksi) rantautunut myös Suomeen. En tiedä miten tämä näkyy muualla Suomessa, mutta täälläpäin näitä on järjestetty ihan kivasti pari kertaa vuodessa. Naantalissa oli nyt tietääkseni kolmatta kertaa, tää oli eka kerta ns avoimesti kaupunginkirjastossa. Aiemmat olivat paikallisessa yläasteessa joissa toisessa olinkin mukana 2 vuotta sitten. Silloin olikin aika tiivis aikataulu, nyt oli  hiljaista tällä kertaa vaikka tapahtumaa oli markkinoitu ihan hyvin. Mutta kyllä tää on musta kanssa ideana tosi hyvä. On ollu kyllä tosi mielenkiintoisia ja opettavaisia keskusteluja niiden muidenkin kirjojen kanssa :)

Ninni :)

- Ninni - / Pisaran verran poikkeavampi

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

32-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2019
2018
Heinäkuu

Kategoriat