Kirjoitukset avainsanalla sairaus

 

"Kansainvälinen naistenpäivä. Minä olen vammainen nainen Suomessa ja olen siitä pääosin kiitollinen. Suomessa vammaiselle naiselle pyritään mahdollistamaan ihan samanlainen elämä, kuin kaikille muillekin. Minua on koulutettu, kuntoutettu ja uskottu, että elämästä tulee ihan hyvää. Minä saan itse valita missä asun, mitä puen päälleni aamulla ja milloin herään. Tänäänkin Suomessa on vammaisia naisia, jonka elämästä päättää ihminen, kuka ei ole koskaan tavannut kyseistä henkilöä: missä vammainen nainen saa asua ja kuinka monta tuntia vammainen nainen saa apua. Suomessa jokaisella pitäisi olla 100% itsemääräämisoikeus omaan elämään. Näin ei kaikkien kohdalla vielä ole, ja siihen toivon muutosta ja suurta. Hyvää naistenpäivää ja muistakaa omat oikeutenne. 🌹 "  Näin kirjoitti ystäväni eilen omalla Facebook seinällään. (lupa kopiointiin on pyydetty ja saatu) 

Pitkästä aikaa mulla loksahti suu auki. Jälleen kerran tämä ihminen puki sanoiksi sen mitä minä ajattelen lähes viikottain, mutten ole tarpeeksi useasti saanut puettua sanoiksi.  Pystyn niin samaistumaan tuohon kaikkeen.!   Vaikka mä en ikinä olekaan kokenut itseäni täysin vammaiseksi millään tasolla, se fakta kulkee tietyssä suhteessa mukanani hautaan asti.  Vaikka on asioita jotka vaikuttavat minuun, ja joita on aina peilattava ensisijaisesti sairauden ja rajoitteen kautta, olen iloinen, että olen saanut elää siitä huolimatta suhteellisen "normaalia" elämää,  ilman että se estäisi suuremmin tekemisiäni. Tietysti se rajoittaa jotain, mutta ei liikaa.   En ole kokenut jääväni paitsi mistään elämänvaiheesta  sen takia, lukuunottamatta ajokortin suorittamista, (mutta se nyt on niin mitätön juttu mulle henk.koht) tai opiskelujen jälkeistä työllistymistä.  Ainoa asia joka itseäni nykyään eniten nyppii on se, että koska vain näytän erilaiselta on tilanteita joissa jotkut ihmiset yrittävät huijata tai pimittää asioita multa. koska "ei se varmaan ymmärrä sitä ja tätä" ja "tuo varmaan uskoo kaiken eikä kyseenalaista mitään"  Itseäni ärsyttää aivan suunnattomasti tuollaiset olettamukset siitä, etteikö järki voisi leikata kuin partaveitsi, vaikka ulkönällisesti tai tyylillisesti erottuisikin massasta. 

Multa kysytään usein mikä on mun positiivisuuden ja itsevarmuuden salaisuus.  Jälleen kerran voin kiittää näistä ominaisuuksista osittain kotioloja, joissa on kaiken alku & juuri; oon vaatinut lapsena ymmärrettävästi ns. "ylimääräistä huomiota" ja mua on ehkä ylisuojeltu, mutta mua ei ole missään olosuhteissa (päihteiden käyttöä lukuunottamatta) estelty kokeilemasta siipiäni milloin missäkin. Mä olen saanut kokea niiden kokeilujen kautta vuosien varrella paljon eri tunteita; onnistumista, iloa, onnellisuutta, mutta vastaavasti myös pettymyksiä, väsyneisyyttä ja pelkoja. Kaikesta siitä voin olla kiitollinen, koska se on muovannut musta tälläisen kuin nykyään olen. Vahva, periksiantamaton ja rohkea nainen. Negatiivisista tunteistakin huolimatta oon aina pärjännyt ja selvinnyt. 

 

Mulle on aina ollut vesiselvää, että olen  fyysisesti tyttö/nainen. Mun ei oo ikinä tarvinnut siis etsiä itseäni sen suhteen. Pidän monista naisellisista jutuista, mutta siitä huolimatta harvemmin silti koen itseni erityisen kauniiksi tai naiselliseksi. Seksikkyydestä nyt puhumattakaan.  Olen ollut aina hyvä kehumaan itseäni luonteenpiirteillä, mutta mitä tulee kauneuteen, menen kerta toisensa jälkeen mykäksi enkä keksi mitään jos joku kysyy multa hyvistä puolistani sen suhteen...  Vaikka tiedän että kauneutta on monenlaista/tyyppistä. Ja vaikka tiedän että näkemykseni itsestäni ei ole ehkä totta. Mutta kaikissa meissä on vikamme, tämä on sitten se minun. Kukaan ei ole täydellinen.   Mun on myös hirveän vaikeaa uskoa, jos joku kehuu mua kauniiksi. Silloin kun pitäisi säteillä onnesta, alan vähätellä toisen sanoja. Jälkeenpäin sitten miettii, miksi sitä ei osaa iloita edes sitä pientä hetkeä?!   Mun erilaisesta ulkönäöstä ei tehty kotona ikinä mitään sen suurempaa ihmeellistä numeroa, joten siksi se on mulle nykyäänkin ihan fine.  Tämän takia aikoinaan myös käänteisesti olin sitä mieltä, etten koskaan tule löytämään rinnalleni ketään joka mua rakastaisi. Enkä osaa selittää tuolle kaikelle mitään perusteltua syytä. Olen halunnut ja pyrkinyt olemaan kaikessa mahdiollisimman aito ja luonnollinen, joten vaikka omistan meikit joilla ehostaa itseäni välillä, ei sekään tunnu täysin omalta jutulta. 

Nojoo, se minusta. Kuten ystävänikin totesi, kaikilla vammautuneilla naisilla ei ole niin vahvaa itsemääräämisoikeutta kuin pitäisi oli lähtötilanne mikä hyvänsä. Siihen myös minä toivon suurta muutosta. Tasa-arvosta, ja siihen liittyvästä kohtelusta puhutaan paljon, mutta liian usein se myös jää vain puheen tasolle.  Oli sitten kyse vähemmistöjen, naisten tai vammautuneiden ihmisten asioista noin yleisestikin. 

Niin ja mitä tulee koko naistepäivään, mielestäni sen pitäisi olla joka päivä, kuten ystävänpäivänkin.  Ilman kaupallisia ärsykkeitäkin pitäisi miesten huomioida ja hemmotella naisia(an) ja toisinpäin tietysti myös pienin arkisin teoin ja elein. Eilisten kaltaiset päivät ovat vain extraa. 

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tänään on oikeasti niitä harvoja päiviä, jolloin voin myöntää että nyt ottaa päähän ja kovaa. Mutta nyt ÄRSYTTÄÄ! Mua ei ärsytä siksi, että ulkona on jälleen kerran liukasta, tai kovaakin kovempi tuuli. Ehei.

Yleensä mua ärsyttää sellanen asioista turhaan valittaminen; jos esim ulkona on kylmä tms, niin ei se asia valittamalla lämpimämmäksi muutu/parane. Se on asenne ja -pukeutumiskysymys.  Tänään näiden turhaanvalittajien (joihin nyt myönnän välillä itsenikin valitettavasti kuuluvan) sijaan mua ärsyttää jokin ihan muu, nimittäin työnhaku ja sen vaikeus - jälkimmäinen nimenomaan omalla kohdallani.

Miksi (valehtelematta) aina silloin, kun on asennoitunut koneen ääreen sillä mielellä, että on kerrankin motivaatiota, halua ja inspistä sopivasti päällä, ja vielä nimenomaan tuon ikuisen haasteen, eli työnhaun suhteen niin lähes joka jutusta löytyy silti se pienen pieni juttu, mikä sabotoi sitä fiilistä jollain tapaa ... :( Yritä tässä nyt sitten tosiaan pysyä positiivisena, ja etsiä itselle edes niitä vähiäkin harkinnanvaraisia paikkoja, kun kaikki, siis ihan kaikki tuntuu kariutuvan näihin kolmeen seikkaan;

  1. Koulutus ja kokemus.  Tosi usein saa huomata, että ei omaa tarvittavaa, tai tarpeeksi hyvää koulutusta avointa toimea/paikkaa ajatellen. Olen opiskellut itselleni 2 ammatillista tutkintoa, mutta silti välillä tuntuu ettei se riitä. Se, etten omista kuin 2 "perustason" koulutusta, saa tuntemaan ajoittain riittämättömäksi ja tyhmäksikin. Tunnustan, että välillä tunnistan ajattelevani syyllisyyttä ylpeyden sijaan. Miksi minulla ei ole parempaa koulutusta? Tuntuu kuin korkeamman koulutuksen omaava henkilö, olisi enemmän oikeutettu työhön kuin minä, joka valitsin amiksen lukion ja korkeakoulujen sijaan.  Tosin itselläni ei ollut vaihtoehtoja , ja uskon että tämä johtuu osittain sairaudestanikin. Mitä taas tulee työkokemukseen, ihmettelen mistä sitä voi ikinä saada, kun työnsaanti on mitä on, ja jos kaikki vaativat sitä hakijoilta vähintään sen 1-5v alalta kuin alalta.
  2. Ajokortti "Oma ajokortti on välttämätön" tai "oma ajokortti katsotaan eduksi" nämä lauseet sulkavat paikat omalta osaltani melko useasti pois, siitäkin huolimatta, että paikka muuten kiinnostaisi. On toki työnkuvia, joissa oma ajokortti on hyödyllinen/pakollinen mutta entä ne paikat, jotka eivät suoranaisesti liity ajoneuvoihin ajamiseen? entä ne joilla sitä ei ole syystä tai toisesta. Vaikka oma auto olisi kuinka näppärä tahansa, eikö olisi parempi jos ihmiset alkaisivat käyttää enempi julkisia kulkuneuvoja tai kimppakyytejä nimenomaan TYÖmatkoilla? säästäisimme näin rahaa ja luontoa. Mielestäni tämä on jossain ilmoituksissa jopa hieman "epäreilu kriteeri"  Nojoo,kaikella on aina se toinenkin puoli -  ja tiedän jo nyt, tämän jakavan mielipiteet.
  3. Kielitaito I'm sorry,  I don't speak english very well. Enkä mitään muutakaan kieliä. Kaikki eivät voi olla hyviä kaikessa. Kielet eivät ole ikinä olleet vahvuuteni. Siispä suurinosa  avoimista työpaikkailmoituksesta voi ohittaa tämän takia. Tänä päivänä kielten merkitys työelämässä on ymmärrettävästi kasvanut, mutta eikö todella ole mitään paikkaa, jossa tämä pieni "puutteeni" ei tuntuisi näin ylitsepääsemättömältä.?!
  4. Oma sairaus Oikeastaan tämän pitäisi olla listalla ykkösenä. Tämä on kohta, jossa viimeistään näet masentavan mahdollisuuden; haun 145:stä osumasta yli puolet rajautuu pois asian takia, johon sinulla itselläsi ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa. Yleensä jäljellä jää se toinen puoli; puhelinmyyntiä ja vuokratyöpaikkoja joita kumpaakaan en edes suostu harkitsemaan - ne eivät ole minun luonnettani tai minua varten. Eivät sitten ollenkaan.

Jotenkin tulee niin epätäydellinen olo. Mä harvemmin synkistelen, mut jos joskus on joku aihe, niin se on tämä. Olen opiskellut mielestäni kaksi ihan ok ammatillista tutkintoa, toisesta sain paperit vuonna -08 toisesta -15. Kummallakaan en ole onnistunut saamaan erityisemmin töitä,  en koulutuksilla enkä ilman. Poikkeuksana viime keväinen työsuhteeni, joka oli osa-ja määräaikainen, mutta oli kuitenkin. Hetkellisesti sitä tunsi itsensä jollain tasolla tarpeelliseksi, ja kuitenkin niin suureksi pakansekoittajaksi sillä 2,5kk jonka työsuhde kesti, oli niin lyhyt. Ei siinä ajassa oikein ehdi kuitenkaan mitään muuta kuin oppimaan talon tavat. Silti olen kiitollinen mahdollisuudesta - syystä herätä aamuisin ja lähteä kotoa.

Mulla on omat syyni työllistymisen vaikeuksiin, mutta kuitenkin tämä on ajoittain aika turhauttavaa. Joku fiksu totesi kerran jossain luennolla, että jos tutkinto on yli  5 vuotta vanha, se on kokonaan vanhentunut. Tarkoittaako  se muka sitten sitä, ettei ole enää pätevä kokki nykyään, eikä osaa tehdä ruokaa jos on v 2012 tai aiemmin valmistunut?! Itse en voi kokin töitä nyt tehdäkään, mutta tyyliin joku keittiöapulainen voisin ihan hyvin olla. Mutta pitäisikö kouluttautua sitten uudelleen vai jotta voit työskennellä pätevästi? :D Sekään ei nykyään onnistu ihan tosta noin vaan, kun on kaikki nuorisotakuut yms.

Mä olen muutenkin niin ärsyttävästi vammanen. Ja just sillon kun ei pitäs, niin alkaa tuntuu siltä et mite paljon helpompaa ois kun ois vaa olematta. Yrittämättä.  Usko alkaa kohta loppumaan, ehkä toivon rippeitä on hitusen jäljellä. Yritystä, sinnikkyyttä ja sisua niitä multa ei ole puuttunut eikä tuu puuttumaan, mutta en mäkään loputtomiin jaksa tuloksetta. Oon ennenkin todennut, että välillä on niitä hetkiä kun sitä pysähtyy miettimään omaa elämää, ja sitä mitä siinä on tullu saavutettua, Joskus ne saavutukset tuntuu tosi hienoille, ja joskus, (kuten tänään) tulee sellanen fiilis että mä en oo saavuttanut elämässäni oikeastaan mitään, mitä mun iässä ehkä olisi pitänyt. Enkä nyt halua verrata itseäni kehenkään mutta noin niinkun yleisesti ottaen vaan tämä vertauskuva.

"Mä olen ihan varma, että sä saat töitä melkein heti kun valmistut"

Tämä lause tuli viimeisen opiskeluvuoteni keväänä niin monen koulun henkilökunnan jäsenen suusta, niin monta kertaa että mä melkein uskoin siihen itsekin. Vaan kuinkas sitten kävikään? Paluu Uudeltamaalta Varsinais-Suomeen. Paluu Järvenpäästä Turun alueelle . Pari kaveria vääntää jatkuvasti edelleen vitsiä siitä, että kuinka mä kuvittelen että joku tuo ne työt mulle kotiin. EN todellakaan KUVITTELE. ! . Asia ei vaan ole ihan niin yksinkertainen.

Mä valmistuin siis  v -15 toistamiseen ammattiin, ja me eletään nyt tammikuuta 2017. Mä olen edelleen siis  työtön. Tai itseasiassa en. Oikeastaan jos ihan tarkkoja ollaan niin mähän oon eläkkeellä, ja pian vasta 30-vuotias. ! JEE HEI! Jokaisen nuoren naisen unelma, number one! No okei eipäs väritellä asiaa liikaa. Mun eläkkeellä olo johtuu ihan yksinkertasuudessaan siitä, että mulla on tää mun sairaus joka ei musta pois lähde vaikka mitä poppaskonsteja käytettäisi, ja että mä tuun taloudellisesti toimeen. Vuokra yms kiinteet menot on vaa pakko hoitaa jos Suomessa meinaa elää. Täällä kun tulot pienenee ja silti kaikki maksaa ja hinnat nousee kokoajan lisää. Saan myös muutamaa muuta KELAn etuutta.  Nykyään on kuitenkin ihanaa, että menoja on jakamassa maailman rakkain kumppani. joten kyllä mä pärjäisin ilman töitäkin kyse ei ole siitä. 

Mä olen kuitenkin siitä jännä ihminen, että mä kaipaan päiviini toimintaa, sosiaalisia tilanteita ja eräänlaisia rutiineja vaikka niitäkin tietyntyyppisinä inhoankin yli kaiken. Tiettekö esim se että kotioloissa joka viikko/kuukausi pitää tehdä jotain tai joku asia just samalla kellon lyömällä vaan siks et niin on tehty tähänkin asti, ( poissulkien joku taloyhtiön saunavuoro yms ) niin se saa mun veren kiehumaan. Mahdollisissa Työolosuhteissa tää on ymmärrettävää, ja jopa suotavaa.  Ehkä sitten vanhempana tää suhtautuminen tollasiin juttuihin muuttuu, en tiedä.

Mä muistan kun valmistumisen alla mun suurin huoli oli se etten saa mistään töitä. Vanhemmat sano mulle että "älä murehdi siitä, nyt nautit vaan elämästä." Sitä mä sen ekan puoli vuotta  teinkin, oli ihana valvoa pitkään ja nukkua aamupäivälle - tehdä mitä huvittaa ilman aikatauluja, mutta siihenkin kyllästyy uskokaa tai älkää. 

Koulussa viimeisten HOJKS-palavereiden aikaan kaikki liputti puhelinmyyjän tai vapaaehtois/järjestötoiminnan puolesta. vaikka nimenomaan sanoin ettei ne oo mun juttu. Vihaan puhelinmyyntiä ja muita sen kaltaisia joissa väkisin tuputetaan ihmisille jotain. Puoliksi väkisin.  Mitä vapaaehtois /järjestötoimintaan tulee, auttaminen on kyllä ollut aina lähellä sydäntäni ja siitä saa hyvän mielen. Siitä kuitenkin puuttuu se jokin; raha. Jos rehellisiä ollaan, niin senhän takia ihmiset loppujenlopuksi töitä tekee - toimeentulon turvaamiseksi. Viihtyvyys, tai jokin muu selainen  seikka on työssä vain plussaa.

Koulun puolelta myös aikanaan luvattiin, että uraohjaaja on tarvittaessa apuna ja tukena sekä auttaa kartottamaan mahdollisuuksia työpaikan saamiseksi alku syksyyn valmistumisen jälkeen. Tuli kotipaikkakunnallekin käymään, jos on tarvetta oli. Ne olikin aika turhia lupauksia, mutta en odottanutkaan että ne lunastettaisiin. Käytiin me kerran yhdessä täällä Turun päässä työkkärissä, mutta sieltä mä päädyin sellaseen työhönvalmennukseen, joka opettaa miten sä teet työhakemuksen jne. Okei parempi sekin kun ei mitään, mut enköhän minä osaa hakemukset ja cv:et tehdä itsenäisestikin. Ymmärrätte varmaan.

Raha ei tee onnelliseksi,  mutta helpottaa kummasti elämistä. Vaikka mulla onkin talous suhteellisen hyvässä jamassa/turvattu ja pärjään, olisi ihan älyttömän upea tunne ansaita itse tehdyllä työllä omaa rahaa. KELAn etuuksien sijasta, tai niistä samalla nauttiessa. Se kaikki olis mulle siinä kohtaa vaan ns. "ylimäärästä". Mun tuloraja eläkkeen rinnalla työskennellessä olis sen 743,84€/kk. Jos sanoisin ettei se merkitse mitään, valehtelisin niin että nenäni kasvaisi kuin Pinocciolla. On totta että raha ei ole se tärkein, mutta kyllä se kuulkaa ihmeesti motivaattorina työnteolle toimii. Osa-aikaset työt siis on ihan mahdollisia. Jos olisin yhtään enempi aamuihmisiä, hyödyntäisin ammattiosaamistani, ja heräisin aamuyön tunteina leipomaan ja löytäisin itseni torilta myymästä leipomuksiani... Mutta kun en ole - valitettavasti. Ehkä vielä joskus opetan itseni heräämään ja toteutan tämän.

Vaikken kaikkea pystyisi tekemäänkään, niin yritystä ei puutu tässäkään asiassa ja työtehtävät voi ihan varmasti räätälöidä just mulle sopiviksi. Haluan ainakin uskoa niin. Pitäisi vaan löytää se mielenkiintoinen paikka, ja ennakkoluuloton työnantaja... Joka myös saisi minusta minut työllistäessaan 50% palkkatuen. Mä tiedän myös että pärjään mahdollisessa tuetussa työpaikassa. En tarvitse mitään suojatyöpaikkaa. Olen käynyt myös läpi päivätoiminnan ja todennut ettei se ole minun juttuni. Tein aikoinaan kaikkeni että pääsin kyseisestä paikasta pois. Onnekseni pääsin Järvenpäähän, jossa vietin 3,5vuotta opiskellen ensin valmentavalla ja sen jälkeen liiketaloutta. Siitäkin huolimatta, juuri nyt Suomessa on ns. normaalienkin vaikea saada töitä. Tiedetään. Työkokeilupaikkaa olen yrittänyt etsiä.

Loppujen lopuksi  asenne ja oma-aloitteisuus ratkaisee ja palkitsee. Aina pitää siis olla se kuuluisa Plan B. Tehdä vaikutus joka muistetaan. Sen takia olen vakavasti harkinnut myös hakeutumista uudestaan opiskelemaan, en enää tutkintoon, mutta ihan   johonkin työväenopiston kivoille kursseille, (vaikkei se tee musta yhtään sen viisaampaa) ja/tai ammatilliselle kuntoutusjaksolle (jolla olen ollut viimeksi v 2009 tai 2010.) siksi että saisin päiviini kunnon päivärytmin ja ettei pääni hajoisi täällä 4 seinän sisällä ihan kokonaan. Silti huomaan miettiväni onko se kuitenkaan tarpeellista ja näkeekö KELA asian näin? toivottavasti.

En aio antaa periksi masentua tai syrjäytyä silläkään uhalla, että ( niin rasittavaa kun se välillä onkin ) mun pitää jatkuvasti todistella ihmisille että mä pystyn, osaan ja voin vaikka aina ei siltä tuntuisikaan. Vaikka olen ulkoisesti ja erilainen, ja minulla olisikin fyysinen toimintaan vaikuttava rajoite., järkeni toimii kuin teroitettu partaveitsi.

Että tällästä tänään tässä ja nyt. Ei mulla muuta. Kiitos ja anteeksi tämä avautuminen, välillä vaan pitää päästää kaikki ulos. Tästä olisi tullut muuten ihan liian pitkä facebook päivitys :D :D

Elämä voittaa ... Ehkä vielä joskus tämänkin osa-alueen tiimoilta. Ehkä vielä joskus löydän/saan niitä töitä.

 

With love;

-Ninni-

Kommentit (4)

tuulakas

Anteeksi nyt vaan mutta "en suostu edes harkitsemaan vuokratyöpaikkoja" on aivan käsittämätön kommentti ihmiseltä, joka ei mitään muuta halua kuin palkallisia töitä. Vuokratyöpaikkoja koskeva lainsäädäntö on kehittynyt huomattavasti, eivätkä ne ole läheskään aina mitään riistotöitä nollasopimuksilla. Työelämä on murroksessa ja vuokratyöpaikkojen määrän huima nousu on osa tätä murrosta. Jopa toimitusjohtajia haetaan vuokratyöfirmojen kautta - mitäs sanot siihen?

Itse olen suorittanut sekä AMK- että maisterintutkinnon. Aikaa näihin koulutuksiin kului yhteensä 8 vuotta. Valmistumisen jälkeen ensimmäiset kaksi työpaikkaani olivat vuokratyöpaikkoja. Nykyään olen ns. talon oma työntekijä, mutta jokapäiväisessä työarjessa se ei näy minkäänlaisena muutoksena. Tietenkin on mukavampaa henkisellä tasolla olla talon oma työntekijä, mutta uraansa aloitteleva ihminen jolla on suht vähän työkokemusta ei vain voi tehdä tuollaista rajausta kuin sinä nyt vaikutat tekevän.

Arvaisinko oikein jos veikkaisin, että työpaikkoja katsoessasi rajaat vuokrapaikat hausta pois? Sitä nimittäin ei todellakaan kannata tehdä. Vuokratyöpaikat ovat työnantajille hieman kevyempi tapa palkata henkilökuntaa, ja kynnys sinunkin palkkaamisellesi olisi siis pienempi jos suostuisit vuokratyöpaikan ottamaan vastaan. Ja kun yksi ovi avautuu, avautuu samalla uusia etenemismahdollisuuksia.

Kommenttini voi olla kärkkään sävyinen, sillä suhtautumistapasi kieltämättä aiheuttaa minussa pientä ärsytystä. Ikään kuin halutaan työpaikkaa yli kaiken, mutta sitten yksi erittäin yleinen työllistymistapa ei käykään. Tapa, jolla jopa korkeakoulutetut nykyään työllistyvät ilman ongelmia. Mieti asiaa. Toivon oikeasti, että saisit työpaikan ja saisit urasi alkamaan kunnolla. Älä siis väheksy vuokratyöpaikkoja. Muuten saat mielestäni syyttää suurelta osin itseäsi työttömyydestäsi. Onnea työnhakuun!

atomi

Toivon todella että saisit töitä, Noin reipas ja lahjakas ihminen kyllä ansaitsee mukavan työpaikan. Mene ihmeessä työväenopiston kursseille, ota kurssi joka inspiroi ja kiinnostaa sinua. Oppiminen ihan vain oman itsensä sivistämiseksi ja kehittämiseksi on antoisaa. Postauksesi oli hyvin kirjoitettu ja blogisi on muutenkin kiva. Ehkäpä sinun ammattisi voisi olla tiedottaja tai joku muu tekstityöläinen. Kieliä voit petrata omaan tahtiin työväenopistossa, aikuislukiossa tai vaikkapa kesäyliopistossa, Niissä voi opiskella ilman pääsykoetta. Ymmärrän hyvin turhautumisesi työnhaussa sekä pettymyksesi katteettomiin lupauksiin, olen kokenut sitä itsekin. Ninni, älä menetä toivoasi. Olet hieno ja rohkea tyttö.

nakymatonninni
Liittynyt3.12.2015

Kiitos, hyvästä & puhuttavasta kommentistasi tuulakas. Olet oikeassa myös tuossa, ja yritän pitää sanasi mielessä! Kaikella on aina kaksi puolta,  kumpaakin niistä on eittämättä hyvä tarkastella. :) Mielikuvani vuokratyöpaikoista ja niihin liittyvistä jutuista on vain aina ollut valitettavan negatiivinen. Jotenkin lohduttavaa kuulla, että sinulla on päinvastaisia kokemuksia niistä. Ehkä minäkin vielä joskus opin muuttamaan näkemystäni.

atomi, et tiedäkään, miten lähellä unelma-ammattiani juurikin esim. tuo mainitsemasi tiedottaja olisi! Kiitos lämmittävästä palautteestasi, ja ymmärryksestäsi.  Enkä ole lannistumassa - olen tottunut taistelemaan elämässäni. Niin kauan kun on toivoa, on myös elämää  ja toisinpäin ;)

Mukavaa alkanutta helmikuuta teille molemmille!

- Ninni - / Pisaran verran poikkeavampi

tuulakas

Kiitos Nina kun vastasit ja harkitset sitä, mitä sanoin. Kirjoitan nyt vielä uuden kommentin sillä haluan oikeasti rohkaista sinua yrittämään noita vuokratyöpaikkoja. Kuten itse sanoit, on sinulla muutama ikävä este työllistymisen kannalta (sairaudet, ajokortittomuus jne.) Siispä sinun kannattaisi ehdottomasti yrittää töihin vuokratyöpaikan kautta! Saisit kokemusta, lisätuloja (jopa osa-aikaisesta paikasta) ja mikä tärkeintä, pääsisit todistamaan osaamisesi ja motivaatiosi. Olet etsinyt työpaikkaa todella kauan, on oikeasti sen arvoista kokeilla tätä reittiä! Rekrytointi on työnantajalle aina riski, sillä työntekijästä on vaikea "päästä eroon", jos hän ei olekaan firmaan sopiva henkilö. Siksi kynnys antaa ihmiselle mahdollisuus on vuokratyöfirman kautta matalampi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 

"Hiljaa mielessäin, mietin elämäni polkuu eteenpäin..."

Huokaus. Okei,

Mietin pitkään, hyvin pitkään avaudunko tästä tänne. Tämä on kuitenkin mun ns. päiväkirja, joten päätös on myönteinen, pienin pelonsekaisin fiiliksin mitä tästä tekstistä sanotaan - mutta mä otan sen riskin. Tätähän mun blogin teema on; aitoa arkea, aitoja tuntemuksia. 

Mä haluan nyt avautua aiheesta, joka on mua jo pidemmän aikaa mietityttänyt.   En tiedä heijastuuko tästä joku tuleva 30 kriisi, mutta eikai sekään olis mitään epänormaalia.  Tiedän jo nyt että tuun vuodattamaan kyyneliä tätä kirjoittaessani.  Tästä on jotenkin  vaan hirveen vaikeaa puhua kellekään kasvotusten, en tiedä miksi. Enkä tiedä mistä nytkään aloittaisin...

Mä kuvittelin nuorempana että kun oon 30, maksimissaan 35 mä olen saavuttanyt kaikki elämäni suurimmat etapit: vakituisen  työpaikan, miehen jonka kanssa olen rantautunut avioliiton rauhaisaan satamaan, yhteisen omakotitalon ja ainakin yhden, ehkä 2 lasta.  Normaalit nuoren naisen haaveet siis. MUTTA  kaikkihan me tiedetään että asiat ei ikinä mene tosielämässä niinkuin haluaisi sen käsikirjoitettavan. 

Tällä hetkellä mulla menee ihan hyvin ja oon suht onnellinen  mutta pääasiassa nää  kaikki asiat  pyörii edelleen vain haaveissa. 

Työpaikan saanti on aina mun tilanteessa haasteellista, mutta erityisesti viime vuoden lopussa  mua alkoi jotenkin jopa hieman turhauttaa - vaikka kuinka yrittää, niin tuntuu ettei mikään ikinä riitä.  Onneksi tuulen suunta muuttui tämän vuoden alussa, ja  tällä saralla tapahtunut muutos. 

Mitä parisuhteeseen tulee, niin oon löytäny rinnalleni ihmisen joka rakastaa mua juuri tälläisenä kuin oon, ja minäkin rakastan häntä.  Meidän tarina on kuitenkin mennyt aivan eritavalla kun miten olin sen omassa päässä nähnyt. Olemme olleet  avomieheni kanssa nyt  5 vuotta kihloissa, ja kyllä, meilläkin on niitä kuuluisia ylä- ja alamäkiäkin. Ihan kuten kaikissa muissakin parisuhteissa. Suhteemme on vaatinut ehkä normaalia enemmän kaikenlaisia vaiheita, ja koetellut meitä monella tapaa, mutta juuri nyt kaikki on hyvin. Haaveilemme parina samoista asioista kuin kuka tahansa muu pariskunta, vaikka välillä tätäkin asiaa epäillään.

Kyllä  me olemme puhuneet naimisiin menosta, mutta se ei ole tapahtumassa lähitulevaisuudessa, joten pelko pois sukulaisilta - kutsuja ei ihan heti ole postilaatikoista/luukuista tipahtelemassa... Voin luopua haaveesta avioitua alle 30-vuotiaana, mutta kirkkohäistä kesällä en luovu. Enkä avioehdon teosta.  Terveisiä vaan kullalle :) .

Ja mitä tulee siihen  omakotitaloon, niin ehkä se on mahdollista joskus 20 vuoden päästä tai seuraavassa elämässä.  Jollei jostain tule lottovoittoa kuin tyhjästä. Todennäköisyys tosin on yhtä iso kuin neulan löytäminen heinäsuovasta.

Kaikki nuo ovat kuitenkin aika "pieniä" juttuja vaikka vaikuttavatkin kokonaisuudessa osaltaan siihen,  mistä minä henkilökohtaisesti eniten haaveilen; omasta perheestä. Lapsen/lapsien saannista, äitiydestä. Haluan kokea sen, sillä en halua jäädä vanhempana yksin. Olen myös lapsirakas, eikä ajatus kahdestaan jäännistä koko loppuelämän ajaksi kumppanin kanssa tee minua iloiseksi.

Musta on jotenkin viime vuosina tuntunut että oon "tuhlannut"  ehkä jopa väärinkäyttänyt mun elinvuosia. Aina sanotaan, että lapset "pitää" tehdä nuorena.  Oon aina ollu sitä mieltä että ensin työ, ja muut kuviot vakaalle pohjalle, ja sitten vasta lapset - kuitenkin  että elät oman nuoruuden eka. Viime vuosina kun tosi moni mua enemmän tai vähemmän nuorempi frendi on saanut lapsen, ostanu talon tms,  musta on tuntunu etten saa omassa elämässä aikaseksi mitään.  Oon ikuisesti opiskelija/työtön jonka tulo on hautaan asti se työkyvyttömyyseläke.  

Mä kävin ennen pääsiäistä ihan perus neurokontrollissa, ja siellä taas kyseltiin ties kuinka monennen kerran perhehaaveista.  Sanoin että ei ole vielä ajankohtaista. Lääkäri on ollut ainoa joka on hyväksyttävästi "udellut" asiaa ja hyvä niin. 

Ihminen jolla on synnynnäinen sairaus, jonka hän ei anna estää omaa elämää, mutta jonka takia muut yrittävät laittaa ehkä jopa stopin näille ihan normaaleille, oikeutetuille unelmille. Tässä kohtaa se ei suututa, se satuttaa. Sillä ainoa juttu,  joka minua on satuttanut eniten henkisellä tasolla koskaan, on se kun eräs henkilö sanoi minulle, että jos saisin joskus lapsen/lapsia se otettaisiin minulta pois sairauteni/ tämän lievähkön raajahalvauden takia. En kuulemma kykenisi huolehtimaan lapsesta. Itkin monta yötä tämän takia. 

Mutta tämähän on aihe joka on ollut kauan ja on valitettavasti vielä  edelleen tabu - vammautunut ihminen ja vanhemmuus. 

Moni saattaa ihmetellä miksei me sitten vaan hankita lasta -  sitten ajallaan. Asia ei kuitenkaan ole kohdallani/kohdallamme ihan niin yksinkertainen, johtuen mm. tästä minun SWS:sta. Mulla se tulee olemaan todella suunnitelmallinen prosessi, joka pitää tarkoin  käydä läpi vaihe vaiheelta lääkärin kanssa mm siksi että mulla on epilepsia. Syömäni epilepsialääkkeet voivat olla haitaksi sikiölle, joten lääkityksen tauosta pitää keskustella. Samalla saatan joutua aloittamaan varmuuden vuoksi foolihapon syönnin, syystä jota en enää muista. Otin näistä, ja monesta muustakin asiasta selvää köydessäni perinnöllisyysklinikalla reilu vuosi sitten, asioiden ruvetessa kiinnostamaan entistä enemmän. Asia on kuitenkin kiehtovalla tavalla ihana, ja pelottava yhtä aikaa. Silti on asioita jotka varjostavat unelmaa; taloudellinen tilanne nyt on selvä, mutta tämä SWS. 

Tiedän että mahdollinen raskaus tulisi vaatimaan kaikenlaista, eikä se tai elämä lapsen kanssa yhdistettynä lievään raajahalvaukseen tai koko tähän sairauteen tule varmastikaan olemaan helppoa. Eikä sen tarvitsekaan.  En ole missään vaiheessa kuvitellutkaan niin. Tiedän että mulla olis mun puoliso ja muukin perhe siinä hetkessä tukenani, vaikka äiti aina silloin tällöin jaksaakin muistuttaa ettei hän halua mitään yllätyksiä 9 kuukauden päästä.,.

Ymmärrän äidin huolen, mutta ei hän sitä lasta kasvattaisi/hoitaisi kokonaan, vaan aina silloin tällöin olisi avustamassa ja antamassa neuvoja, kuten kuka tahansa muu vanhempi olisi.  Minä olisin tässä mahdollisessa tilanteessa äiti. päävastuu olisi siis minulla. Olen myös kuullut äidin sanovan minulle että hän toivoo minun löytävän itselleni miehen, ja että saan perheen ja olen onnellinen. Jos hän ei tätä haluaisi, hän olisi tehnyt tai teetättänyt minulle jonkin operaation, kun olin pieni. Uskoisin niin. 

Toinen asia joka on yhteydessä sairauteeni, ja jonka takia vähän pelkään unelmaani itsekin on se,  mitä papereissani lukee.  Papereissani mainitaan että olen lievästi kehitysvammainen, vähä-älykäs ja vähälahjakas. Minulle sanottiin ammatillisen kuntoutuksen yhteydessä tehdyissä psykologisissa testeissä,  että mun pitäisi ehdottamasti pyytää tämän lauseen poistamista, Olen tätä pyytänyt, mutten tiedä onko se poistettu vai voiko sitä edes poistaa, sillä minulla on edunvalvoja.  Ja tämä saattaa olla syy miksi se pidetään siellä. Syy miksi minulla on edunvalvoja on se että en ole kuulemma tarpeeksi vastuullinen hoitamaan laskujani yms. Minulle ei ikinä ole annettu mahdollisuutta siihen, niin onko se ihme?! Olen varma että osaisin senkin jos minulle annettaisiin mahdollisuus oppia. Toisaalta olen kiitollinen että joku turvaa taoudellisen tilanteeni vaikka ajoittain se vähän harmittaisikin. 

Minua huolettaa että tämä saattaa olla se asia, jonka myötä laki tulee minua vastaan tässä asiassa, saanko olla äiti mahdolliselle omalle lapselleni jos sen aika joskus tulee. Tiedän että raajahalvaus ei yksin riitä - se ei ole tarpeeksi painava syy lapsen poisottoon. Järki minulla kuitenkin toimii yhtä hyvin kuin juuri teroitettu veitsi ja pystyn todella vähäisellä avustuksella selviämään arjestani. 

HUH. Ihme että sain tämän kaiken nyt kirjoitettua. Tämä on asia, jota tulen ihan varmasti vielä monesti miettimään, selvittelemään, ja jonka edestä joudun taistelemaan.  Harmittavinta on, ettei tiedossani ole ketään täysin samassa tilanteessa olevaa henkilöä joka pystyisi samastumaan tuntemuksiini ja tilanteeseeni  TÄYSIN. Mulla ei ole sitä  vertaistani joka voi aidosti sanoa "tiedän miltä susta tuntuu"  Onneksi  eräs ystäväni sai muhun kuitenkin eilen valettua kadoksissa ollutta toivoa tämän tulevaisuudessa ehkä vastassa olevan tilanteen suhteen.  Olen kiitollinen hänen kanssa käymälleni keskustelulle. Hän sai minut uskomaan että  ehkä sittekin teot todistavat enemmän kuin sanat. Taistelun on vaan jatkuttava.  Vaikka ajoittain sitä päätyy miettimään mitä elämä tässä iässä, ilman synnäistä sairautta ja mihin se olisi vienyt, niin tiedän että se elämä ei olisi siinä kohtaa  enää minun.  Tiedän myös että mikään jossittelu ei auta asiaa, enkä saisi verrata itseäni muihin. Toivon vain että mussa riittää pidemmällä tähtäimellä tarpeeksi energiaa ylläpitämään unelmaa onnesta. 

Nyt on aika päättää tämä tarina,  sillä nenäliinatkin paketista ovat loppuneet. Silmät ovat kyyneleistä, mutta myös väsymyksestä turvonneet, eikä nenäänkään mahdu enää enempää täytettä.  Lopuksi haluan todeta, että jos te rakkaat perheenjäseneni tai sukulaiseni eksyitte lukemaan tämän tekstin, haluaisin että jätätte tämän aiheen tänne. En ole varma kykenenkö puhumaan tästä kanssanne kasvotusten. Kaikki aitten ajallaan -  ehkä joskus. Toivottavasti ymmärrätte & kunnioitatte pyyntöäni. Kaikille muille blogini lukijoille haluan sanoa KIITOS. 

Kiitos, että jaksoit avautumiseni, Kiitos jos luit loppuun. KIITOS että ymmärrät - edes jollain tasolla.että minäkin haluan joskus kokea elämäni ( hienoimmaksi kerrotun )   tähtihetken.          

          

With love;                                                                         

-Ninni-

 

 

 

Kommentit (8)

Lyyli

Toivottavasti jonain päivänä saat kokea sen tähtihetken! Kaikkea hyvää sinulle.

Maikku

Ei vähä-älyinen/lahjakas kirjoita noin hienoa tekstiä! Toivon sydämestäni että jaksat taistella unelmasi eteen, sinusta tulisi hyvä äiti, aivan varmasti ❤️

Heidi81

Olet tärkeä juuri sellaisena, kuin oletkin. Tekstistäsi huokuu fiksu ihminen, ei mikään vähä-älyinen. Käsittelet tilannettasi ja tunteitasi monipuolisesti ja se kertoo jo paljon. Toivon onnea ja siunausta elämääsi, toivottavasti saat nauttia jokaisena päivänä elämän hienoudesta! Aurinkoa päiviisi!

Vierailija

Kiitos tästä kirjoituksesta, olisit aivan varmasti hyvä ja huolehtiva äiti! Olet ihana ja kokenut kovia, tiedät elämän tosiasiat. Onnea sinulle elämääsi!!! <3

Newarkia

Kaikilla meillä on unelmia ja kaikilla meillä on myös vaikeuksia, joiden yli täytyy taistella unelmien saavuttamiseksi.
Voimia taisteluun unelmiesi puolesta!
Hengessä mukana❤️

Maisa

Luin täältä tekstejäsi ja olet todella hyvä tyyppi. Toivon että lapsi- ja työasiasi ja muut tulevat menemään hyvin ja pääset toteuttamaan unelmiasi elämässä.

Vierailija

Moi, hieno teksti! Tsemppiä!
Meidän tyttärellä on myös tuo SWS, olisi hienoa vaihtaa kuulumisia.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tämä postaus on teemaltaan osalle lukijoista vanhan toistamista. mutta samalla osalle uutta ja ihmeellistä.

Ennenkuin aloitan, haluan muistuttaa että koska tämä aihe on minulle todella henkilökohtainen, ja käsittelee yksin minua, elämääni ja omia näkökulmiani niin jos jollekin jää kysyttävää/kommentoitavaa niin kysykää/kommentoikaa suoraan asianomaiselta/lle..

Noniin... Kuten tästä "johdannosta" joku osasi jo päätellä, tänään kerron siis itsestäni, ja omasta sairaudestani - joka kantaa nimeä Sturge-Weberin syndrooma.

Sairastan  siis Suomessa harvinaista Sturge-Weber- syndroomaa, ( tiedossani on n. 20kpl ) johon kuuluvat olennaisena osana;

- epilepsia
- silmänpainesairaudet
- tuliluomi ( alias portviini ) eli tutummin syntymämerkki, ( minulla koko kasvot )
- toispuoleinen raajahalvaus, ( minulla lievähkönä vasemmalla puolella )

Ajattelin aloittaa bloginpuolella sairaudestani ns. "avautumisen"  koska näinollen jaan ajatuksiani, kokemuksiani ja arkeani sairauden kanssa enemmän ja vähemmän. Toivon että blogissa ilmestyvät jutut, jotka käsittelevät sairauden kanssa elämistä yms, olisi  lukijoille mahdollisimman avartava katsaus erilaiseen elämään - elämään  ( lievästi kehitysvammaisen, kuten mun paperit vielä väittää ) naisen silmin, joka uskaltaa olla aidosti sinut itsensä ja vammansa kanssa kuitenkin eläen suhteellisen normaalia elämää kuten muutkin ikäisensä. Olisi upeaa jos tämä blogi ja sen tekstit, jonain päivänä kykenisi tarjomaan mm. vertaistukea niille jotka itse, tai joiden lähimmäiset sairastavat Sturge-Weberiä, tai ehkä kokoisi meidät "harvinaiset Sturge-Weberit" tavalla tai toisella yhteen.

Itsestäni voisin kertoa alkuun muutaman sanaisen;

Olen siis vielä hetken 28-vuotias nuori nainen, aurinkoisen kesäkaupungin, Naantalin sydämestä. Asun yhdessä avopuolisoni kanssa, ja kihlauduimme 14.02.2011, kolmen kuukauden seurustelun jälkeen. Suhteemme sai alkunsa joulukuussa 2010 melko nykyaikaiasesti; nimittäin netin treffipalstalla.  Yhteen muutimme maaliskuussa 2012, ( puolisoni muutti tuolloin minun asuntooni Keski-Suomesta )  olemme asuneet tämän vuoden maaliskuussa siis lyhyen matikan avulla laskettuna noin  ihka oikeassa ja ensimmäisessä kokonaan yhteisessä kodissamme, kun saimme luvan muuttaa palvelutalosta, jossa aiemmin tarvitsemani tuen takia asuin /asuimme niin pois. 

 Olen valmistunut v 2008 suurtalouskokiksi, mutta koska sairauteen olennaisena osana kuuluu tämä toispuoleinen raajahalvaus, en kokin töitä siis voi pääsääntöiseksi työkseni tehdä. Elämä "yhdellä kädellä" ei välttämättä kuulosta helpolle, ( eikä se sitä kyllä aina olekaan ) mutta voit tehdä sen niin helpoksi kun tahdot. Olen aina tiennyt että arkeni tuottaa haasteellisuutta esimerkiksi juuri työllistymisen suhteen, ja vammani takia. Pähkäilin kauan mitä haluaisin opiskella "todelliseksi" ammatikseni kuitenkin tavoitteena työllistyä jonkinasteisesti. Unelma graafisen alan opiskelusta siirtyi harrastukseksi tyytymiseen, koska työllistyminen on heikkoa liiallisen kouluttamisen vuoksi. Jätin media-assistentin opinnot kesken vuonna 2010.  Tämän jälkeen aloin miettiä pohjaani ja sitä miten voisin hyödyntää uutta - ja vanhaa koulutustani, kuitenkin mahdollistamalla varmemman työllistymisen opiskelun jälkeen. Laskettuani 1+1 yhteen päädyin mielestäni realistiseen ratkaisuun; Liiketalouden perustutkinto. Hain 2012 keväänä  VALIDIA Ammattiopistoon          ( ent. Invalidiliiton Järvenpään Koulutuskeskus ) jossa jo tällöin opiskelin aikuisten ammatinvaihtajien, VALMA linjalla ja se kannatti; aloitin Järvenpäässä opiskelut liiketauden perustutkinnolla 08.08.2012, ja valmistuin  29.05.2015  asiakaspalvelun ja myynnin merkonomiksi.  Töitä vaan ei kyllä valitettavasti ole vielä löytynyt. 

Epilepsia minulla on pysynyt hallinnassa lääkityksen avulla vuodesta 2001, jolloin viimeisin kohtaukseni on ollut. Pienempänä lapsena olemme äitini sanojen mukaan kuulemma "asuneet" sairaalassa kohtausteni takia. Olen iloinen ettei epilepsia ole vaivannut normaalia elämääni, ja olen voinut tehdä asioita kuten muut ikäisenikin, viikonloppuja juhlien ( hillitysti tietenkin ) tai muutakaan ei ole tarvinnut laittaa mustalle listalle kohtausten pelossa. Harrastuksia minulla on ja on ollut. Osa niistä on iän myötä tippunut mutta rakkaimmat kulkevat edelleen osana arkeani; laulaminen, tanssiminen ja runojen sekä blogin kirjoitus ovat tämän hetken juttuja, ja ne myös näkyvät suuresti.

Tuliluomi, joka siis kattaa koko kasvojeni alueen ja hiukan kaulaa, voi olla missä kohtaa kehoa tahansa minkäkokoisena tahansa. Se ei tunnu millekään, se vaan on ja tietysti näkyy. ( tämän takia minua kiusattiinkiin muutamat vuodet koulun ja 1 lk  alettua, mutta näkyään ei enää.)  Ainoa asia joka "säätelee" tuliluomen sävyä on ulkona oleva lämpötila; jos  esim olen ulkona 2h putkeen talvella -20 pakkasessa saattaa kasvoni muuttua aavistuksen sivisävyisemmäksi ja päinvastainen ilmiö on myös mahdollinen näin kesällä. Mutta se on siis täysin normaalia. 

Sitten tätä luomea voi polttaa laserilla, ja se vaalentaa tuliluomea asteittain, mutta tulokset on hirveen yksilöllisiä. Tuloksiin vaikuttaa käsittääkseni myös se, missä iässä hoito aloitetaan. Mulle tejtiin laserhoitoja pienempänä, mutta ne lopetettiin, kun lääkäri teki hoitovirheen ja siksi mulla on nää arvet leuan alueella, joita oon ny käyny leikkauttaa muutamat pois. En kuitenkaa siksi että ne haittaisi mua, vaan siks etten menetä mitään jos kokeilen.  

Jos jotain negatiivista on pakko mainita niin ehkä eniten mä vihaan mun huulia...  Erityisesti alahuulta. Tai no en oikeestaa vihaa, mut pienemmät ois kivat...  Yritin selvittää kerran voisiko näitä pienentää, mutta siinä vaiheessa kun lääkäri alkoi selittää että jos operoidaan ,voi olla riski että tunto lähtee jne,  niin en mä sitten oikee innostunut.  Vaikka kyllähän kaikissa leikkauksissa on riskinsä.  

Välillä, kun kuljen kadulla - tai istun vaikkapa bussissa, saan tahtomattani sillöin tällöin osakseni huomiota ja katseita ulkonäköni takia.  Osa niistä silmäpareista, jotka minua yleensä katselevat, ovat täynnä uteliaisuutta. mutta joskus ne saattavat olla myös täynnä inhoa, pelkoa tai jopa järkytystä. - Ja kaikki tämä vain minun kasvojeni, tuliluomeni tähden!  Suuremmaksi osaksi se on melko huvittavaa, vaikka ymmärrän sen - varmasti itsekin katsoisin toisen kerran jos olisin heidän asemassaan. Joskus taas sitä ei vaan jaksa, vaan välillä ( huonoina päivinä etenkin ) jopa raivostuttaa ihmisten erinäiset kommentit entistä enemmän. Ihmiset jotka tuntevat minut, tietävät miten vahva olen, ja että minulla on hyvä ja terve itsetunto. Enkä näin ollen pelkää kulkea julkisesti omana itsenäni. Minulle tuliluomi koko kasvojen alueella ole minulle mikään ongelma - olen sinut sairauteni, ja siihen osana kuuluvan syntymämerkkini kanssa. ( vaikka minua on kiusattu pienempänä kasvojen takia paljon ) Tuliluomeni on tähän astisista laajin jonka lääkärit ovat ikinä nähneet. Ei tämä juttu ole mulle koskaan mikään ongelma, niin ei sen tarvitse olla muillekaan. Kun ikää sitten alkoi tulemaan lisää, ja etenkin yläasteella oma ulkonäkö kiinnostamaan, astui mukaan myös meikkaaminen. - Tosin aivan erilaisena projektina, kuin se mitä normaalisti tytöillä ja naisilla on tapana. 

Juteltuani neurologini kanssa mahdollisista vaihtoehdoista "piilottaa" tuliluomi, kävi ilmi että on olemassa yksi meikkisarja, joka voisi vaalentaa ihoni ns. normaalin sävyiseksi - JOE BLASCO. Tunnetusti Blascon tuotteet ovat kalliita, ( meikkivoide n 55€ ) eikä minun olisi ikinä varaa ostaa kaikkea tarvitsemaani itse, sillä niitä joita oikeasti tarvitsen yhteissummaksi tulee arviolta lähemmäs 400€. per kerta. Hintaan on laskettu sinisyyden, punaisuuden ja keltaisuuden peittäjät, meikkivoide, ja väritön puuteri, sekä puhdistusmaito ja kasvovesi ja kasvovoide. Niinpä TYKS antoi minulle ostopalveluna ensimmäiset meikkini, ja pari opastuskertaa meikkauksen saloista. - Se oli silloin tosi magee juttu <3  Tänä päivänä joudun kustantamaan meikkini itse, sillä edes KELA ei niitä korvaa, mitä esim äitini on monesti ihmetellyt. En meikkaa päivittäin - todellakaan sillä yhden meikin tekoon menee aikaa n 1,5h. Ammattilaiselta kuluu ehkä n 45min. Vaikka meikit ovat arvokkaita, ja itse meikin tekoon menee aikaa, on lopputulos kyllä sen arvoinenkin :) ja jos meikeistä pitäisi hyviä puolia sanoa niin varmaankin kestävyys sen kaikessa tarkoituksessaan on paras adjektiivi kuvaamaan Joe Blascon tuotteita.  Olen iloinen että tälläinen mahdollisuus on esiintyvillä taiteilijoilla, ja meillä joille meikkaus tarkoittaa myös muuta kuin silmänilona oloa, tai muiden miellyttämistä. Mutta pääasiassa nautin elämästä ihan naturellina, niinkuin parhain tapa on, ja meikkaan vain speciaalitilanteisiin, kuten esimerkiksi tulevana kesänä hyvän ystäväni häät.  <3 Tämänhetkiset meikkini sain erään ihanan tapahtuman kautta, josta kerron myöhemmin. 

Tässä oli nyt alkuun tälläinen pieni - minä ihmisenä katselma. -  jonka aiemmin tänään lupasin teille.  Osa asioista jäi varmasti vielä(kin) kertomatta, mutta toivottavasti tämä antoi ainakin osaan mahdollisista kysymyksistänne vastauksia :)

 

                                                                                 With love;

                                                                                   - Ninni - 

 

 

Kommentit (12)

Vierailija

Ihana blogi ja ihana sinä <3 Jään innolla seuraamaan uusia postauksia! Haluaisitko joskus tehdä postauksen kyseisestä meikistä?: )

Jemppu

Olisi kiva saada lukea sinulta meikkipostaus erikseen jossa olisi kuvia miltä näytät ns "täydessä tällingissä" :)

Mimmi

Kiva odottaa seuraavia postauksiasi. Kerroit kivasti sairaudestasi ja sen aiheuttamista haasteista. Toivon kuitenkin ettet keskity siihen liikaa. Ois ihan kiva lukea ihan arkisesta elämästäsi ja tekemisistäsi. :)

Vierailija

Sulla on aivan mahtava asenne elämään, älä anna jatkossakaan muiden lannistaa. You go girl!

Hanne

Minulla on sama sairaus kuin sinulla. Olen löytänyt tähän meikkijuttuun ratkaisun, jota suosittelen sinuakin kokeilemaan; Sensai-sarjan meikkipuuteri. Viimeksi sitä ostaessani hinta taisi olla n. 38 euroa, ainakin täällä Kuopion seudulla.

Minullekin on annettu laserhoitoja, joita tälläkin hetkellä jatkan. Erilaisia lasereita on kokeiltu, mutta kaikki eivät vain auta. Tällä hetkellä näyttää siltä, että yhdellä lasertyypillä tuloksia tulee, mutta mielestäni aika hitaasti. Hoidolla on käsitelty esim. kaulaa. Kasvojen alueelle kokeillaan nyt yhtä vain verisuonille tarkoitettua laseria. Tuloksista en vielä osaa sanoa, koska ensimmäinen hoitokerta oli vasta viime viikon perjantaina. Jos tuliluomea haluaa häivyttää, kokeiltavia vaihtoehtoja siihen siis löytyy.

Vierailija

Hei, meikeistä tuli mieleen, että oletko kuullut apteekista saatavasta Vichyn Dermablend -meikkisarjasta? Siinäkin on aika hyvä peittävyys ja hinta Blascoa edullisempi, jos joskus haluaa testailla :)
http://www.vichy.fi/Korkea-peittävyys-virheettömän-kaunis-luonnollinen-iho/tuotesarja/r1550.aspx

Indebra

Lukaisin kuvalehd3n artikkelin ja sain kuvan että olisi pahempaakin. Sitten näin kuvan niin näytätkin ihan normaalilta mielestäni. Nätti nainen ? Blascon tilalla käytän itse nykyään edullisempaa Sonya meikkivoidetta. Yhtä hyvä pikmentti mutta edullisempi ja hoitavampi ? www.myaloevera.fi/jyvaskyla

hepuli

Tutustuhan Grimas nimiseen meikkisarjaan. ? Ammattilaiset käyttävät. Ja hinta ihan toinen kuin JBlla.

Uusi lukija

Täältäkin toivotaan meikkipostausta! Plus sun blogia on mukava lukea, olet valovoimainen ja aito persoona. :)

Vierailija

Muakin kiinnostaisi esim. vaiheittainen kuvaus meikin teosta ja kuvat välivaiheista. Vaikutat ihailtavan vahvalta ja positiiviselta nuorelta naiselta!

Elina

Mukavaa, että löysin blogisi ja jään innolla odottamaan lisää postauksia! :) Sulla oli ihanat vaatteet haastattelussa, tyylitajua löytyy! ;)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

31-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat