Kirjoitukset avainsanalla Naantali

Ajattelin ensin, etten kirjoita tästä blogiin, koska minä itse olen tälläkertaa vain ns sivuroolissa asiassa mikä kohdistuu läheiseeni. Minun kauttani tosin.   Mutta koska kyseessä olen minä, "Pisaran verran poikkeavampi" ja ihminen jonka toinen nimi on aitous, haluan tehdä sen ja jakaa ajatukseni myös tästä. Aikaa tapahtumasta on kulunut tarpeeksi ja vereni on palautunut ylimmästä mahdollisesta kiehumispisteestä suhteellisen normaalitasolle, joten pystyn olemaan jo nyt hiiltymättä.  

Maailmassa on monia asioita, joista en pidä tai joista en innostu. Maailmassa on myös muutamia harvoja juttuja, jotka saavat mut erittäin isosti raivonpartaalle, suoraan sanoen jopa vereni kiehumaan. Yksi niistä on suvaitsemattomuus. Heti perässä tulee päättömien juorujen levittely. Mä en ymmärrä, miten jollain voi olla niin tylsä elämä, että pitää käyttää energiaa tuollaiseen ja keksiä päättömyyksiä toisista, jotka pahimmillaan voivat  aiheuttaa mielipahan lisäksi myös isompia ongelmia. 

Ihminen. On ilmeisesti maapallomme tyhmin eläin, monessakin eri tilanteessa. En osaa perustella asiaa, näin vain muistan lukeneeni jostakin, mutta tuossa muutama viikko sitten tapahtui asia, jolloin jälleen kerran jouduin havainnoimaan kuinka ajattelemattomia ja ilkeitä jotkut voivatkaan olla... Ymmärrän että yleisesti ajatellen erilaisuus herättää uteliaisuutta, ja että se on ihmiselle normaali tunne. Tiedän myös, että ihmiset ovat myös arkoja itsestään eivätkä ehkä tiedä miten kohdata eri asioita... Mutta silti tämä on niitä harvoja asioita, joita mä en sulata. Kun  erilaiset ennakkokäsitykset kohdistuvat suoraan itseeni, se on vielä jotenkin ok (vaikkei nekään tunnu kivoilta osaan jo vähän suodattaa) mutta kun on kyse läheisestäni, nousen kynsineni puolustusasemiin. Niin nyt tässäkin tilanteessa. 

En yleensä ota murheekseni pieniä asioita, kuten ohikulkijoita  tai heidän ilmeitään/ elehtemisiään lenkkipolkujeni tms varrella, mutta nyt musta tuntui että on aiheellista nostaa "kissa pöydälle". Pitkästä aikaa kun nimittäin sain mieheni houkuteltua  tuossa jokunen viikonloppu sitten lenkille kanssani, ja toivon että siitä tulisi ihan tapa; ihan vaan, koska yhdessä tekeminen & meneminen on moninkerroin kivempaa. 

Hetken käveltyämme jouduin jälleen kerrankysymään puolisoltani joka sattuu olemaan minua isokokoisempi ja 42cm pidempi että "mitä hittoa taas tapahtui?" kun hän alkoi hermostuksissaan äksyilemään ja kiroamaan tuolloin minulle ihan yhtäkkiä puolessavälissä matkaamme. Sitten tajusin; Vastaamme tuli nimittäin silloin(kin) ihmisiä jotka ensin katsoivat meitä kumpaakin silmät suurina ja suu auki kuin olisivat nähneet halvan makkaran... Sen jälkeen katsottiin miestäni ja sen jälkeen minua. Eikä nyt siis kyse ollut nopeasta vilkaisusta vaan puhtaasta pitkään tuijotuksesta.  Ja jälleen paheksuvasti miestäni. Tuo 2-3 henkinen ryhmä ohitti meidät, ja hetken päästä kuulin kuinka yksi seurueen jäsenistä takanamme totesi; 

"SIIS... Ai Kauheeta!, Kuinka tuo nainen antaa itseään hakattavan noin"  

Luojan kiitos en omaa tappavaa katsetta sillä nämä tyypit olisivat  muutoin todella sellaisen saaneet ja olisin itse pian vankilassa... Mieleni olisi myös tehnyt kääntyä, kävellä tämä porukka kiinni ja ihan pikkusen vaan "sivistää" heitä, mutta juuri silloin mulla ei riittänyt siihen energia. Sen sijaan otin J:tä kädestä, ja sanoin "laita vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, - älä välitä. Mennään"  Mutta tiesin, että J:lle se oli helpompi sanoa, kuin hänen se toteuttaa. 

 

Tiedostan varsin hyvin että MINÄ olen ulkonäöltäni hieman valtaosasta poikkeava, johtuen SYNNYNNÄISEN sairauteni eniten ulospäin näkyvästä osasta; SYNTYMÄMERKISTÄ joka peittää koko kasvoni. Ilmeisesti liian usein kuitenkin unohdan olla ajattelematta asiaa sen enempiä, tai kauhistelematta sitä miltä näytän. Olen kyllä aiemminkin kuullut ties mitä huhuja meistä,  ja niistä yhden mukaan osa Naantalissa olevista ( joukossa voi olla  mahd turistejakin) kuvittelee että mieheni jonka kanssa olen viettänyt onnellisesti viimeiset 8 vuotta elämästäni olisi muka hakannut/pahoinpidellyt minut tämännäköiseksi  kuin olen. 😱😰

En todellakaan tiedä, kuka järjenvalo on moista  p***aa on liikkeelle laittanut, ja milloin,  mutta tiedän että se on J:tä kohtaan erittäin törkeätä, eikä se minustakaan kovin hyvältä tunnu. Väite täyttää myös kaikki kunnianloukkauksen merkit, ja voisin ilmoittaa siitä poliisille. 

Tiedoksenne  teille, jotka ette meitä tunne, että mieheni on maailman kultaisimpia hellimpiä kilteimpiä, huomaavaisimpia ja avuliaimpia ihmisiä joita tiedän olevan koko maailmassa. Olen nimennyt hänet henkilökohtaiseksi "turvamieheksenikin". Hän ei tekisi pahaa kärpäsellekään ja siksi teidän joidenkin epäilyttävät pikkuhuhut ja ilmeet jokapaikassa saavat hänet tuntemaan itsensä vaivantuneeksi ja todella loukatuksi. Enkä yhtään ihmettele. En vain ikinä olisi uskonut, että joudun kohtaamaan tälläisen tilanteen täällä. Olen kuitenkin vähintään se "kaduilta tuttu mustikka" paikallisille. 

Tämä voi tulla monelle yllätyksenä, mutta ulkokuori voi pettää. Ja ilmeisesti hyvin pahasti.!! Minua itseäni jatkuva tuijotus ei haittaa olen niin tottunut siihen, etten enää edes ajattele sen mahdollista olemassaoloa (vaikkei se kivalta mustakaan tunnu) ja kuten sanoin  jo aiemmin, ymmärrän tiettyyn rajaan asti ihmisten uteliaisuuden ja ennakkoluulot - ja vielä erityisesti pienillä lapsilla. Silti. Olen asunut koko ikäni eli 32v Naantalissa enkä koskaan aiemmin kuullut mitään yhtä järjetöntä/pöyristyttävää... Ja nytkään tätä on vaikea uskoa todeksi. Vaikka pienillä paikkakunnilla aina juorutaan... MUTTA ihan ymmärrettävästi miestäni tämä kaamea olettamus selkeästi ahdistaa on hän kanssani missä tahansa. Joten siksi koin tarpeelliseksi oikoa asiaa ja puhua suuni puhtaaksi siitä, mitä ajatuksia se mussa herättää. 

Niin ja tulipa vielä muuten tämäkin mieleeni; ovatkohan nämä juorujen levittäjät ja ääneen ihmettelijät tulleet lainkaan miettineeksi tätä; 

höpötätte perättömyyksiä julkisella paikalla jossa sen kuulee muutama muu. He kertovat asiaa eteenpäin "arvaa mitä kuulin..." tyylillä. Lumipalloefekti rikkinäisellä puhelimella varustettuna on valmis. Asia paisuu kuin pullataikina, johon on kerta toisensa jälkeen laitettu vähän lisämaustetta matkan varralla. Pian siitä "tiedetään" Turun toisessa päässä asti., ihmiset kun uskovat juuri sen, mitä itse tahtovat.  Ihan kuin ihmisten ilmeet eri paikoissa eivät olisi meille jo tarpeeksi kiusallisia, niin miettikääpä huviksenne mitenkäs tälläisien asioiden kuulemisen jälkeen etenisi tilanne jossa J  vaikka hakisi töitä?!  Millä lailla häneen suhtauduttaisiin? miten todennäköisesti hän pääsisi edes haastatteluihin? tai millä todennäköisyydellä hänet otettaisiin vakavasti harkintaan haussa olevan paikan suhteen? tai palkattaisiin koko tehtävään?! Niin. Ei hyvältä näytä/kuulosta. 

Itselläni suurin toive on  että AIKUISILLA olisi sen verran tilannetajua, maalaisjärkeä, ja rohkeutta että he tulisivat kysymään asioita suoraan päin naamaa - jos jokin askarruttaa... Olen täällä blogissanikin avoimesti puhunut sairaudestani, se ei siis ole minulle ongelma tai salaisuus - miksi sen pitäisi sitä olla muillekaan? Ja eikö lapsillekin olisi hyvä esimerkki ottaa asioista ennemmin selvää kuin selittää heille omia olettamuksia? 🤔 Syntymämerkkini muistuttaa kyllä hyvin paljon väriltään mustelmaa, mutta kyllä aika taidokkaasti mut on saanu hakata, että näinkin tasaista jälkeä on saanut aikaan... 

Nojoo, mut jos nyt ihan vakavasti puhutaan niin mä en voi sietää sitä, että vakavilla asioilla leikitään edes vähää. Joillekin väkivalta on valitettavasti ihan oikeaa arkipäivää, ja jatkuvaa kamppailua.  - ja ihan hirvittävää kohdistui se sitten miten/mihin/kenelle tahansa Minulle  se ei ole ollut  sitä nyt, eikä ole ikinä ollutkaan. (Ja tuo ylempi lausahdus tuli eräältä, joka yritti vain piristää meitä tapahtuneen jälkeen. Kun puhuimme pienessä hiprakassa siitä kuinka tulisi suhtautua koko asiaan. )

Mutta kuten Roope Salminenkin varmaan toteaisi, niin koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Yritän itsekin pitää tämän mielessä ennenkun tulistun seuraavan kerran. 

 

With love; 

-Ninni- 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuotta 2019 on nyt tallattu ensimmäisen kuukauden, ja jonkin verran jo sen ylikin. Edellisinä vuosina mulla on ollut tapana aina kuun vaihteessa listata kuukauden suosikkeja, mutta tänä vuonna ajattelinkin tehdä noiden suosikkilistojen sijaan  jotain vähän erityyppistä, nimittäin kuvapostauksen. Koska olen itse hyvin visuaalinen ihminen; pidän kaikesta kauniista, otan paljon kuvia ja omaan vahvimmin näkömuistin.  

Lisäksi kuvat luovat muistoja, joiden avulla niiden ottohetkiin on helppoa ja mukavaa palata aina uudelleen.  Loppuun  myös kerron tiivistetysti kuukauden mahdollisesti isoimmat kohokohdat  tai koettelemukset, sekä mikä oli erityisen mielenpainuvaa, ja miksi.  Joten tässä on ensimmäinen "minun kuukauteni kuvina" - postaus.  Tämä postyaus on nyt aikataulullisesti vähän myöhässä, mutta kuvien käsittely ja siirto vie vähän aikaa, eikä ollut ihan niin yksinkertaista kuin alkuun kuvittelin.. 

 

Jos joku väittää, että tämän vuoden tammikuu on ollut tylsä ja väritön, niin hän on kyllä niin väärässä.! Pakkasta ja lunta on riittänyt ja vaikka en erityisemmin talvi-ihminen olekaan, olen nauttinut niistä tälläkertaa niin paljon kuin suinkin vain voi. Se ehkä välittyy myös kuvista. Talvi on vain asennekysymys ja vaikka Naantali mielletään pääasiassa kesäkaupungiksi, niin rakastan sitä ja vanhan kapungin vallitsevaa rauhaa vähintään yhtä paljon kuin kesäisen kotikaupunkini hälyäkin.

Tähän alkuun ennen omia kuviani haluan näyttää teille muutaman huikean  tallvimaisemakuvan, jotka olen siis saanut luvan julkaista blogissani kuvaajien suostumuksella. 

 

Ihan mielettömän kauniita otoksia, eikö? Näiden ohella omani näyttäytyvät niin amatööriotoksilta, mutta jatketaan niillä silti tästä eteenpäin...

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

ää

 

 

ää

 

ä

 

 

 

ä

    

 

 

 

 

 Kuten ehkä huomaattekin, lumiset maisemakuvat ovat olleet selkeästi se "THE JUTTU" tammikuussa :D Ehkä joukossa oli monta saman tyyppistä kuvaa, vähän eri kulmista, mutta kun tälläiset talvet ovat niin harvinaista herkkua täälläpäin, niin älkää rokottako mua ainakaan kauheasti siitä... Toki tammikuu piti sisällään muutakin, kuin lumisia hetkiä ulkoilun parissa. Tästä eteenpäin vielä kuvia niistä satunnaisessa järjestyksessä: 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

With love: 

-Ninni 

Kommentit (0)

Se on täällä, tahdoin tai en.  Uusi vuosi. Olen itseasiassa tosi iloinen siitä että en näe tulevaisuteen tai tiedä mitä juuri alkanut vuosi tuo tullessaan, mutta toivon koko sydämestäni että se on parempi kuin edeltäjänsä. Viimeiseen puoleen vuoteen on siis mahtunut niin paljon kaikkea, että en yhdessä vaiheessa enää tiennyt, itkeäkkö vaiko nauraa.

Me halusimme  J:n hetkeksi paeta kaikkea pienen miniloman merkeissä, (tämä loma piti alunperin tehdä jo menneenä ystävänpäivänä, mutta jouduimme siirtämään sitä pariin kertaan)  ja täydellinen paikka tähän löytyi yllättävänkin läheltä, kun otimme uuden vuoden vastaan Naantalin kylpylässä. Näiden kuvien kautta, tekin pääsette kurkistamaan tuon miniloman tunnelmiin. 

 Lähdimme kotoa hiukan ennen puolta päivää, pitkään ja hyvin nukutun yön jälkeen. Matkalaukun olimme pakanneet jo edellisenä iltana, koska minut tuntien aamulla jokin elintärkeä olisi varmasti unohtunut.  Vaikka asumme lähellä  tämänkertaista  kohdetta, mietin "reissuamme" niin, että kotiin tullaan taas vasta loman jälkeen.  Iloiseksi yllätykseksemme varaamamme huonetyyppi oli vapaana ja siivottuna jo heti saavuttuamme kylpylälle, joten saimme huoneemme 2h odotettua aiemmin. Peukut sille.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Uskokaa tai älkää, paikallinen asukaskin voi joskus yllättyä.  Edellisestä kerrastani kylpylässä on aikaa ainakin yli 15 vuotta, kun taas komeammalle puoliskolleni kerta oli ensimmäinen missään kylpylässä ikinä. Alunperin Bookingin kautta varaamani huone osottautui odottamaamme tilavammaksi, ja viihtyisemmäksi, mitä sivujen esittelykuvien perusteella antoi ymmärtää. Erityistoiveisiin olin kirjannut parvekkeen sijainnin sille puolelle rakennusta, josta ilotulitus yöllä tulisi, mutta saimme huoneen meren puolelta - en kyllä voi valittaa siitä(kään). Kesällä näky olisi kyllä tuplasti kauniimpi, mutta mulle näkymä merelle käy vuodenajasta riippumatta. (Ja olihan sitä kivempi katsella kuin parkkialuetta joka olisi ollut sillä toisellapuolen... ) 

Kun saimme tavarat huoneeseen, aloimme valmistella itseämme allas-ja saunaosastolle, jonka poreissa ja höyryissä menikin ihan kiitettävä tovi. En voi kyllä lopettaa ihastunutta huokailemista tuon veden väriin liittyen. Se on niin kaunis! Kun saimme kylpemisestä tarpeeksi, mies suuntasi huoneeseemme ja minä  vielä itselle aiemmin varaamaani Hot Stone-kiviterapiahoitoon.  (kysyessäni J:ltä haluaako hän johonkin vastaavaan, hän ilmoitti ettei tarvitse sellaisia) Olen kerran aiemmin todella pitkän aikaa sitten (ja sen kyllä huomasi!) ollut vastaavassa, mutta se ei todellakaan vetänyt vertoja tälle ihanalle 50 minuutille.  <3 Suoraan saunastaosastolta hoitopöydälle mentynä - olin kuin 7:nnessä taivaassa hoidon aikana ja sen jälkeen. Nukahtaminenkaan ei ollut kaukana... Hoidon päätteeksi sain vielä kupposen hyvää marjateetä. Ai että. 

Raukean ja liian kevyen olon omaavana tepsuttelin kylpytakissa huoneeseemme, otin lasillisen punaviiniä kullan seuraksi ja laitoin itseni kuntoon uudenvuodenaaton juhlaillallista varten, johon meille ja sattumalta samaan aikaan kylpylässä olevalla ystäväpariskunnalla oli varattuna yhteinen pöytä. Illallistimme siis  ravintola Paviljongissa, n klo 18 eteenpäin.  

Ruoka oli pääruoaksi tarjoiltavaa härkää lukuunottamatta (hieman sitkeähköä) täydellistä ja suorastaan suli suussa. Täysosuma ja paikallisen yllättäneisyys jälleen kerran!  Pöydän sijaintikin oli aika bueno, sillä siitä pystyi todella vaivattomasti seuraamaan pihalla samaan aikaan lapsille järjestettyä todella hienoa ilotulitusta alkupalojen syönnin ohessa. Pidin myös siitä, että vaikka kylpylä oli kuulemmamme mukaan täynnä, ravintolassa ja allasosastolla sitä ei huomannut. Kummassakin oli ihanan rauhallista meidän ollessa niissä.

 

 

Miesten jäädessä ruokalevoille, minä ja ystäväni käytimme tilaisuuden hyväksi ja suuntasimme ensin yksille aulabaariin ja sitten toisille vielä Paviljonkiin jossa pöytä edelleen odotti meitä.  KIPPIS uudelle vuodelle!  

Meillä oli huoneessa vähän "yöpalaa" Suomi100 juhlavuoden Kuulea kuoharipullon lisäksi. :) Kyllä se jännästi vaan maistui, pienikin napostelu. 

Kylpylän etupihallepäin odottamaan H-hetkeä.... 

 

Tämä vuosi starttasi vähän liiankin hyvissä merkeissä, toivottavasti se etenee myös niin. ... Toivossa on hyvä elää. 

Seuraavana aamuna oltiin väsyneenä mutta tyytyväisenä onnistuneesta vuodenvaihteesta vielä ihastelemassa parvekkeelta näkymiä merelle. Kysellessäni kylpyläkokemuksesta kullalta, hän totesi että kyllä tänne voisi tulla uudestaankin. Kyllähän se mulle käy, ei ehkä ihan heti mutta katsellaan sitten joskus taas. Tältä erää kamat kantoon autolle, ja kotia kohti parin ylimääräisen  mutkan kautta, jotta kotimatka tuntuisi edes vähän joltain :D 

Vuorokausi poissa kotoa tekee kyllä ihmeitä!  Parasta oli tajuta, ettei aina tarvitse mennä merta edemmäs kalaan. Onnellista alkanutta vuotta 2018 kaikille! 

With love; 

-Ninni. 

 

 

 

 

Kommentit (2)

MTT
1/2 | 

Hei, olen aiemminkin blogiasi kurkkinut, mutta nyt luin kaikki postauksesi läpi muutaman päivän sisään (joo, olen vapaalla joten vapaa-aikaa on paljon :)) ja haluan kiittää sinua elämänmakuisesta ja lämminhenkisestä blogista. Vaikka kirjoitat toisinaan vakavammistakin jutuista, niin blogistasi huokuu positiivinen elämänasenne. Itsellä unohtuu se arjen pienten asioiden arvostus ihan liian usein, täytyisi ihan ottaa susta oppia! Onnea vuoteen 2018!

nakymatonninni
Liittynyt3.12.2015

Hei, MTT!

Kiitos mieltä lämmittävästä palautteestasi, sitä oli ilo lukea. On mukava kuulla, että olet palannut blogini pariin uudestaan. Vapaa-aikaa on itse kullakin välillä vähän liikaa, tai siltä ainakin ajoittain tuntuu. :) Ja uskotko että välillä minäkin olen ihan jotain muuta kuin pelkkää aurinkoa, mutta pääasiassa yritetään mennä hymyssäsuin, kuitenkaan olematta liian yltiöiloinen tai pirteä. Valehtelisin, jos väittäisin ettei ne arjen pikkujuttujen arvostus välillä unohtuisi täälläkin, mutta joskus niitä oikein pysähtyy ajattelemaan syvemmin ja hyvä niin. Olethan muuten ottanut blogin seurantaan FB:ssä ja Arjen havaintoja-vlogini Youtubessa? Mukavaa alkanutta vuotta myös sulle, ja kaikkea hyvää 

-Ninni/Pisaran verran. 

- Ninni - / Pisaran verran poikkeavampi

Keskikesän juhlaa eli juhannusta juhlistettiin viikonloppuna, ja tänä vuonna sitä vietettiin ihan tutuissa kotimaisemissa pitkästä aikaa. Alun perin meidän piti J:n kanssa olla vaan kaksin, mutta suunnitelmat saivat pienen, positiivisen muutoksen, kun hyvä ystäväni A tuli luoksemme yökyläilemään. Emme ole A:n kanssa ehtineet/pystyneet näkemään pitkiin, pitkiin aikoihin, joten hänen vierailunsa oli enemmän kuin mieluinen. Vanhempanikin kävivät nopealla visiitillä, kun pyysin heidät jo perinteeksi muodostuneille mansikkakakkukahveille aattopäivänä.  Pääasiassa juhannuksemme meni siis rennoissa, melko rauhallisissa tunnelmissa hyvän seuran ja ruuan&juoman parissa.

 
 
 

HULA HULAa me ei ehditty tanssimaan ihan sinne asti mihin piti, mutta matkalla määränpäähämme (joka kantaa muuten juhannukseen niin osuvaa nimeä kuin Rakkaudenpolku) otimme A:n kanssa kevyen tanssiaskeleen jos toisenkin. Naantali, kesä ja merelliset maisemat. Kun tuon yhtälön saa jakaa parin rakkaan tyypin kanssa, ei sitä kaipaa oikeastaan mitään muuta ainakaan tänä juhannuksena. Aurinko ilostutti paisteellaan, ja lämpöasteita oli juuri sopivasti. Illan hämärtyessä Kuparivuorella jokavuotiseen tapaan roihuava kokko lämmitti tyytyväisiä juhlioita myös. Presidenttimmekin kokko näytti vastarannalla jotenkin entistä juhlallisemmalta tänä vuonna,  enkä osaa selittää syytä. Ehkä se on vaan se fiilis. Ja kesä. Tai sitten vaan yksi boolilasillinen liikaa :D.  

 

Juhannuspäivän olot eivät olleet kauhean tukalat (ihme!) mutta huomasi kyllä että edellisenä päivänä ja menneenä yönä oli oltu nauttimassa muustakin kuin kesästä. Vilvoittava kesäsade huuhteli luontoa, joten kauheasti ei harmittanut ettei jaksanut erikoisemmin tehdä mitään. Hukkuneita omiin korviini ja tietooni mitä uutisia seurasin niin oli mielestäni yllättävän vähän, (hyvä!)  mutta ne vähätkin liikaa. Me, ja meidän suurin osa kavereista on hengissä, ja kaikilla oli ilmeisesti ollut ihan hauskaakin. Peukkuja siis sille. 

Juhannus oli ja meni, ja siitä on jo jotenkuten selvittykin, joten nyt on aika mennä kohti uusia  tulevia rientoja; viikko on hyvässä vauhdissa ja on toki paljon arkiaskareitakin  sekä väliaikaisia vastuutehtäviä (naapurin kissanvahtina olo) tehtävänä, mutta  tulevana perjantaina suunnataan keikkailemaan Naantalin Kaivohuoneelle, nähdään luultavasti sukulaisia, ja viimeistellään se pieni puuttuva nurkkaus makuuhuoneessa. Sen jälkeen alan avaamaan kotimme uutta ilmettä vihdoin teillekin tänne blogiin huone huoneelta, joten malttakaa vielä hetki.! ;) 

 

With love; 

-Ninni- 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

32-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat