Kirjoitukset avainsanalla erilaisuus

Ajattelin ensin, etten kirjoita tästä blogiin, koska minä itse olen tälläkertaa vain ns sivuroolissa asiassa mikä kohdistuu läheiseeni. Minun kauttani tosin.   Mutta koska kyseessä olen minä, "Pisaran verran poikkeavampi" ja ihminen jonka toinen nimi on aitous, haluan tehdä sen ja jakaa ajatukseni myös tästä. Aikaa tapahtumasta on kulunut tarpeeksi ja vereni on palautunut ylimmästä mahdollisesta kiehumispisteestä suhteellisen normaalitasolle, joten pystyn olemaan jo nyt hiiltymättä.  

Maailmassa on monia asioita, joista en pidä tai joista en innostu. Maailmassa on myös muutamia harvoja juttuja, jotka saavat mut erittäin isosti raivonpartaalle, suoraan sanoen jopa vereni kiehumaan. Yksi niistä on suvaitsemattomuus. Heti perässä tulee päättömien juorujen levittely. Mä en ymmärrä, miten jollain voi olla niin tylsä elämä, että pitää käyttää energiaa tuollaiseen ja keksiä päättömyyksiä toisista, jotka pahimmillaan voivat  aiheuttaa mielipahan lisäksi myös isompia ongelmia. 

Ihminen. On ilmeisesti maapallomme tyhmin eläin, monessakin eri tilanteessa. En osaa perustella asiaa, näin vain muistan lukeneeni jostakin, mutta tuossa muutama viikko sitten tapahtui asia, jolloin jälleen kerran jouduin havainnoimaan kuinka ajattelemattomia ja ilkeitä jotkut voivatkaan olla... Ymmärrän että yleisesti ajatellen erilaisuus herättää uteliaisuutta, ja että se on ihmiselle normaali tunne. Tiedän myös, että ihmiset ovat myös arkoja itsestään eivätkä ehkä tiedä miten kohdata eri asioita... Mutta silti tämä on niitä harvoja asioita, joita mä en sulata. Kun  erilaiset ennakkokäsitykset kohdistuvat suoraan itseeni, se on vielä jotenkin ok (vaikkei nekään tunnu kivoilta osaan jo vähän suodattaa) mutta kun on kyse läheisestäni, nousen kynsineni puolustusasemiin. Niin nyt tässäkin tilanteessa. 

En yleensä ota murheekseni pieniä asioita, kuten ohikulkijoita  tai heidän ilmeitään/ elehtemisiään lenkkipolkujeni tms varrella, mutta nyt musta tuntui että on aiheellista nostaa "kissa pöydälle". Pitkästä aikaa kun nimittäin sain mieheni houkuteltua  tuossa jokunen viikonloppu sitten lenkille kanssani, ja toivon että siitä tulisi ihan tapa; ihan vaan, koska yhdessä tekeminen & meneminen on moninkerroin kivempaa. 

Hetken käveltyämme jouduin jälleen kerrankysymään puolisoltani joka sattuu olemaan minua isokokoisempi ja 42cm pidempi että "mitä hittoa taas tapahtui?" kun hän alkoi hermostuksissaan äksyilemään ja kiroamaan tuolloin minulle ihan yhtäkkiä puolessavälissä matkaamme. Sitten tajusin; Vastaamme tuli nimittäin silloin(kin) ihmisiä jotka ensin katsoivat meitä kumpaakin silmät suurina ja suu auki kuin olisivat nähneet halvan makkaran... Sen jälkeen katsottiin miestäni ja sen jälkeen minua. Eikä nyt siis kyse ollut nopeasta vilkaisusta vaan puhtaasta pitkään tuijotuksesta.  Ja jälleen paheksuvasti miestäni. Tuo 2-3 henkinen ryhmä ohitti meidät, ja hetken päästä kuulin kuinka yksi seurueen jäsenistä takanamme totesi; 

"SIIS... Ai Kauheeta!, Kuinka tuo nainen antaa itseään hakattavan noin"  

Luojan kiitos en omaa tappavaa katsetta sillä nämä tyypit olisivat  muutoin todella sellaisen saaneet ja olisin itse pian vankilassa... Mieleni olisi myös tehnyt kääntyä, kävellä tämä porukka kiinni ja ihan pikkusen vaan "sivistää" heitä, mutta juuri silloin mulla ei riittänyt siihen energia. Sen sijaan otin J:tä kädestä, ja sanoin "laita vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, - älä välitä. Mennään"  Mutta tiesin, että J:lle se oli helpompi sanoa, kuin hänen se toteuttaa. 

 

Tiedostan varsin hyvin että MINÄ olen ulkonäöltäni hieman valtaosasta poikkeava, johtuen SYNNYNNÄISEN sairauteni eniten ulospäin näkyvästä osasta; SYNTYMÄMERKISTÄ joka peittää koko kasvoni. Ilmeisesti liian usein kuitenkin unohdan olla ajattelematta asiaa sen enempiä, tai kauhistelematta sitä miltä näytän. Olen kyllä aiemminkin kuullut ties mitä huhuja meistä,  ja niistä yhden mukaan osa Naantalissa olevista ( joukossa voi olla  mahd turistejakin) kuvittelee että mieheni jonka kanssa olen viettänyt onnellisesti viimeiset 8 vuotta elämästäni olisi muka hakannut/pahoinpidellyt minut tämännäköiseksi  kuin olen. 😱😰

En todellakaan tiedä, kuka järjenvalo on moista  p***aa on liikkeelle laittanut, ja milloin,  mutta tiedän että se on J:tä kohtaan erittäin törkeätä, eikä se minustakaan kovin hyvältä tunnu. Väite täyttää myös kaikki kunnianloukkauksen merkit, ja voisin ilmoittaa siitä poliisille. 

Tiedoksenne  teille, jotka ette meitä tunne, että mieheni on maailman kultaisimpia hellimpiä kilteimpiä, huomaavaisimpia ja avuliaimpia ihmisiä joita tiedän olevan koko maailmassa. Olen nimennyt hänet henkilökohtaiseksi "turvamieheksenikin". Hän ei tekisi pahaa kärpäsellekään ja siksi teidän joidenkin epäilyttävät pikkuhuhut ja ilmeet jokapaikassa saavat hänet tuntemaan itsensä vaivantuneeksi ja todella loukatuksi. Enkä yhtään ihmettele. En vain ikinä olisi uskonut, että joudun kohtaamaan tälläisen tilanteen täällä. Olen kuitenkin vähintään se "kaduilta tuttu mustikka" paikallisille. 

Tämä voi tulla monelle yllätyksenä, mutta ulkokuori voi pettää. Ja ilmeisesti hyvin pahasti.!! Minua itseäni jatkuva tuijotus ei haittaa olen niin tottunut siihen, etten enää edes ajattele sen mahdollista olemassaoloa (vaikkei se kivalta mustakaan tunnu) ja kuten sanoin  jo aiemmin, ymmärrän tiettyyn rajaan asti ihmisten uteliaisuuden ja ennakkoluulot - ja vielä erityisesti pienillä lapsilla. Silti. Olen asunut koko ikäni eli 32v Naantalissa enkä koskaan aiemmin kuullut mitään yhtä järjetöntä/pöyristyttävää... Ja nytkään tätä on vaikea uskoa todeksi. Vaikka pienillä paikkakunnilla aina juorutaan... MUTTA ihan ymmärrettävästi miestäni tämä kaamea olettamus selkeästi ahdistaa on hän kanssani missä tahansa. Joten siksi koin tarpeelliseksi oikoa asiaa ja puhua suuni puhtaaksi siitä, mitä ajatuksia se mussa herättää. 

Niin ja tulipa vielä muuten tämäkin mieleeni; ovatkohan nämä juorujen levittäjät ja ääneen ihmettelijät tulleet lainkaan miettineeksi tätä; 

höpötätte perättömyyksiä julkisella paikalla jossa sen kuulee muutama muu. He kertovat asiaa eteenpäin "arvaa mitä kuulin..." tyylillä. Lumipalloefekti rikkinäisellä puhelimella varustettuna on valmis. Asia paisuu kuin pullataikina, johon on kerta toisensa jälkeen laitettu vähän lisämaustetta matkan varralla. Pian siitä "tiedetään" Turun toisessa päässä asti., ihmiset kun uskovat juuri sen, mitä itse tahtovat.  Ihan kuin ihmisten ilmeet eri paikoissa eivät olisi meille jo tarpeeksi kiusallisia, niin miettikääpä huviksenne mitenkäs tälläisien asioiden kuulemisen jälkeen etenisi tilanne jossa J  vaikka hakisi töitä?!  Millä lailla häneen suhtauduttaisiin? miten todennäköisesti hän pääsisi edes haastatteluihin? tai millä todennäköisyydellä hänet otettaisiin vakavasti harkintaan haussa olevan paikan suhteen? tai palkattaisiin koko tehtävään?! Niin. Ei hyvältä näytä/kuulosta. 

Itselläni suurin toive on  että AIKUISILLA olisi sen verran tilannetajua, maalaisjärkeä, ja rohkeutta että he tulisivat kysymään asioita suoraan päin naamaa - jos jokin askarruttaa... Olen täällä blogissanikin avoimesti puhunut sairaudestani, se ei siis ole minulle ongelma tai salaisuus - miksi sen pitäisi sitä olla muillekaan? Ja eikö lapsillekin olisi hyvä esimerkki ottaa asioista ennemmin selvää kuin selittää heille omia olettamuksia? 🤔 Syntymämerkkini muistuttaa kyllä hyvin paljon väriltään mustelmaa, mutta kyllä aika taidokkaasti mut on saanu hakata, että näinkin tasaista jälkeä on saanut aikaan... 

Nojoo, mut jos nyt ihan vakavasti puhutaan niin mä en voi sietää sitä, että vakavilla asioilla leikitään edes vähää. Joillekin väkivalta on valitettavasti ihan oikeaa arkipäivää, ja jatkuvaa kamppailua.  - ja ihan hirvittävää kohdistui se sitten miten/mihin/kenelle tahansa Minulle  se ei ole ollut  sitä nyt, eikä ole ikinä ollutkaan. (Ja tuo ylempi lausahdus tuli eräältä, joka yritti vain piristää meitä tapahtuneen jälkeen. Kun puhuimme pienessä hiprakassa siitä kuinka tulisi suhtautua koko asiaan. )

Mutta kuten Roope Salminenkin varmaan toteaisi, niin koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Yritän itsekin pitää tämän mielessä ennenkun tulistun seuraavan kerran. 

 

With love; 

-Ninni- 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Katselin tänään aamupäivällä eilisen "Kaappaus Keittiössä"-jakson, koska menin eilen nukkumaan  sen verran aikaisin (harvinaista, mutta totta.) sen verran ajoissa, etten nähnyt sitä suoraan. Jakso  sai minut melkein "hyppäämään" ruudun toiselle puolelle.

 

Ensinnäkin iso hatun nosto siitä, että Kape on ottanut ohjelmaan mukaan tuollaisen paikan kuin Ihme&Kumma. Kaikille ohjelmaan mukaanpäässeille  valituksi tulo on varmaan iso juttu, mutta uskoisin että  Ihme&Kumman väelle sen olleen vielä  erityisen moninkertaisempi ilo. Huomasin koko jakson ajan miettiväni, että missäpäin Saloa tämä paikka mahtaa olla, kun en ole edes vahingossa siihen kaupungin katukuvassa törmännyt kun siellä on sillöin tällöin käynyt.   Paikan jengiä en tunne, mutta televisiossa nähdyn perusteella, heillä on hyvä yhteisöllisyys ja meininki siellä. :)  Kaappauskin onnistui mielestäni hyvin, mutta  mieliin painautui keskustelu työnsaannin merkityksestä, - pystyn samaistumaan kaikkeen siihen mitä keskustelun aikana tuotiin esiin niin Ihme&Kumman jengin toimesta, että Kapen pohdintojen suhteen. (Jakson kohta 20:38 eteenpäin) 

 

"Mun henkilökohtainen mielipide on... Mä palkkaan... Mun palkkaus perustuu aina siihen että mä palkkaan hyvän ihmisen. Mulle on ihan sama, vaikka sen cv olis 4 sivuu pitkä, ja siellä olis kaikki michelintähden ravintolat, tärkeintä on olla hyvä ihminen"  

Kun Kapelta kysytään että miten hän määrittää hyvän ihmisen, vastaus kuuluu seuraavasti; 

" No mä tarkoitan hyvällä ihmisellä sellasta että tota siis ihan perus; sano kiitos, sano moro, tuu ajoissa duuniin, oo tunnollinen, oo rehellinen, oo avoin. Ei, mä en tee mitään sellasella ihmisellä, joka on maailman paras kevätsipulin pilkkoja.  - Mut jos sill on pikkusen pissaa tuol korvien välis,   nii en mä tee sellasel jätkäl tai mimmil mitään. Niitten pitää olla, niitten pitää pystyy toimii yhteisössä, niinku tekin, ei kukaan pärjää yksin tuol keittiössä, meit oli tänäänkin viis tuol keittiössä..." 

 

 

Erityisesti tämä Kapen lause ruokapöydän äärellä sai minut reagoimaan niin, että olisi tehnyt mieli etsiä heti Kapen numero, ja kilauttaa turkulaiselle kokille;  "Hei täällä olis yks hyvä tyyppi vailla töitä, otatko mut messiin?" Tolla periaatteella olisin hälle nimittäin täydellinen työntekijä, sillä täytän kaikki "kriteerit" 

En silti voi olla miettimättä, että sanoiko hän noin vain koska "niin kuuluu" , vai tuliko se ihan puhtaasti sydämestä... Samaan aikaan muistan jostain lukeneeni/kuulleeni, että samainen herra on joskus todennut ettei naiset voi ikinä olla yhtä hyviä kokkeja kuin miehet. Haluaisin myös kuulla vihdoin perustelut tälle aikoinaan somekohun aiheuttaneelle väitteelle. Toki ihmisillä saa ja pitääkin olla omia mielipiteitä, mutta mulla on kokoajan hirvittävä halu muuttaa tämä asenne. 

 

With love, 

-Ninni- 

 

PS, Kape; jos päädyt ikinä lukemaan tämän jutun, se soitto sulle ei ollut läppä. Jos oikeasti ajatusmaailmasi on tuollainen, kuin ohjelmassasi annoit ymmärtää ;) 

Kommentit (0)

 
Tiedättekö mitä? mä en tiedä, pitäisikö mun itkeä, vaiko nauraa! Tästä  alla olevasta videosta, jonka pitkähkön liitetekstin näätte muuten blogin FB-sivujen kautta, on tänään tasan 1 vuosi.  KYSYMYS: miten video hyödytti? entiselle uraohjaajalleni vanhassa opinahjossani, (silloisessa Validia ammattiopistossa) terveisiä, että kyllähän kannustamassasi some-työnhaussa hetkellistä näkyvyyttä saa, mutta siihen se sitten valitettavasti jää...
 
 
  ... Ja mitäkö mulle sitten  nykyään tällä saralla kuuluu?  kumpa voisinkin todeta ääni intoa täynnä että "hyvää!"...  Aina ei kuitenkaan ne kuulut nallekarkit mee tasan, eikä asiat kuten Strömssössä vaikika kuinka haluaisi.  Tilanteeni on uskokaa tai älkää  periaatteessa ihan sama kuin silloin "lähtöasemassa". 
 

Mulla EI siis käytännössä ole edelleenkään  töitä, monista tapaamisista, soitoista ja omista aktiivisista ja oma-aloitteisista yrityksistä huolimatta. Lähes viikottain selailen vieläkin TE-palveluiden, kaupungin yms sivut suurena toiveenani että jonain päivänä löydän jotakin, johon tarttua - edes sen hakemisen ajaksi. Ja  joka kerta kun kerron jollekin kolunneeni jälleen ne kaikki itselle järkevät vaihtoehdot,  (myös ammatilliset kuntoutukset, työkokeilut ja työvoimakoulutukset)  kuulen samat lausahdukset "ei se ns. normaaleillakaan oo tänä päivänä helppoa, työnsaanti siis" tai " mitä sä stressaat, nauti nyt kun voit, sä oot nuori!"  

Huokaus. Niimpä niin.  Tähänkö mun pitäisi tyytyä? 

Viime syksynä kyllä solmin työsopimuksen erääseen paikalliseen firmaan, ja tiesin allekirjoittaessani paperia työvuorojen olevan epäsäännöllisiä, joka ei minua haitannut - pääasia että saisin silloin tällöin tehdä koulutusta vastaavaa työtä, kokea itseni hyödylliseksi ja tarpeelliseksi. Olenhan kuitenkin vasta n 30 vuotias, enkä todellakaan halua olla vain kotona,  vaikka sairaudesta johtuen eläke päätoiminen tuloni onkin. Taloudellinen tilanteeni on siis turvattu, vaikkakin aika tiukille välillä mennäänkin. 

Lähinnä kaipaan ympärilleni arjen rutiineja, joilla pitää järkevää vuorokausirytmiä jne yllä, mukavan porukan jonka kanssa tehdä asioita joihin kykenen, (ei vapaaehtoistyötä, tai suoramyyntijuttuja, koska olisin niissä jo mukana jos haluaisin), ja kirsikkana kakun päällä, vähän "ylimääräistä"" rahaa joka olisi tervetullutta, jotta saisin säästöjä parin suuremman unelman toteuttamista varten. Ilmeisesti se on tämänpäivän "hyvinvointi"valtiossamme liian suuri toive toteutettavaksi...  Ehkä olen opiskellut yli puolet elämästäni aivan turhaan,koska mitä teen kaikella sillä koulutuksella, tiedolla ja taidolla jollei sillä kerta ole virkaa eikä sitä arvosteta. ? 

Kyllä, olen yrittänyt tosissani "myydä" osaamistani ja kykyjäni kaikissa sellaisissa lähiseudun paikoissa, jotka olen kokenut sopiviksi itselle. (vaikka jotkut muuta ehkä kuvittelevatkin) Viimeisin tälläinen käyntini on ollut kesä-heinäkuun vaihteessa, ennen muuttohärdelliä ja tuettua lomaa. Olen yrittänyt kehittää jo koko viime syksyn itselleni ties mitä tekemistä ja harrastuksia,  jotta mun pitäisi herätä ja nousta sängystä, lähteä ulos edes toviksi. Mutta kuten arvata saattaa, talven tullen nekin kaikki jäi. Osa vasten tahtoani ja liukkauden takia, osa  ihan puhtaasti taloudellisista syistä.   Eihän se ole sama asia, yhtä "vakavasti" otettava velvoite kuin työ. Eikä mennyt kauaa, kun ne mun pienetkin arjen ilot (aurinko, musiikki, ruuanlaitto yms) tuntui ihan yhdentekeviltä.  

Tuolloin, viime syksynä työnkuvakseni merkattiin ja sovittiin "tarvittaessa töihin kutsuttava keittiöapulainen" En kuitenkaan ajatellut, että vuorot olisivat näin epäsäännöllisiä, sillä olen tämän jälkeen tehnyt vain 1x 4h pituisen työvuoron, ja senkin viime lokakuussa! Kerroin myös sopimusta tehdessä, että minusta saa 50 prosenttia palkkatukea, (joka pitäisi olla työnantajalle hemmetin hieno asia!) mutta sitä ei kuulemma tarvinnut hakea.

Teoriassa työpaikka siis on, mutta käytännössä se ei hyödytä mua juuri lainkaan... Koe-aika (jos sitä sellaiseksi tässä voi edes kutsua) loppui helmikuun puolessa välissä...   Kyselen edelleen säännöllisin väliajoin vuoroja ja olen kysellyt myös muutamaan otteeseen voisinko auttaa muissa kuten markkinointi yms jutuissa jollei keittiöapulaisena tarvetta ole.. mutta aina vastaus on ollut että "ei juuri nyt ole mitää sellaista, me kyllä ilmoitellaan sitten kun ilmaantuu jotain " 

Olo on kyllä jokseenkin huijattu, ja mietin mitä pitäisi / olisi järkevintä tehdä.  Varmaa on vain se, että että nykyisessä tilanteessa asia on ihan +-0. Joka kerta, kun kuljen kyseisen paikan ohi tunnen pienen piston  sydämessäni, ja siirrän katseeni muualle. En vaan voi tykätä, sori. Vaikka näytän ulkoisesti erilaiselta, järkeni toimii kuin partaveitsi; minua ei kohdella näin.  Olen niin väsynyt iänikuisiin tyhjiin lupauksiin. Sannin sanoja lainaten;  "että mitähän v*ttua, multa alkaa huumori loppua"  

#harmittaajaturhauttaa #einäin 

Se että mulla on rajoite ei tarkoita ettenkö olis hyvä osaava ja motivoitunut työntekijä, jos mulle vaa löytyy paikka joka ymmärtää asian. Työnteko on ehkä välillä hitaampaa, ja vaatii räätälöintiä, mutta sen laatu ja jälki ei missään nimessä ole ainakaan huonompaa!

- Ninni- 

Kommentit (0)

 

 

 

Sairauden/seksuaalisen suuntautumisen/ulkoisen olemuksen/työn/elämänkatsomuksen/harrastuksen/menneisyyden tai minkään vastaavan ei pitäisi määrittää ketään ihmisenä, sen ei tulisi leimata ketään millään lailla.  Mikä tahansa aiemmin mainittu  voi olla asia, joka tietämättömien ja ymmärtämättömien on vaikea kohdata. Asioita on vaikea kysyä suoraan jos jokin saa niin hämilleen että menee aivan lukkoon. Kyse voi olla yksinkertaisesti siitä ettei osaa suhtautua erilaisuuteen. Sen sijaan että keräisi rohkeutta, tuntuu olevan helpompaa  valita mieluummin pilkka ja iva, pahanpuhuminen tai juoruilu. Mutta se on väärin.

Yllämainittujen asioiden ei tulisi  myöskään määrittää sitä millainen ihminen sinä olet, ei iskostua muiden tai omaan mielipiteeseen siitä, millainen ihminen sisimmältäsi olet. Kaikki ei aina  todellakaan ole niin kuin miltä ulkoapäin näyttää tai annetaan olettaa.

 Olen tänään saanut olla osana Naantalissa jo toista kertaa järjestettävää elävää kirjastoa, jonka tarkoituksena on vähentää ihmisten ennakkoluuloja erilaisten vähemmistöjen ja erilaisuuden suhteen.  Ideana on siis että meitä on täällä pieni, etukäteen kaupungin nuorisopalveluiden kokoama jengi, joista jokainen tahollaan kuuluvat johonkin vähemmistöön tai ovat erilaisia kuin nämä "muut". Ehkä ovat kokeneet juuri näitä ennakkoluulojakin. Me olemme tämän päivän kirjaston ns. "kirjoja", joita asiakas voi lainata 20 minuutin mittaiseen juttutuokioon, yhden "kirjan" kerrallaan. Asiakas valitsee "kirjan" pienen esittelyn perusteella, ja virkailija katsoo sopivan ajan ja paikan jutusteluun. Tämän juttutuokion aikana henkilö voi selvittää lainaamansa kirjan tarinan, kysyä juuri ne kysymykset jotka ovat ehkä pidempään hänen mieltä askarruttaneet. 

Aamupäivä on ollut lähes yhtä antoisa kuin edeltäjänsäkin 2 vuotta sitten. ja vielä olis muutama tunti edessäpäin.   Tähänastiset keskustelut sekä  pienillä tauoilla kanssa kirjojen että minut "lainanneiden" kanssa ovat olleet mielettömän hyviä ja monella lailla puhuttelevia -  siitäkin huolimatta että lainaajia on ollut odotettua vähemmän. Heidän kysymyksissä on ollut paljon hyviä pointteja ja aitoa kiinnostusta. Se on ollut hyvin palkitsevaa. Osa kysymyksistä tulee melko suoraan, mutta hyvä niin.  Sehän nimenomaan on  koko tämän päivän tarkoituskin; levittää tietoa erilaisuudesta ja omasta tarinasta. Poistaa ennakkoluuloja ja asenteita. Jos jokin kysymys tuntuu tungettelevalta minun ei tietenkään ole ollut pakko vastata.  Mutta toistaiseksi sellaisilta on vältytty.

Olen iloinen, kun minua pyydettiin mukaan - toivon että ihmiset saavat juttutuokioista kirjojen kanssa, ja samalla koko tapahtumasta  yhtä paljon irti kuin minä itsekin.  Joten iso kiitos kun saan olla mukana! Ollaan kaikki yhtä tärkeitä ja hienoja tyyppejä!

Tapahtuma järjestetään siis tänään, 11.02. klo 11-14 Naantalin pääkirjastossa, joten jos liikut lähistöllä niin tule ihmeessä käymään, jos kuitenkin välimatka, tai jokin muu seikka estää paikalle pääsysi, voit käydä jättämässä mulle tämän teeman ympärillä kysymyksen täällä . Jos kysymyksiä tulee tarpeeksi, kokoan niistä myöhemmin erillisen postauksen blogin puolelle. :)

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (2)

nakymatonninni
Liittynyt3.12.2015

Anteeksi, että vastaukseni on viipynyt Nelliina. Tämä idea on alun perin lähtöisin Tanskasta, ja jotenkin (onneksi) rantautunut myös Suomeen. En tiedä miten tämä näkyy muualla Suomessa, mutta täälläpäin näitä on järjestetty ihan kivasti pari kertaa vuodessa. Naantalissa oli nyt tietääkseni kolmatta kertaa, tää oli eka kerta ns avoimesti kaupunginkirjastossa. Aiemmat olivat paikallisessa yläasteessa joissa toisessa olinkin mukana 2 vuotta sitten. Silloin olikin aika tiivis aikataulu, nyt oli  hiljaista tällä kertaa vaikka tapahtumaa oli markkinoitu ihan hyvin. Mutta kyllä tää on musta kanssa ideana tosi hyvä. On ollu kyllä tosi mielenkiintoisia ja opettavaisia keskusteluja niiden muidenkin kirjojen kanssa :)

Ninni :)

- Ninni - / Pisaran verran poikkeavampi

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

32-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat