Kirjoitukset avainsanalla mahdollisuus

Ihanaa, kun Naantalissa on pitkästä aikaa kunnon talvi, niin lumen, kuin pakkastenkin osalta.

Vuodenvaihteessa listasin täällä blogin puolella tavoitteita vuodelle 2019. Yksi näistä tavoitteista kuului lyhyesti ja ytimekkäästi; "löytää työpaikka". Ajatukseni on että jollei sellaista löydy tämän vuoden puolella, päätän etsinnät. En missään nimessä siksi että olisin luovuttamassa asian suhteen, vaan koska sitten on kulunut  aika tarkalleen 5 vuotta viimeisemmästä valmistumisestani ja jos paikkaa työnteolle ei edelleenkään ole löytynyt, haluan käyttää sen kaiken energian mikä työnhakuun nyt on tähän asti mennyt tulevaisuudessa johonkin muuhun.  Haluan kuitenkin antaa vuodelle 2019 vielä  mahdollisuuden näyttää että työpaikan saanti ei olisikaan yksin toiveajettelua. - Yrittämisestäni se ei ainakaan ole jäänyt kiinni.   

Tiedän toistavani jälleen itseäni, mutta välillä vaan tuntuu kuin olisin viettänyt aikalailla puolet elämästäni koulunpenkillä turhaan kartoittaen tietojani&taitojani, kun en pääse hyödyntämään ammatillista osaamistani kuitenkaan mihinkään. Turhauttaa lukea otsikoita siitä, kuinka "työttömyys on vähentynyt" kun ei siltä tunnu. Ja helposti sellaisina päivinä sitä sortuu miettimään että "mitä jos...?"   

Mitä jos minulla ei olisikaan rajoitteitani? mitä jos omistaisin ajokortin ja paremman kielipään? mitä jos ainoa ulkoinen seikka sairauteeni liittyen olisikin  paljon näkymättömämpi..? Olisiko työllistymiseni helpompaa tai jopa varmempaa silloin.? Tiedän, että jossittelu on tässäkin asiassa turhaa, eikä koskaan tulisi verrata muihin. Tiedän myös että ns. normaalien (yök, mikä sana, mitenköhän sekin muuten määritellään?) on vaikea löytää töitä,  mutta... Onko työllistyminen kohdallani oikeasti niin mission imbossible miltä on jo uuvuttavan pitkään vaikuttanut?!  Rukoilen että joku, jonka tarkoitus ei ole kusettaa (anteeksi vain, ei tätä sanaa voi kiertää) tai käyttää millään muotoa minua hyväksi tai vain omaksi edukseen  tulee kertomaan minulle ettei näin ole ennen vuotta 2020. 

Olen tälläisiin tyyppeihin kurkkuani myöten täynnä ja ikävä kyllä tielleni on sellaisia on muutamia parin viime vuoden aikana ilmaantunut.. Mua ihan suoraan sanoen ketuttaa ihan vietävästi ihmiset, jotka kuvittelevat ulkonäön olevan kaikki; mun ulkonäöllä ei todellakaan ole mitään tekemistä mun järjenjuoksun tai älykkyyden kanssa. Ei NIIN MITÄÄN!  

Mä olen useasti saanut positiivista palautetta mun ulospäinsuuntautuneisuudesta, ja positiivisesta asenteesta, mua on kehuttu usein sanavalmiiksi, rohkeaksi.  Näitä kehuja on sadellut pitkin mun nuoruusvuosia aina tähän päivään asti. Niitä on tullut niin sukulaisilta ja ystäviltä, mutta myös  vähemmän tuntemattomilta hyvän päivän tutuiltakin. Viime vuosina oon saanut paljon kehuja mun äänestä, ja tavasta puhua/kertoa asioista.  Ehkäpä se on syy sille, miksi joulukuun puolenvälin paikkeilla radiotoimittajan urahaaveet nousivat taas pintaan. Se on ollut itselleni se THE unelma-ammatti.  

Realistisesti tarkastellen ja harmikseni se taitaa vain jäädäkin ikuisesti unelmaksi.  Koulutusta tälle ammatille ei ole kun pääkaupunkiseudulla ja silloinkin pääasiassa ilman asuntolamahdollisuutta, ja lukukausi/vuosi maksut ovat yli tonnin luokkaa plus materiaalit ja mahdollset välineet päälle.  Enkä tiedä miten helppoa nykyään olisi lopulta sinne eetteriinkään asti päästä. Kun vuonna 2010 tein nopean pyrähdyksen AV-viestinnän opintojen parissa, koko kulttuuriala oli ylikoulutettu sen suuren mielenkiinnon takia. 

Nyt joku siellä taas miettii, että "no mites se puhelinmyynti tai suoramarkkinointi?" mutta ne eivät edelleenkään ole mun juttu. Mä olen aivan liian tunteellinen ihminen sellaisiin, ja puhelinmyynnistä on jopa pienimuotoisia traumojakin. Siksi tekisin mielelläni mitä tahansa muuta itselle sopivaa. 

Olen yrittänyt miettiä, millä muulla tavalla voisin hyödyntää esimerkiksi ääntäni jollei haaveistani tule totta, sillä se on ominaisuus joka ei varsinaisesti ole riippuvainen sairaudestani. Ja jota selkeästi voisi hyödyntää.  Tiedän omaavani myös hyvän lauluäänen, vaikka en osaa soittaa mitään soitinta tai ymmärrä musiikin teoriasta mitään. Joten olisi ihan mahtavaa jos voisin tehdä  vaikka muutaman laulun  "keikkoja" pienimuotoisissa tilaisuuksissa tms, sellasta järkevää korvausta vastaan. Viimeisin päähänpistoni tätä äänen käyttöä ajatellen, sain joulun jälkeen. Luin kirjaa, ja tulin ajatelleeksi että voisiko sen ja mun äänen jotenkin yhdistää. Palauttaessani lainoja kirjastoon, kyselin kirjastonvirkailijalta mistä asian selvittäminen kannattaisi aloittaa jos halajaisi äänikirjojen lukijaksi? Olisiko sellainen ylipäätään mahdollista tälläisenä "taviksena" tai muualla kun pk-seudulla?  

Mulla ois motivaatiota, ja halua vaikka mihin ja vaikka vain osa-aikaisuuteen.  Työnantajalla ois mahdollisuus hakea musta 50% palkkatukea, ja mulla tienata  max. 784,52 e/kk eläkkeen päälle,  ilman että sitä pitää jättää lepäämään.  Niin hyöty olisi molemminpuolinen.  Mä osaan pystyn ja kykenen montaa asiaa, mutta tarviin hiukan räätälöintiä. Missään nimessä työnlaatuni ei kuitenkaan ole huonompilaatuista vaikka se olisikin aavistuksen hitaampaa.-  Silti mä kysyn vieläkin päivittäin peilikuvaltani, että mitä "vikaa" mussa on? missä edes se yksi ihminen ja paikka on, joka vaan  ymmärtäisi sen, ja näkisi minut uhan sijaan mahdollisuutena.

Kyllähän mä jonkun lapun sain  sieltä kirjastosta silloin mukaani, mutta se on kai tippunut takintaskustani enkä siis löydä sitä enää... :/ Auttaisitko sä ihana lukijani mua nyt tämän asian selvittämisen kanssa; jos sä tiedät mitä tahansa äänikirjojen lukijaksi ryhtymisestä tai miten ylipäätään sen suhteen asiat menee/on (ja miksei muistakin mahdollisuuksista)  niin ole kiltti ja ilmianna ne vinkkivitoset tuonne kommenttikenttään, Tulisi sitten tämäkin kortti yrittämisen suhteen katsottua. 

 

With love; 

-Ninni 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Voisitko käydä uudestaan sieltä kirjastosta kysymässä tai vaikka soittaa sinne?

Daara
2/4 | 

Voi Ninni, toivon sinulle niin paljon onnea työnhakuun! Itse olen ollut nyt kuukauden työttömänä ja voin vain kuvitella miltä tuntuu etsiä omaa paikkaa viisi vuotta. Toivon, että kohdallesi osuu ihmisiä, jotka päättävät tehdä niitä pieniä mahdollistavia tekoja. Itseäni auttoi työhönpaluussa pitkän hoitovapaan jälkeen se, että otin yhteyttä suoraan unelmatyöpaikkoihini ja lähdin työkokeiluun toiseen näistä. Kävin keskusteluja kahden paikan kanssa, ja aloitin työkokeilun toisessa. Pian toisesta vierailemastani paikasta tulikin viesti perään:"Meillä aukesi juuri sinulle sopiva tehtävä, toivomme, että haet meille töihin!" Pyri rohkeasti keskusteluyhteyteen yrityksiin, jotka kuvaavat arvomaailmaansa ja työympäristöään niin avoimeksi, että niihin sopivat kaikenlaiset ihmiset. Täältä Tampereen seudulta ainakin Vincit välittää tällaista työnantajakuvaa.

Menestystä ja tsemppiä!

nakymatonninni
Liittynyt3.12.2015
3/4 | 

Hei Daara! Kiitos tsempeistä. Hienoa, että sulla on käynyt hyvä tuuri noiden väylien kautta.! :)  Kyllä mäkin kyselen ja etsin sen minkä vaan pystyn ja kykenen, ja koko ajan yritän pitää silmät ja korvat auki josko löytyis mahdollisuuksia/tilaisuuksia joihin tarttua. 

- Ninni - / Pisaran verran poikkeavampi

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Syksy on hyvässä vauhdissa, mutta Naantalissa se ei ehkä vielä niin värien puolesta näy. Toki puut ovat vaihtuneet kellertäviksi, mutta mielestäni  ne ovat enemmän limenvihreitä, kuin keltaisia. Punaista ja oranssiakin on pieninä määrin katukuvissa, mutta ei mielestäni tarpeeksi jotta voisi puhua "syksyn väreistä".   Ilma sen sijaan tuntuu niin kylmältä suorastaan talviselta.  Oli kyllä upea katsoa yhtenä syyskuun aurinkoisista loppupäivistä myrskyä merenrannalla, kun oikein kunnolla pärski ja aallot löi. Siinä on jotain tosi puhdistavaa ja vapauttavaa omien ajatustenkin osalta; seistä korkealla kalliolla, ja kovassa tuulessa tuijottaen merta.

Niin ja oli meillä pari rajumman puolesta ukonilma yötäkin, jolloin tummanpuhuva taivas välkehti upeasti salamoiden toimesta. Paljon ei silloin nukkumaan pystynyt, jyrinä ja sade pitivät siitä huolen. Lokakuu toi tullessaan sitten  meillekin kunnon syys sateet. Mä olen viime kuun ja lokakuun alun aikana sairastanut flunssan, joka vei multa kaikki voimat, (en jaksanut paljon muuta kuin nukkua ja katsoa telkkaa.) yritin aloittaa pienimuotoista elämäntaparemonttia, mutta se on toistaiseksi ihan jäissä, ja ilmoittauduin opiston valokuvauskurssille siinä toivossa, että jonain päivänä voisin hyödyntää rakasta harrastusta jotenkin ehkä pienien lisätienestien toivossa.  Työhakemuksiakin laitoin taas  eripaikkoihin, mutta kaikista tuli vain se liian tutuksi tullut vastaus; "kiitos mielenkiinnosta yritystämme kohtaan, mutta valitettavasti valintamme ei osunut tällä kerralla sinuun". Lievästi sanottuna turhauttaa ja harmittaa. Mikä siinä on etten kelpaa mihinkään?! Siltä tämä jatkuva torjutuksi tuleminen alkaa tuntumaan. 

Noh, pieni valopilkku tän työttömyyden, ja kaiken muun arkisen keskellä on Tukilinjan  sivuilla tekemäni 2 kuukauden mittainen  vierailu, joten jos musta ei täällä seuraavien(kaan) kuukausien aikana kauheasti kuulu, se johtuu siitä että kirjoitan blogia myös tuolla.  Päädyin Tukilinja-lehden blogilinjalle, koska musta tehtiin juttu toukokuussa heidän elokuun numeroonsa.  Olin aluksi keväällä toimittajan yhteydenotosta vähän hämilläni, koska sen otsikko kuului "Tukilinjan myöntämä avustus" - Mikä avustus, enhän mä mitään sellasta oo nyt edes hakenut...?  Avattuani sähköpostin asia kuitenkin selventyi ja kyseessä oli siis pari vuotta sitten Tukilinjan minulle  myöntämä avustus, jonka hyödyllisyydestä ja vaikutuksista arkeen nyt haluttaisiin tehdä juttu jos siihen suostuisin.  Ja minähän suostuin. 

Sain jutun luonnoksen tarkistettavaksi kesällä, ja samalla toimittaja pyysi olemaan yhteydessä lehden päätoimittajaan, jolla olisi asiaa. Yhteydenottopyynnön syyksi paljastui kysymys vierasbloggaamisen mahdollisuudesta, johon olen nyt siis tarttunut.  Tuon lehtijutun on voinut lukea aiemminkin netin kautta jos lehden on tilannut, mutta vasta jonkin aikaa sitten se muuttui ilmaiseksi samalla kun lokakuun numero ilmestyi ja elokuun numero siirtyi Tukilinjan omaan lehtiarkistoon. Jos siis haluat lukea minusta tehdyn jutun , se löytyy täältä.  

Näppiksen näpyttely yhdellä kädellä on ymmärrettävästi  aikaa vievää, joten älkää pahastuko, jollen jaksa aktiivisesti kumpaakin päivittää. Tukilinjan vierailu on nyt kuitenkin näistä se number 1, ja olen innoissani siitä.  Yritän siellä kirjoittaa enemmän näkymyksistä, mielipiteistä tms eri teemojen ympärille perus kuulumisieni sijaan, joten jos sulla on pienintäkään ideaa, mistä parin jo tehdyn luonnokseni jälkeen haluaisit lukea, niin heitäpä kommenttia tulemaan! Katsotaan tartunko just sun ehdotukseen...  

Tähän loppuun on pakko laittaa vielä muutama kuva, kuvaushetkeltä juttua varten teidän iloksi ja fiilistellä niiden kautta vähän mennyttä, niin ihanan lämmintä kesää.   Kaikki kuvat on siis ottanut Suvi Elo. :) 

 

 

 

 

 

 

 

´With love; 

-Ninni

 

Kommentit (0)

 

"Kansainvälinen naistenpäivä. Minä olen vammainen nainen Suomessa ja olen siitä pääosin kiitollinen. Suomessa vammaiselle naiselle pyritään mahdollistamaan ihan samanlainen elämä, kuin kaikille muillekin. Minua on koulutettu, kuntoutettu ja uskottu, että elämästä tulee ihan hyvää. Minä saan itse valita missä asun, mitä puen päälleni aamulla ja milloin herään. Tänäänkin Suomessa on vammaisia naisia, jonka elämästä päättää ihminen, kuka ei ole koskaan tavannut kyseistä henkilöä: missä vammainen nainen saa asua ja kuinka monta tuntia vammainen nainen saa apua. Suomessa jokaisella pitäisi olla 100% itsemääräämisoikeus omaan elämään. Näin ei kaikkien kohdalla vielä ole, ja siihen toivon muutosta ja suurta. Hyvää naistenpäivää ja muistakaa omat oikeutenne. 🌹 "  Näin kirjoitti ystäväni eilen omalla Facebook seinällään. (lupa kopiointiin on pyydetty ja saatu) 

Pitkästä aikaa mulla loksahti suu auki. Jälleen kerran tämä ihminen puki sanoiksi sen mitä minä ajattelen lähes viikottain, mutten ole tarpeeksi useasti saanut puettua sanoiksi.  Pystyn niin samaistumaan tuohon kaikkeen.!   Vaikka mä en ikinä olekaan kokenut itseäni täysin vammaiseksi millään tasolla, se fakta kulkee tietyssä suhteessa mukanani hautaan asti.  Vaikka on asioita jotka vaikuttavat minuun, ja joita on aina peilattava ensisijaisesti sairauden ja rajoitteen kautta, olen iloinen, että olen saanut elää siitä huolimatta suhteellisen "normaalia" elämää,  ilman että se estäisi suuremmin tekemisiäni. Tietysti se rajoittaa jotain, mutta ei liikaa.   En ole kokenut jääväni paitsi mistään elämänvaiheesta  sen takia, lukuunottamatta ajokortin suorittamista, (mutta se nyt on niin mitätön juttu mulle henk.koht) tai opiskelujen jälkeistä työllistymistä.  Ainoa asia joka itseäni nykyään eniten nyppii on se, että koska vain näytän erilaiselta on tilanteita joissa jotkut ihmiset yrittävät huijata tai pimittää asioita multa. koska "ei se varmaan ymmärrä sitä ja tätä" ja "tuo varmaan uskoo kaiken eikä kyseenalaista mitään"  Itseäni ärsyttää aivan suunnattomasti tuollaiset olettamukset siitä, etteikö järki voisi leikata kuin partaveitsi, vaikka ulkönällisesti tai tyylillisesti erottuisikin massasta. 

Multa kysytään usein mikä on mun positiivisuuden ja itsevarmuuden salaisuus.  Jälleen kerran voin kiittää näistä ominaisuuksista osittain kotioloja, joissa on kaiken alku & juuri; oon vaatinut lapsena ymmärrettävästi ns. "ylimääräistä huomiota" ja mua on ehkä ylisuojeltu, mutta mua ei ole missään olosuhteissa (päihteiden käyttöä lukuunottamatta) estelty kokeilemasta siipiäni milloin missäkin. Mä olen saanut kokea niiden kokeilujen kautta vuosien varrella paljon eri tunteita; onnistumista, iloa, onnellisuutta, mutta vastaavasti myös pettymyksiä, väsyneisyyttä ja pelkoja. Kaikesta siitä voin olla kiitollinen, koska se on muovannut musta tälläisen kuin nykyään olen. Vahva, periksiantamaton ja rohkea nainen. Negatiivisista tunteistakin huolimatta oon aina pärjännyt ja selvinnyt. 

 

Mulle on aina ollut vesiselvää, että olen  fyysisesti tyttö/nainen. Mun ei oo ikinä tarvinnut siis etsiä itseäni sen suhteen. Pidän monista naisellisista jutuista, mutta siitä huolimatta harvemmin silti koen itseni erityisen kauniiksi tai naiselliseksi. Seksikkyydestä nyt puhumattakaan.  Olen ollut aina hyvä kehumaan itseäni luonteenpiirteillä, mutta mitä tulee kauneuteen, menen kerta toisensa jälkeen mykäksi enkä keksi mitään jos joku kysyy multa hyvistä puolistani sen suhteen...  Vaikka tiedän että kauneutta on monenlaista/tyyppistä. Ja vaikka tiedän että näkemykseni itsestäni ei ole ehkä totta. Mutta kaikissa meissä on vikamme, tämä on sitten se minun. Kukaan ei ole täydellinen.   Mun on myös hirveän vaikeaa uskoa, jos joku kehuu mua kauniiksi. Silloin kun pitäisi säteillä onnesta, alan vähätellä toisen sanoja. Jälkeenpäin sitten miettii, miksi sitä ei osaa iloita edes sitä pientä hetkeä?!   Mun erilaisesta ulkönäöstä ei tehty kotona ikinä mitään sen suurempaa ihmeellistä numeroa, joten siksi se on mulle nykyäänkin ihan fine.  Tämän takia aikoinaan myös käänteisesti olin sitä mieltä, etten koskaan tule löytämään rinnalleni ketään joka mua rakastaisi. Enkä osaa selittää tuolle kaikelle mitään perusteltua syytä. Olen halunnut ja pyrkinyt olemaan kaikessa mahdiollisimman aito ja luonnollinen, joten vaikka omistan meikit joilla ehostaa itseäni välillä, ei sekään tunnu täysin omalta jutulta. 

Nojoo, se minusta. Kuten ystävänikin totesi, kaikilla vammautuneilla naisilla ei ole niin vahvaa itsemääräämisoikeutta kuin pitäisi oli lähtötilanne mikä hyvänsä. Siihen myös minä toivon suurta muutosta. Tasa-arvosta, ja siihen liittyvästä kohtelusta puhutaan paljon, mutta liian usein se myös jää vain puheen tasolle.  Oli sitten kyse vähemmistöjen, naisten tai vammautuneiden ihmisten asioista noin yleisestikin. 

Niin ja mitä tulee koko naistepäivään, mielestäni sen pitäisi olla joka päivä, kuten ystävänpäivänkin.  Ilman kaupallisia ärsykkeitäkin pitäisi miesten huomioida ja hemmotella naisia(an) ja toisinpäin tietysti myös pienin arkisin teoin ja elein. Eilisten kaltaiset päivät ovat vain extraa. 

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (0)

Vielä maaliskuun alun jälkeenkin Facebookini chattiin tuli kymmenittäin viestejä tuntemattomiltakin ihmisiltä, jotka kehuivat minua, ja lähettivät pääasiassa posiitivista palautetta minusta tehdyn lehtijutun takia. Sain myös muutamia yhteydenottoja koskien sitä, miten eräät ihmiset niin kovasti haluaisivat tehdä kanssani töitä, ja tietäisivät minulle juuri sopivan työn. He jättivät muutaman ihan pikkuisen asian kertomatta, ja onnekseni sain ne omin kysymyksin selville.  Ne bisnekset saivat todellakin jäädä siihen.  

Eräänä iltana chattini piipahti taas saapuneen viestin merkiksi. Viesti-osion "muut"- kansiosta löytyi seuraava viesti; 

                                                                                             Hei Nina,

Luin sinusta Kodin Kuvalehdestä ja tutustuin blogiisi. Minulla voisi olla sinulle tarjolla koulutustasi vastaavaa osa- ja määräaikaista työtä. Voit tutustua minuun ja yritykseeni osoitteessa  X, Jos kiinnostuit, niin olepa minuun yhteydessä. Numeroni on xxx-xxxxxxxx Ystävällisesti, XX. 

Edellisten "työtä" tarjonneiden henkilöiden vuoksi, suhtauduin tähän viestiin aluksi melko epäilevästi mutta vastasin silti viestiin, ja kiitin yhteydenotosta, samalla tehden tarkentavia kysymyksiä viestin lähettäjälle. Melko pian, muutamien asioiden tarkentamisen jälkeen, olimme siinä pisteessä että olin menossa työhaastatteluun. Koska tapaaminen tuntemattoman kanssa oli sovittu netin välityksellä, pyysin kultaa mukaan. (Normaali olosuhteissa työhaastatteluun olisin mennyt yksin.)  Hiemanko sydämeni hakkasi... 

En ollut aiemmin yrityksestä kuullut mitään, joten ennen haastattelua olin jo tehnyt pakolliset googletukset ja selvitellyt millaisesta paikasta oikeen onkaan kyse. En muista paljoa itse haastattelutilanteesta, mutta ilmeisesti se meni jotenkin oikein, koska 2 viikkoa tämän jälkeen olin jo allekirjoittamassa työsopimusta. :). Työsopimusta osa -ja määräaikaisesta työsuhteesta asiakassihteerinä yritykselle nimeltä Ergomentor Oy.   

Nyt tämä 2,5kk on takanapäin, enkä oikeen tiedä,  mitä ajatella. Koko tää alkukuvio yksistään on niin absurdi, että sitä on edelleen vaikea ymmärtää todeksi. Olen kuitenkin enemmän kuin kiitollinen että vielä hetken nykyinen esimieheni antoi minulle tämän mahdollisuuden. Haluan kiittää häntä siitä, että hän näki tämän mahdollisuutena, vaikkakin oli hänelle melko uutena yrittäjänä myös tietynlainen riski. 

 Vaikka työsuhteeni oli hetkellinen, sekin tuntui pieneltä lottovoitolta.  - toivottavasti molemminpuolin. Ymmärrän täysin, jos työsuhdettani ei jatketa tänään, sillä yrittäjänä esimieheni pitää ajatella asioita myös yrityksen kannalta.  Määräaikaisuuden perusteena oli myös, liiketoiminnan vaihtelevuus ja kausiluonteisuus. 

Pidin työnkuvastani .erittäin paljon, ja toivon että se pääasiallisesti välittyi myös työnantajalleni. Valitettavaa on, että pahin allergiakauteni saattoi hetkellisesti antaa ymmärtää, että motivaationi olisi kadoksissa mutta se oli pelkästään allergian ja sen aiheuttaman väsymyksen syytä. Minä kyllä varoitin työsuhteen alkuaikana, että saatan olla kuin kävelevä zombie... 

Työtehtävät olivat monipuolisia ja alkukankeuden jälkeen opin pikkuhiljaa hallitsemaan itselleni uusia tapoja ja työohjelmia kuten  laskutusohjelma, verkko-oppimisympäristön työstämisohjelma yms. Eniten jännitin työtehtävää, joka oli yrityksen kannalta se tärkein; asiakashankinta puhelimitse. Vaikuttaa ehkä helpolta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Sain työsuhteeni aikana yritykselle tasan 1 asiakkaan. Parempi sekin kun ei mitään, mutta pidemmän päälle... Noh ymmärrätte varmaan.   

Työntekijänä koin että vaikka jokin yksittäinen työtehtävä veikin aikaa, olin oikeasti tarpeellinen sen tehdessäni. Siitäkin huolimatta, että itsestä se työskentelytahti tuntui harmittavan hitaalta niin lopulta aloin uskomaan, että sekin työpanos on arvokas, kun esimies sen tarpeeksi usein kertoi. Alkuaikoina minua myös ihmetytti, miten paljon vastuuta minulle annettiin uutena työntekijänä. Onhan se hieno ele työnantajalta, mutta se tietyllä tavalla myös hieman pelotti, kun ei vielä hallitse kaikkea. Loppua kohden sekin tuntui jo luontevalta osalta työnkuvaa. Muutenkin pelkäsin ehkä hieman liikaa virheitä, ja se saattoi myös näkyä. Vasta nyt, kun olemme tulleet "tien" päähän, alan vasta kunnolla sisäistämään ja ymmärtämään nuo ohjelmat sekä yrityksen arkiset tavat toimia. Sain olla myös osana mahdollisia uusia tuulia, ja olen erittäin otettu siitä. Oli hienoa nähdä yritys ja sen toiminta niin monesta eri kulmasta.   

 

Jottei tämä nyt menisi pelkäksi hehkutukseksi, niin yhden miinuksen työpaikastani haluan sanoa; ammattitaitoisena - ja tietoisena ihmisenä, esimieheni on paljon liikekannalla ympäri Suomea. Vaikka pidin työstäni, ja vaikka siinä vaadittiin oma-alotteisuutta, ja itsenäistä työskentelyä monessakin suhteessa, olisin toivonut toimivani enemmän ihmisten parissa. Mitä lähemmäs toukokuun loppua tultiin, sitä enemmän aloin kaipaamaan ihmisiä ympärilleni. Yhtenäkin viikkona tuntui, etten näe edes toimistohotellissa muita läsnäolevia ihmisiä - edes vilaukselta taukotiloissa. Radiosta, ja radio Novan juontajista alkoi tulemaan kuin työkavereita, sillä heidän ansiostaan seinät eivät "kaatuneet päälle".  

Joka tapauksessa kaikesta tuosta huolimatta opin paljon, eikä se oppiminen lopu vaikka työt loppuisivatkin. Sain tutustua uusiin , hienoihin ihmisiin, ja he tietämättään - etenkin esimieheni opetti(vat) minulle lisää siitä miten omalla tahdonvoimalla, ja asenteella voi saavuttaa erilaisia asioita. Vaikka välillä tuntuisikin että olisi helpompaa vaan antaa periksi. 

iimeinen työpäiväni Ergomentorilla päättyi n. 3,5h sitten. Viimeisen työpäiväni kunniaksi esimieheni tarjosi lounaan Turun upeassa jokirantamiljöössä. Kiitos vielä siitäkin - hyvää oli! 

Juuri nyt olo on aika tyhjä, hieman haikeakin. Kaikki loppuu aikanaan, mutta jonkun pitää loppua, että jotain uutta voi alkaa joten tämä on teille kaikille siellä toimistohotelilla: 

 

" On aika hiljaa kiittää, ja kättä puristaa, nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa. 

Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin teille laulan nyt mä näkemiin" 

ISO KIITOS teille kaikille siellä ihan kaikesta. on ollut ilo tutustua. 

, hymyillään kun tavataan!

 

With love;

-Ninni- 

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

32-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat