Kirjoitukset avainsanalla tähtihetki

Tammikuu lähenee hurjaa vauhtia kohti loppuaan; vuodenalku on mennyt yllättävän huolettomasti, ja ollut suhteellisen mukava muutenkin. Erityiset muistot siitä jätti kuitenkin mennyt viikonloppu. 

 

Viikonloppumme alkoi perjantaina ihan kotoisesti, arjen aherrusten parissa; siivoilua, ruuanlaittoa ja  jatkoin mä edellisiltana hieman kesken jääneet  helmikuun ruokalistat - ja viikkokohtaiset budjettisuunnitelmat meille valmiiksi myös. Siihen näppäränä apuna toimii Foodie, josta kerron sitten ruokablogini puolella jossain lähitulevaisuudessa teille enemmän. :)  Aikaa siinä meni jokunen tunti, mutta nyt on ihanaa, kun ei tarvitse kuin käydä kaupassa, ottaa raaka-aineet kaapista kun tarvii ja kokata ja nauttia. Se suurin työ on jo tehty, ja sen myötä on ihan huoleton olo. 

yritän listoja tehtäessa pitää mielessä monipuolisen vaihtelevuuden, kummankin toiveet, ja  tarkoin rajatun budjetin. Välillä se ontuntunut tosi mahdottomalle haasteelle, mutta on ollut iloinen ylläri, ettei meidän oikeasti oo tarvinnut syödä pelkkää makaroonia, vaikka sitä listoilta jonkin verran löytyykin.  

Lauantaitaita olikin sitten odotettu ikuisuuksia kestänyt viikko. Miksikö? No kuten tiedätte, olen erään räppärin suuri fani, ja hänen elokuvansa saa ensi-iltansa tammikuun 31. päivä kauutta maan. Tämä fani oli kuitenkin lievästi sanottuna seota, kun ystävä 19 päivä perjantai-iltana facebookissa heitti yksityisviestillä, jossa oli linkki Turkulaisen juttuun. Sen otsikko kuului; "Faneille huipputilaisuus Turussa - Cheek-elokuva ennakkoon ja yhteiskuva Cheekin kanssa"  meinasin jo laittaa takaisin että hyvä pila, mistä repäsit mutta päädyin kuitenkin jutun lukemisen jälkeen vielä varmistamaan asiaa herralta itseltään, ja Carlalta snäpin kautta ja Antti Holmalta instan kautta. Antti vastasikin, mutta ikäväkseni kertoi ettei tiedä mitään asiasta. 

Onneksi meillä faneilla on Facessa yhteisö, joka kantaa Jaren nimeä. Muutamien päivien hermoja raastavan tiedonodottelun jälkeen tuli vahvistettu tieto Finnkinolta että näin todella on, ja "TeamCheek hoitaa" piti taas kyllä niin paikkaansa; ryhmä alkoi täyttyä infosta niiltä osin mitä sitä irti saatiin. Pressikiertue kattaisi siis 5 suurinta kaupunkia, alkaen Oulusta ja päättyen Lahteen. Turkuun tämä kiertue rantautuisi la 27.1. Päivä lisää odottelua, ja oli tiedossa että nopeimmat fanit, (arviolta n 100 ihmistä) pääsevät lehdistön edustajien ohella katsomaan leffaa ennakkoon ilmaiseksi ja tapaamaan elokuvan tekijöitä. Siitä lähti suunnitelmallisen strategian laatiminen, sillä minähän aion olla noiden nopeimpien joukossa. 

Lauantaina herättiin puoli seiskalta, hoideltiin perusaamutoimet, ja klo 8 startattiin auto kohti Turun keskustaa. Kun saavuimme Finnkinon edustalle jonossa oli ihan kivasti porukkaa, ensimmäiset olivat käsittääkseni saapuneet jo ennen kello seitsemää. Saimme jonotusnumerot saapumisjärjestyksessä (itselläni klo 8:40 nro 53) joista on nyt pakko antaa muuten paljon kiitosta - jonottamissäännöt kun on muutenkin näissä fanitapahtumissa yleensä tosi tiukkoja, niin nyt vältyttiin sellaiselta yleiseltä säätämiseltä ja etuilulta. Numerot takasivat myös sen, että jonosta pystyi käymään esim vessassa/juomassa, ilman että paikan menetti. Noin kahden ja puolen tunnin ulkonaodottelun jälkeen (joka muuten meni ihmeen kivuttomasti lukiessa ja jutellessa kanssajonottajien kanssa vaikka oli vähän viileää) meille jaettiin VIPpassit, ja ohjeistettiin että ollaan vapaita jonotuksesta käymään kahvilla tms ja klo 12.30 pitää olla teatterilla takaisin. Näytös alkaisi tasan klo 13.  Emme viitsineet J:n kanssa lähteä kovin kauas, vaan jäimme lämmittelemään aamukahville viereiseen Robert's Coffeeseen. Nyt ei olisi enää hätää, kun paikka leffaan oli varmistettu. 

Vihdoin odotus päättyi, ja pääsimme popcornien tuoksuiseen saliin jonka malttamattoman tunnelman suorastaan pystyi aistimaan. Salin takimmaiset rivit oli varattu medialle, ja omat paikkamme osuivat hyvin heitä edeltävälle riville. Sitten se alkoi. Veljeni Vartija. Odotukset ovat olleet korkealla, aina elokuusta asti, jolloin olin itse myös mukana tämän elokuvan kuvauksissa avustajana. Me Naisten toimittajan tylyn lyttäyksen jälkeen vain yksi asia tuntui varmalta; kriitikot tulevat siis vihaamaan tätä alokuvaa, kansa rakastamaan. Erityisesti TeamCheek. Elokuva kesti 100 minuuttia ja jo sen ensimmäinen lause sai mut kyyneliin. Osaa sisältöä osasi odottaa, ja osaa katsoi uteliaasti mielenkiinnolla esim Jaren ja elokuvassa näkyvän tyttöystävän viimeinen kohtaaminen sai ajatukset päässäni pyörimään; mitä jos sittenkin...? tyyppisesti. Moni kohtaus kuljetti läpi niiden muistojen joita nämä 10 fanitusvuotta on pitänyt sisällään. 

Elokuva kokonaisuudessaan oli mielestäni hyvä, vaikka hyvin ennalta-arvattava jossain määrin.  Ja Anttia parempaa näyttelijää, ei tähän päärooliin olisi ikinä osannut edes kuvitella! Leffan loputtua alkoi ehkä se eniten odotettu osuus; Jaren ja Antin tapaaminen. Ihmettelen, miten tämänkin jonon liikkuvuus tuntui menevän vähän liiankin hyvin. Oma vuoro oli aika nopeasti, vaikka jonoa riitti. En ihan saanut toteutettua ajattelemaani kuva-asetelmaa, mutta hyvät kuvat tuli silti, Vaihdoin kuulumiset, ja annoin jäbille ja Carlalle pienet, tarkoin mietityt lahjat. Vastalahjaksi sain pitkään lämmittävät halit, ja huumorilla höystetyt omistuskirjoitukset nimmareilla kirjoihin. Monen monta juttua olisin halunnut tilanteessa sanoa, kuten kysyä Jaren mielipidettä runokirjastani, ja ehdottaa Antille että Pahasen Leenalle voisi tehdä oman shown, mutta ajattelin vain etten saa antaa muiden odottaa takiani, joten hoidetaan tää nopeasti. Aikaa menee varmaan liikaa. Silti tuo pieni hetki teki musta maailman onnellisemman just siinä. 

 

Pääsen vielä tänään katsomaan leffan uudelleen, sillä ehdin ostaa leffalipun ennakkomyynnistä, ennenkuin tieto pressikiertueesta julkaistui. Sen jälkeen teen vähän syvällisemmän leffa-arvion omalta osaltani teille. Mä tiedän että J ei innostu näistä tälläsistä jutuista yhtä paljon kuin mä, mutta oon niin kiitollinen ja onnekas että lähti Turkuun kanssani. Se merkitsee mulle ihan yhtä paljon, kun mahdollisuus tavata Jare. 

Sunnuntaina oltiin yhdessä toisessa tapahtumassa kiertelemässä, ja siellä kuluikin monta tuntia. Jännätimme myös vaalikahvien kera pressavaaleja, joiden lopputulos oli enemmän kuin mieluinen. Mä olen niin iloinen että saadaan Sauli, mahd. pikku-Sauli, Jenni ja Lennu tänne Naantaliin kesiä viettämään vielä seuraavatkin 6 vuotta. Eiköhän hän pysty hoitamaan virkaansa, vaikka perhe kasvaakin. Samanlainen ihminen hän on kuin kaikki muutkin. Ja kaikella kunnioituksella muita ehdokkaita kohtaan, mutta mun mielestä tää oli ainut ja oikea valinta. Kun seuraavat pressanvaalit vuonna 2024 koittaa, ja jos ehdokkaat Niinistöä lukuunottamatta ovat samat, soisin silloin paikan Pekka Haavistolle. Hänen suosionsa on menneissä vaaleissa ollut hyvä, ja hän on ajatusmaailmaltaan ehkä jollain tasolla sitten lähinnä itseäni. Ainoa harmittava asia jonka koen varjostavan hieman, ja painotan nyt sanaa hieman Haavistoa presidentin asemassa, on hänen suuntautuneisuutensa. Itselläni ei ole mitään sitä vastaan, jokainen meistä saa olla juuri sellainen kuin on. Mutta mietin vain osataanko muualla maailmassa asennoitua yhtä suvaitsevaisesti ja tasa-arvoisesti tähän seikkaan kuin Suomessa.... Noh se on sitten vuoden 2024 murhe, nyt kuitenkin lähetän lämpimät terkut Salelle Mäntyniemeen, ja suuntaan kohti uutta viikkoa. 

Viikonloppua vielä hiukan fiilistellen; 

-Ninni- 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulta usein kysytään, että miksi pidän Cheekin musiikista, ja mikä siinä Cheekissä on niin ihmeellistä. Nyt, kun tähän aiheeseen on hyvä aasinsilta, ns jatkumo viime kuun lopussa olleen keikan muodossa, ajattelin palata hetkeksi tähän asiaan, ja  avata syitä moiselle fanitukselle enemmän... 

Cheekin uusin albumi, Alpha Omega julkaistiin siis 15.10 2015  ja muistan, kun se tipahti meidän postiluukusta ennakkoon tilattuna -  mun kuunneltavaksi.  En kuitenkaan malttanut olla puoliltaöin kuuntelematta sitä ensin Spotifysta, sen jälkeen kun sain sen toisto-toiminnon toimimaan. Jare nimittäin sai nimittäin koko Spotifyn kaatumaan tuolloin(kin) klo löi tuon maagisen 00:00. Sen jälkeen levy on ollut aktiivisessa soitossa, ja biisit osataan jo suurilta osin ulkoa, kuten kaikki muutkin tähän päivään mennessä ilmestyneet.  Arvostelut ja haastattelut käytiin myös  heti aamusta läpi niin monesta radiosta/lehdestä kun pystyy. - se kuuluu asiaan :).  Levyä seurasi tammikuussa 2016 alkanut Alpha Omega tour, joka huipentui  26.2.-16 Hartwall areenan keikkaan,  päättäen kiertueen joka kattoi 15 kaupunkia. 

  Alkuun täytyy sanoa, että aina löytyy joku, joka on sen aidan toisella puolella. Se  joku vihaa, haukkuu, pilkkaa ja provosoi. Niitä henkilöitä on  löytynyt useasti, ja löytyy ihan varmasti edelleen. Mutta it's okey. Musiikki on mielipideasia, toisiin se kolahtaa toisiin ei. Siitä voidaan kiistellä, muttei se kannata,  koska silloin sille kiistelylle ei ikinä löydy loppua.  Ja hei kaikilla on oikeus olla erimieltä. Omiin mielipiteisiin.  Se just tekee meistä ainutlaatuisia ja erilaisia. Olisi ihan kauheaa,  jos kaikkia miellyttäisi ne samat jutut. 

 Tiedän että fanitukseni Cheekkiä kohtaan jakaa mielipiteet myös mun ystäväpiirissä, mutta kuten kaikessa muussakin, olen tässäkin asiassa aidosti oma itseni. Ilman mitään ylimääräsiä verhoja, jotka nostettaisiin esityksen ajaksi pois edestä.  Sempä takia voin nyt ylpeydellä hehkuttaa idoliani koko tän lopun postauksen ajan,  Jos susta tuntuu ettei tää oo sua varten, niin ole hyvä ja tee itelles palvelus;  lopeta lukeminen NYT. 

Mä löysin Cheekin musan vähän niinkun vahingossa, mutta se oli elämäni paras vahinko tähän mennessä. Tuolloin elettiin vuotta 2008, ja mulla oli ikää 21 vuotta. Oli alkukevät  ja  istuimme frendin autossa, matkalla silloiseen kouluun josta valmistuin myöhemmin samana keväänä ekaan ammattiini. Radiosta tuli  biisi nimeltä "Liekeissä".  Normaalisti erittäin aamu-uninen Nina sai heti tunteen, että nyt on  volyymia lisättävä. Se vaan jotenkin osui&upposi samantien. Pidin tämän uuden tuttavuuden tyylistä alusta asti ja liekeissä-biisi tuo edelleen mieleen hyviä muistoja. Samoihin aikoihin tein tuttavuutta vähän vanhemman biisin kanssa;  ”Liiku”  siirtyi myös aika nopeasti mp3:soittimeen jatkuvaan soittoon.  Otin selvää, kuka oikein  oli tämä tyyppi,  jonka pari raitaa purivat muhun aika hyvin.  Löysinkin nopeasti vanhemmat biisit: ”Avaimet mun kiesiin””raplaulajan vapaapäivä”  ”nyt skarppina ”  ”suu kii”  ”nostan kytkintä"  ja ”lyijykynä”  ovat vain murto-osa niistä mun vanhemmista  lemppareista, joiden sanat jäivät pysyvästi takaraivoon.  Pikkuhiljaa huomasin että Cheekin musa oli aika isossa osassa mun elämää. Se riitti mulle, olin myyty.

Tuosta hetkestä lähtien olen ollut  vannoutunut fani. Tänä päivänä siis kokonaiset 8 vuotta henkeen ja vereen. Oikeastaan mä kasvoin Cheekin musan parissa sellaiseksi mitä mä nyt olen. Oli aikoja  joilloin mulla on ollut henkisesti tosi rankkaa, mutta ulkoapäin musta näkyi vain Cheekin kollegan,  Elastisen tavoin jatkuvasti  paistava positiivisuus, ja se paistaa musta edelleen. Tällä kertaa paljon vahvempana ja  – niin paljon että pääsin sen ansiosta pariin lehteenkin. Se on osittain Cheekin musan ansiota – no okei hiukan myös  ELAn mut kuitenkin.  Mitä enemmän aikaa on mennyt eteenpäin, sitä isommaksi fanitus, ja musan merkitys on muuntunut. Biiseistä joita vuosien varrella on tullut,  on tullut tosi monesta tosi tärkeitä.  Mikä parhainta, on ollut hienoa seurata Jaren  matkaa sieltä vuosien varrelta tähän nykyhetkeen.  Se on ollut aika huikea matka - Jarelle itselle nyt tottakai, mutta myös meille faneille.  

En ehkä kuitenkaan  ole se hysteerisimmin reagoiva fani, joka itkee taukoamatta keikoilla, kiljuu äänensä loppuun, tai saattaa ja on vastassa idoliaan lentokentällä, tietäen tasan minuutilleen mitä seuraavaksi tapahtuu.  Ehkä mä olen kasvanut näiden osalta aikuiseksi   :D  - ja tohon viimiseen viitaten, mun mielestä se on Jaren  omaa aikaa, ja fanina mä haluan kunnioittaa sitä.  Joku yksityisyys sillä artistillakin  on pakko olla, vaikka se varmaan onkin haastava asia toteuttaa. Tiedän kaikesta tästä huolimatta, että jokainen fani on Jarelle tärkeä. Olemmehan me sen jo saaneet huomatakin, esim facebookin faniryhmien kautta. 

 En muista tarkalleen milloin olin ekaa kertaa Cheekin keikalla, mutta olen iloinen että olin sillä silloin joskus. Sen jälkeen tuli olo, että tämä on se suunta mitä tarvitsen mun elämälle. Sen myötä on tullut oltua kaikilla mahdollisilla keikoilla,  jotka on suhteellisen inhimillisellä akselilla. Listalta löytyy tietysti kotipaikkakunta Naantali, mutta myös Turku, Helsinki, Järvenpää, ja Lahti. Jokainen paikkakunta vähintään kertaa kymmenen.  Viimeisimpinä listalta löytyy Tampere, blockfestien osalta, ja nää AO tourin keikat. <3  Vaikka jokaisella keikalla tietyt asiat on ja pysyy samana, yksikään keikka ei ole samanlainen - se on se THE juttu, miksi niille keikoille on päästävä.

Mulla on aina ollut tosi lämpimät välit omiin vanhempiini. Kun olin nuorempi, ja asuin vielä kotona äiti oli välillä repiä pelihousunsa. Hänen ymmärrykseen ei millään meinannut mahtua ( eikä mahdu välillä vieläkään )  miksi jokaiseen keikkaan pitää päästä, miksi kaikki levyt pitää hankkia heti tai miksi kaikki vähätkin rahat pitää laittaa fanituotteiden/keikkalippujen ostoon. Sitä on tänäkin päivänä vaikeaa selittää, se on vaan se juttu.  Vanhempani ovat useasti ihmetelleet uskallustani mennä ja tulla paikasta toiseen, sillä mulla on edelleen tämä harvinainen synnynnäinen sairaus, joka heijastuu mussa monena juttuna. Olen sanonut tämän jo useasti, mutta sanon vieläkin;  mä yritän elää mahdollisimman normaalia elämää - sairaus ei oo este,  korkeintaan hidaste eikä välttämättä välillä edes sitäkään. :).  Välillä vaan harmittaa että mut ehkä leimataan ulkonäön takia, kukaan ei  tuu ajatelleeksi että mun päässä ei oo mitään vikaa vaan että siellä leikkaa yhtä hyvin,  kuin terävimmällä  partaveitsellä. Tämä siis niiden keskuudessa, jotka eivät mua tunne.  Monesti olen myös itse miettinyt jos Cheek on bongannut minut yleisöstä niillä keikoilla kun olen ollut, että mitä se on mahtanut kelailla musta… En tiedä. 

Olen monesti todennut että vanhempani saisivat olla ylpeitä tyttärestään - vaikka hän jo aikuinen onkin.  Vaikka välillä ne rahat voisi käyttääkin johonkin järkevänpään keikkalipun sijaan, niin heillä on tytär joka käyttää rahat johonkin tällaiseen, eikä esimerkiksi joka viikonloppu baareissa juoksemiseen. Okei, ehkä hiukan huono vertauskuva, mutta lukijana sait varmaan ajatuksestani kiinni.?! 

Myöhemmin äitini on yrittänyt kirjoittaa useaankin otteeseen Rähinän tyypeille viestiä, että saisiko Cheekin keikalle esim.  mm mun valmistujaisiin, kun viime toukokuussa valmistuin toiseen ammattiini. Olisin kuulemma ansainnut sen, kun  niin paljon oon käyttänyt rahaa näihin kaikkiin juttuihin. Arvostan hänen elettään, mutta yritin selittää ettei se oo niin helppo juttu. Vaatii rahaa. Ja melkosesti järjestelyä ja aikaa jota meidän Chekkosen kaltasilla megastaralla ole ylimääräsiä, ja että tämän kuvion kuuluu vaan mennä näin. 

Jos multa kysyttäisiin yhtä mieleenpainuvinta keikkaa, se olisi varmaan eittämättä olympiastadikka.  Se fiilis ennen keikkaa, kun on jotain mitä odottaa, sinä aikana ja pitkään sen jälkeenkin, oli jotain sanoinkuvaamatonta. 

 

Muistan,kuinka  pahvista sydäntä väkerrettiin ja niitä monia ideoitiin  faniryhmässä facebookissa pitkään. Oli ihanaa kun meidän sydänmeriylläri stadikalla onnistu siitä hyisestä sateesta huolimatta. Musta on ollut kiva olla niissä yllärijärkkäilyissä omalta osalta mukana. Niin kuin tuolla blockeillakin nyt viime kesästä. Hienoa että ollaan saatu yllätettyä Jare, ja että se on oikeesti pitänyt ja ollut otettu niistä kummastakin. Sitten keikan dvd:matskua odotellessa oli pakko rynnätä vielä leffateatteriin kattomaan keikkaa uudestaan, pahimmat vierotusoireet saatiin niin poistettua. Taas jakso hetken kunnes dvd tuli postissa. Voi sitä iloa! 

Mä oon niin #kiitollinensiunattuonnellinen että olen saanut kokea odotuksen, jonotukset, levyt, ja keikat.  Aina pienistä ravintoloista jäähallien kautta Olympiastadikkaan, joka oli jotain niin erityistä.  Olin 2 viikkoa tosi kipee sen jälkeen, mut se oli pienin harmi. Se oli todellakin sen arvosta.  Oli hienoa olla todistamassa livenä sitä historiallista hetkeä. Festareillekin tieni on Cheekin takia vienyt. Pari kertaa  on tullu oltua täällä Turun suunnalla Aurafesteillä, mutta  viime kesänä olin  tosiaan ekaa kertaa elämässäni myös blockfesteillä. Yhtäkään hetkeä en antas pois. 

Monta ihanaa vuotta on siis takana. Stadikalla 2014 kyyneleet hukkui siihen kaatosateeseen, kun luultiin että siihen se sitten loppu. Vaan kuinkas sittenkin kävikään?? vuoden hiljaiselon jälkeen odotus palkittiin ja riemu oli jälleen ylimmillään. Lokakuun 2015 puolessa välissä  oltiin kuitenkin taas tultu siihen hetkeen mitä oon salaa pelännyt. Kuuntelin kotona ihan fiiliksissä uutta albumia, Alpha Omegaa. Joka on muuten täyttä rakkautta biisistä biisiin koko levy. Tosi hienoja sanotuksia, ja rohkeeta avautumista.  ”Sä huudat”  sai ihan uuden merkityksen, kun kuunteli sen koko levyn kanssa läpi.  ”Sillat” kosketti mua monista henk.koht syistäkin. ”Chekkonen” on ihan paras!  ”Alpha Omega”, Keinu  & ”Valot sammuu” sai vuorottain hymyn ja kyyneleet kasvoille.

Pieni pelko alitajunnassa kuitenkin on: tämä levy on sitten se, joka jää ehkä vissiin Cheekin viimeiseksi.  Niin ainakin uskotellaan, mutta kuka todellisuudessa sen edes tietää? Pelkäsin, tammi-helmikuussa 2016 olevan mitä ilmeisemmin vikat keikat, joissa voin käydä täyttämässä ne positiivisuuden varastot, ja imeä itteeni sen voimavaran jota energiaksikin kutsutaan, ja millä jaksan läpi kaiken.  ONNEKSI OLIN VÄÄRÄSSÄ! 

Mulla ei oo näiden varastojen täyttämiseen sitä kuuluisaa plan B:tä. Mä en halunnut uskoa että niiden alkuvuoden keikkojen jälkeen tulee tyhjiö, sillä kuka muu muka sen täyttäisi?!  Mikään jo tullut  eikä niiden toisinto tuu korvaa noita jo yllä kertaalleen mainittuja fiiliksiä, kuin ne tilanteet joita haluaisi vielä tulevaisuudessakin tulevan.  Mä vaan toivon että mun ”rukouksiin” vastattaisiin.. Multa on useaan otteeseen kysytty mun positiivisuuden salaisuutta. Niitä on muutamia, mutta tämä on niistä ehdottomasti suurimpia. 

Mä tarvitsen sen mun asenteen lähteen jonne voin palata silloin kun oon heikko ja haavoittuva.   Mulla on jo pitkään ollut tavoite saada itteni laihtumaan, joka on nyt hyvällä alulla. Se vaatii kuitenkin itsekuria, joka on ihan helvetin surkee piirre mussa.  Tavoitteiden saavuttamiseksi on tehtävä töitä, kaikki lähtee itsestään  .- tiedetään. Tässäkin kohtaa kun oon monesti lähellä luovuttaa, niin  laitan täysillä kuulokkeista soimaan soittolistan jossa Chekkosen ja ELAn hitit soi luoden uskoa sille että periksi ei saa antaa, ja että pystyn siihen. Parhaimmillaan heitän mun "superpotkua" antavat vaatteet, eli fanivaatteetkin päälle ennen lenkille tms lähtöä. Se kaikki tsemppaus, jota oon noilta jäbiltä heidän  tietämättämättään  saanut, Mitenköhän  sen motivoitumisen kävisi jos se  loppuisi kuin seinään? 

Toivottavasti ei.  Sillon on taas oikea aika huudattaa ”JIPPIKAYJEI.”  ensiavuksi ja oottaa et pääsee hoitoon, eli tässä kohtaa keikalle.  En halua edes ajatella että sitä mahdollisuutta ei enää ois...  Onneksi tänä vuonna saa viel odottaa ainakin  kesän keikkoja. Ehkä niitä elokuvaa ja kirjaakin jotka joskus hamassa tulevaisuudessa vois ainakin mun mielestä tulla!? 

ELÄMÄNI TÄHTIHETKIEN KÄRJESSÄ on kyllä se,  kun  ensimmäistä kertaa 7,5 fanitusvuoden ja 5,5 tunnin odotoksen ja jonotuksen jälkeen pääsin  moikkaamaan Jarea. Se hetki oli lyhyt enkä saanut tietenkään sanottua asioita joita olisin halunnut ja joita olin miettinyt etukäteen. Onneksi mä uskaltauduin  viimein kirjottaa tän kaiken myös hänelle itselleen, eli Cheekille. Kirjeestä tuli  ymmärrettävästi pitkä, ja toivon sydämeni pohjasta että hän jaksoi lukea sen tapaamisemme jälkeen loppuun asti. Annoin Cheekille myös hieman massasta poikkeavamman fanilahjan, oma kirjoittamani runokirjan.  Musta tuntuu et toi oli ikäänkun mun vika mahis, kertoa mitä Jare ja Jaren musa mulle merkitsee, ja kun lokakuun nimmarikeikalla Raision Myllyssä pääsi pyytämään nimmarin ja sen yhteiskuvan jota oon haaveillut kaikki noi menneet vuodet, tunnen itseni ihan pikkutytöksi.  Enhän mä oo kun vasta 28. :D .  Olen iloinen etten antanut  enää sen mahdollisuuden luisua sormien läpi kuin hiekka.   Aikasemmin olen ajatellut;  en  viitsi ” häiritä”.  Nyt ajattelen; Parempi myöhemmin kuin  ei milloinkaan..  Se nopea halaus lämmitti syksyllä eniten kun mikään koko vuonna. Se hetki ja tilanne muuttui samassa ainutlaatuisimmaksi joita mulla on muistojen helminauhassa koska sisimmässäni tiedän ettei se tule toistumaan kovin usein. 

                             

                    

                 

   ”Kun kaikki on sanottu, vaan tarinat jää elämään…”  

NIIN mä ymmärrän Chekkosta..  Että on asioita joita hän ehkä kaipaa elämäänsä, ja ainoa tapa saada ne on  jättää tää kaikki mitä se on ollu kaikki nää vuodet.  Mutta silti fanina  haluan kysyä;  .Eihän mun tarvitse jättää  lopullisia jäähyväisiä vielä pitkään aikaan eihän?!  Jos kuitenkin on näin, kiitän vielä kerran ihan kaikesta. Suunnitteilla oleva ”timantit on ikuisia ” teemainen tatuointi-idea  ja tässä kohtaa ajatus sen toteuttamisesta vaan vahvistuu. Sillä tavalla Cheek on aina osa mun elämää ja syyt miksi niin haluan, ymmärrät kai kun luit tekstin loppuun asti.

 Tätä kaikkea  ja paljon muuta, mulle merkitsee Cheek, Jare Henrik Tiihonen. On aivan sama, mitä mieltä muut ovat fanituksestani, tai fanituksen kohteesta.

                                                                                     Olen kuiten aina 

                                                                  ylpeästi ja ikuisesti ”leijonakuninkaan"  fani     

               

                                                                                             - Ninni -                                                                                                                                                      

 

 

 

Kommentit (3)

nakymatonninni
Liittynyt3.12.2015

Niimpä - ei se aina kaikkiin kolahda, eikä tarvitsekaan :)  Cheekkikin on artisti tai oikeastaan ilmiö jota joko vihataan tai rakastetaan. Kiitos silti siitä, että jaksoit lukea loppuun asti. :)  

- Ninni - / Pisaran verran poikkeavampi

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

31-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat