Kirjoitukset avainsanalla oma elämä

 

Listasin viime vuoden loppukesästä jo kertaalleen "elämäni aakkoset."  Koin silloin, että moneen kirjaimeen olisi ollut ehkä liikaakin vaihtoehtoja, jotka olisin halunnut listaan laittaa, joten päätin tehdä niistä nyt ns. uudistuneen/päivitetyn version. 

 

Aurinko 

Brasilia

Maa johon haluaisin matkustaa kerran elämäni aikana. Siellä voisi ehkä tehdä myös sen kauan haaveissa olleen benjihypyn, jonka luonteeni puolesta olisin varmasti jo monesti tehnytkin, jollei sairauteen liittyvä toispuoleinen raajahalvaus ja sen takia välillä päätään nostava luottopuute vähän hidastelisi ajatuksen käytäntöönlaittoa. 

Chili 

Delfiinit

Elämykset

oli kyse sitten kulttuuritapahtumista, ruuasta, unohtumattomasta yllätyksestä  lahjan antamisesta toiselle tai uudesta kokemuksesta omassa elämässä pyrin aina antamaan/kerämään  lähtökohtaisesti elämyksiä hetkien lisäksi. 

Fazer 

karkit, leivät,leivonnaiset... <3 Sanokaa Fazer kun haluatte hyvää - pitää niin paikkansa! Puhelimesta löytyy FazerCafen kanttis, ja vuosittain on saatava nimenomaan tämän kyseisen brändin suklainen joulukalenteri Kotimaisuudelle annetaan myös iso peukku. ! 

Google

mikä? missä? milloIn? Lähes kuukausittain turvaudun bittiavaruuden suurimpaan tietopankkiin. 

Heittäytyminen

Asioita, joita teen ihan liian vähän. Välillä olisi hyvä muistaa että jossain asioissa ei aina tarvitse olla niin suunnitelmallinen tai järjestelmällinen, vaan voi elää hetkessä. Heittäytyä juttuihin ja katsoa mihin ne vie.  Vaikka se vaikealta ja vastuuttomalta joskus kuulostaakin. 

I

J

K

L

M

N

O

P

Q

R

S

T

V

Water

puhdasta ja raikasta sen olla pitää - ihan kaikessa mihin sitä käytät. 

Xylitol

Yllytyshulluus

Zizzi

Å

Äkkilähdöt

Ö

 

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Onko sulla joku bugi täällä kun tämä sama postaus (ja vielä tosi vajavainen) on tullut jo monet kerrat vuosien varrella.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuten ehkä viime aikoina olette huomanneet, blogissa on ollut harvinaisen hiljaista. Kesäisinhän blogin hiljaiselo on ihan "normaalia" koska kuten tiedätte, tykkään olla ja pystyn menemään vapaammin sillon. Alkusyksyä ajatellen postausväli yleensä sitten taas tihenee, mutta tänä vuonna se ei ole tehnyt niin.  Ja sille on syynsä, jonka olen nyt valmis avaamaan teille lukijoillekin.  Koska mielestäni se on vähintäänkin reilua selittää miksi näin on.. 

 

Heinäkuun toinen viikko oli  tänä vuonna erityisen kolea ja sateinen. Taivas repeili useaan rajusti ja ilmassa oli sen fifty shades of grey. Myrsky repi puita ja taivas salamoi.  Se ei tosin ollut yksin vain perussuomalaisen kesäilman syytä. Minä kävin  samanlaista näytelmää pääni sisässä ja sydämeni sopukoissa. Ja luojan kiitos, sen teatterin kulissien välissä voi nyt viimein päättää.   Muistan erään iltapäivän tuolta viikolta, olin tehnyt 14km lenkin; juossut  kilometrejä kovaa jotta en tuntisi kipua, jotta saisin happea ja ajatukset hetkeksi muualle. Satoi kaatamalla, mutta sillä ei tuntunut olevan mitään väliä. (niinkuin ei millään muullakaan juuri siinä tilanteessa) Annoin sateen kastella minut läpimäräksi, kyllähän kesä kuivaa, minkä kasteleekin. Ja se oli asia joka tuntui pitkästä aikaa oikeasti hyvältä.  Maailmassa on suurempiakin ongelmia juuri nyt.  En aio kuunnella tästä nyt valituksia keltään. Puolessa välissä matkaa oli pakko pysähtyä, sillä en nähnyt kyyneliltä eteeni. Muistan hämärästi kuinka istuin itselle rakkaan rannan penkille, pyyhin kyyneliä ja muistutin itselleni "tää kipu hellittää joskus, näin on vaan parempi." Niin... Mikäkö sitten on?

Edes osa lähimmistä ihmisistä elämässäni, eli perheenjäsenet ja sukulaiset eivät vielä ennen tämän postauksen lukemista tiedä (elleivät ole aavistaneet) että minä & J, me olemme eronneet kesällä. Kaikki käytännönjärjestelyt, ja loppukesän juhlat joissa sukulaisia tapasi, olisivat kyselyineen olleet vain liikaa, joten sovimme aluksi yhdessä että pidämme teatterin omaisia kulisseja  pystyssä niin kauan, kunnes J valmistuu. Emme pystyneet siihen fyysisesti vaikka alkuun yritimme, joten olemme olleet heinäkuun lopusta eri osoitteissa vaikka paperilla näin onkin virallisesti vasta ensi kuun alusta.  Muutoin ne kulissit saavat kaatua julkisesti blogissakin N-Y-T  NYT.    Näin ollen myös ainainen yhteinen unelmamme, reissu Lappiin, joka piti tehdä  road trip hengessä nyt viimein  syyskuun lopussa J:n valmistumisen kunniaksi jää nyt siis myös ymmärrettävästi tekemättä. Se harmittaa ihan älyttömästi, mutta se nyt on murheista pienin,.. 

Viime kuukaudet ovat olleet henkisesti todella raskaita. Ne ovat  olleet aikamoista tunteiden vuoristorataa, eikä sitä todellakaan ole helpottanut tämä "onnellisen parin" tietyntasoisen roolin ylläpito. Luojalle kiitos siitä että sen voi nyt todella kunnolla lopettaa. En koskaan kuvitellut, että minä olisin se, joka särkee toisen sydämen. Mutta mulla ei ollut enää nyt muuta vaihtoehtoa... 

Toisin kun kuvitellaan myös minulle jättäjälle viime viikot ovat olleet erittäin ahdistavia. Vaikka kykenimme viettämään viimeiseksi yhteisiksi jääneet kuukautemme enemmän ja vähemmän saman katon alla, tiedän että se oli niin outoa. Niin erilaista.  Kuvittelin kesällä sitä raskasta päätöstä tehdessäni, että jättäjän rooli olisi hieman kivuttomampi, mutta voin kertoa; ei se näiden kaikkien vuosien jälkeen ole. Eniten tässä sattuu ne kaikki muistot, joiden  ympärille minä tulen nyt jäämään. Yksin. Mutta omasta tahdostani. 

Toisaalta kun heinäkuun 8 päivä monen valvotun yön, tuntikausia kestäneiden itkujen ja pitkien mietintöjen jälkeen irrotin tuon kultaisen rinkulan sormestani lopullisesti, tunsin samaan aikaan suurta helpotusta mutta toisaalta koin myös epäonnistuneeni täydellisesti. En olisi halunnut antaa vuosien varrella meihin kohdistuneille epäilyille ja epälijöille tätä iloa koskaan.  Siis koskaan. Etenkään kun meidän piti astella 2021 alttarille. Joskus vaan se että tahtoo tahtoa ei riitä tarpeeksi.

 Tiedän että minun ei tarvitse selitellä eroomme ja päätökseeni johtavia syitä kenellekään, joten toivon että kunnioitatte tätä ja jätette turhat kyselyt toisaalle. Mä en nyt jaksa enkä halua vastailla niihin kenellekään - eikä mulla ole mitään velvollisuuksia niihin liittyen. Sen voin kuitenkin kertoa, että keväällä meihin kohdistuneilla törkeillä huhupuheilla J:n väkivaltaisuudesta minua kohtaan EI TODELLAKAAN OLE MITÄÄN YHTEYTTÄ TÄHÄN ASIAAN. 

Todennäköisesti blogi on tästä  ja muutamasta muusta asiasta johtuen nyt vähän toissijainen juttu elämässäni, mutta en ole kirjoittamista lopettamassa, tarvitsen nyt vain hetken hengähdystauon kaikesta, jonka aikana yritän kerätä voimia, jotta näenn vielä jonain päivänä muutakin kuin ne harmaan sävyt. 

 

 

Loving can hurt
Loving can hurt sometimes
But it's the only thing that I know
When it gets hard
You know it can get hard sometimes
It is the only thing that makes us feel alive

We keep this love in a photograph
We made these memories for ourselves
Where our eyes are never closing
Hearts are never broken
Times forever frozen still"

Ed Sheeran - photograph 

 

N &J 

071210 - 080719 

 

 

"Viimeinen yhteinen kuva jäi juhannukseen"
"Viimeinen yhteinen kuva jäi juhannukseen"

"... Ei haavat niitä repimällä parane, joten käänny ja kävele, koska me ei olla enää me."
"... Ei haavat niitä repimällä parane, joten käänny ja kävele, koska me ei olla enää me."

 

Murtunein terveisin;

-Ninni  

 

PS. Kiitos sille pienelle määrälle ystäviä, joille olen voinut uskoutua täydellä luottamuksella menneen kevään ja kesän aikana. Olette kultaa <3 

PPS. J, jos luet tämän, niin kiitos & anteeksi, ei muistella pahalla. Tulet aina olemaan osa historiaani ja jätit ison jäljen sydämeen. 

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Voimia ja tsemppiä Ninni. Ero on pieni (?) kuolema. Elämä kuitenkin kulkee rataansa, tuo myös hyviä asioita vaikka aina ei jaksa uskoa.

Vierailija
3/3 | 

Voimia! Aika parantaa :) olisi kiva nähdä myös YouTube videoitasi pitkästä aikaa. :)

Ajattelin ensin, etten kirjoita tästä blogiin, koska minä itse olen tälläkertaa vain ns sivuroolissa asiassa mikä kohdistuu läheiseeni. Minun kauttani tosin.   Mutta koska kyseessä olen minä, "Pisaran verran poikkeavampi" ja ihminen jonka toinen nimi on aitous, haluan tehdä sen ja jakaa ajatukseni myös tästä. Aikaa tapahtumasta on kulunut tarpeeksi ja vereni on palautunut ylimmästä mahdollisesta kiehumispisteestä suhteellisen normaalitasolle, joten pystyn olemaan jo nyt hiiltymättä.  

Maailmassa on monia asioita, joista en pidä tai joista en innostu. Maailmassa on myös muutamia harvoja juttuja, jotka saavat mut erittäin isosti raivonpartaalle, suoraan sanoen jopa vereni kiehumaan. Yksi niistä on suvaitsemattomuus. Heti perässä tulee päättömien juorujen levittely. Mä en ymmärrä, miten jollain voi olla niin tylsä elämä, että pitää käyttää energiaa tuollaiseen ja keksiä päättömyyksiä toisista, jotka pahimmillaan voivat  aiheuttaa mielipahan lisäksi myös isompia ongelmia. 

Ihminen. On ilmeisesti maapallomme tyhmin eläin, monessakin eri tilanteessa. En osaa perustella asiaa, näin vain muistan lukeneeni jostakin, mutta tuossa muutama viikko sitten tapahtui asia, jolloin jälleen kerran jouduin havainnoimaan kuinka ajattelemattomia ja ilkeitä jotkut voivatkaan olla... Ymmärrän että yleisesti ajatellen erilaisuus herättää uteliaisuutta, ja että se on ihmiselle normaali tunne. Tiedän myös, että ihmiset ovat myös arkoja itsestään eivätkä ehkä tiedä miten kohdata eri asioita... Mutta silti tämä on niitä harvoja asioita, joita mä en sulata. Kun  erilaiset ennakkokäsitykset kohdistuvat suoraan itseeni, se on vielä jotenkin ok (vaikkei nekään tunnu kivoilta osaan jo vähän suodattaa) mutta kun on kyse läheisestäni, nousen kynsineni puolustusasemiin. Niin nyt tässäkin tilanteessa. 

En yleensä ota murheekseni pieniä asioita, kuten ohikulkijoita  tai heidän ilmeitään/ elehtemisiään lenkkipolkujeni tms varrella, mutta nyt musta tuntui että on aiheellista nostaa "kissa pöydälle". Pitkästä aikaa kun nimittäin sain mieheni houkuteltua  tuossa jokunen viikonloppu sitten lenkille kanssani, ja toivon että siitä tulisi ihan tapa; ihan vaan, koska yhdessä tekeminen & meneminen on moninkerroin kivempaa. 

Hetken käveltyämme jouduin jälleen kerrankysymään puolisoltani joka sattuu olemaan minua isokokoisempi ja 42cm pidempi että "mitä hittoa taas tapahtui?" kun hän alkoi hermostuksissaan äksyilemään ja kiroamaan tuolloin minulle ihan yhtäkkiä puolessavälissä matkaamme. Sitten tajusin; Vastaamme tuli nimittäin silloin(kin) ihmisiä jotka ensin katsoivat meitä kumpaakin silmät suurina ja suu auki kuin olisivat nähneet halvan makkaran... Sen jälkeen katsottiin miestäni ja sen jälkeen minua. Eikä nyt siis kyse ollut nopeasta vilkaisusta vaan puhtaasta pitkään tuijotuksesta.  Ja jälleen paheksuvasti miestäni. Tuo 2-3 henkinen ryhmä ohitti meidät, ja hetken päästä kuulin kuinka yksi seurueen jäsenistä takanamme totesi; 

"SIIS... Ai Kauheeta!, Kuinka tuo nainen antaa itseään hakattavan noin"  

Luojan kiitos en omaa tappavaa katsetta sillä nämä tyypit olisivat  muutoin todella sellaisen saaneet ja olisin itse pian vankilassa... Mieleni olisi myös tehnyt kääntyä, kävellä tämä porukka kiinni ja ihan pikkusen vaan "sivistää" heitä, mutta juuri silloin mulla ei riittänyt siihen energia. Sen sijaan otin J:tä kädestä, ja sanoin "laita vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, - älä välitä. Mennään"  Mutta tiesin, että J:lle se oli helpompi sanoa, kuin hänen se toteuttaa. 

 

Tiedostan varsin hyvin että MINÄ olen ulkonäöltäni hieman valtaosasta poikkeava, johtuen SYNNYNNÄISEN sairauteni eniten ulospäin näkyvästä osasta; SYNTYMÄMERKISTÄ joka peittää koko kasvoni. Ilmeisesti liian usein kuitenkin unohdan olla ajattelematta asiaa sen enempiä, tai kauhistelematta sitä miltä näytän. Olen kyllä aiemminkin kuullut ties mitä huhuja meistä,  ja niistä yhden mukaan osa Naantalissa olevista ( joukossa voi olla  mahd turistejakin) kuvittelee että mieheni jonka kanssa olen viettänyt onnellisesti viimeiset 8 vuotta elämästäni olisi muka hakannut/pahoinpidellyt minut tämännäköiseksi  kuin olen. 😱😰

En todellakaan tiedä, kuka järjenvalo on moista  p***aa on liikkeelle laittanut, ja milloin,  mutta tiedän että se on J:tä kohtaan erittäin törkeätä, eikä se minustakaan kovin hyvältä tunnu. Väite täyttää myös kaikki kunnianloukkauksen merkit, ja voisin ilmoittaa siitä poliisille. 

Tiedoksenne  teille, jotka ette meitä tunne, että mieheni on maailman kultaisimpia hellimpiä kilteimpiä, huomaavaisimpia ja avuliaimpia ihmisiä joita tiedän olevan koko maailmassa. Olen nimennyt hänet henkilökohtaiseksi "turvamieheksenikin". Hän ei tekisi pahaa kärpäsellekään ja siksi teidän joidenkin epäilyttävät pikkuhuhut ja ilmeet jokapaikassa saavat hänet tuntemaan itsensä vaivantuneeksi ja todella loukatuksi. Enkä yhtään ihmettele. En vain ikinä olisi uskonut, että joudun kohtaamaan tälläisen tilanteen täällä. Olen kuitenkin vähintään se "kaduilta tuttu mustikka" paikallisille. 

Tämä voi tulla monelle yllätyksenä, mutta ulkokuori voi pettää. Ja ilmeisesti hyvin pahasti.!! Minua itseäni jatkuva tuijotus ei haittaa olen niin tottunut siihen, etten enää edes ajattele sen mahdollista olemassaoloa (vaikkei se kivalta mustakaan tunnu) ja kuten sanoin  jo aiemmin, ymmärrän tiettyyn rajaan asti ihmisten uteliaisuuden ja ennakkoluulot - ja vielä erityisesti pienillä lapsilla. Silti. Olen asunut koko ikäni eli 32v Naantalissa enkä koskaan aiemmin kuullut mitään yhtä järjetöntä/pöyristyttävää... Ja nytkään tätä on vaikea uskoa todeksi. Vaikka pienillä paikkakunnilla aina juorutaan... MUTTA ihan ymmärrettävästi miestäni tämä kaamea olettamus selkeästi ahdistaa on hän kanssani missä tahansa. Joten siksi koin tarpeelliseksi oikoa asiaa ja puhua suuni puhtaaksi siitä, mitä ajatuksia se mussa herättää. 

Niin ja tulipa vielä muuten tämäkin mieleeni; ovatkohan nämä juorujen levittäjät ja ääneen ihmettelijät tulleet lainkaan miettineeksi tätä; 

höpötätte perättömyyksiä julkisella paikalla jossa sen kuulee muutama muu. He kertovat asiaa eteenpäin "arvaa mitä kuulin..." tyylillä. Lumipalloefekti rikkinäisellä puhelimella varustettuna on valmis. Asia paisuu kuin pullataikina, johon on kerta toisensa jälkeen laitettu vähän lisämaustetta matkan varralla. Pian siitä "tiedetään" Turun toisessa päässä asti., ihmiset kun uskovat juuri sen, mitä itse tahtovat.  Ihan kuin ihmisten ilmeet eri paikoissa eivät olisi meille jo tarpeeksi kiusallisia, niin miettikääpä huviksenne mitenkäs tälläisien asioiden kuulemisen jälkeen etenisi tilanne jossa J  vaikka hakisi töitä?!  Millä lailla häneen suhtauduttaisiin? miten todennäköisesti hän pääsisi edes haastatteluihin? tai millä todennäköisyydellä hänet otettaisiin vakavasti harkintaan haussa olevan paikan suhteen? tai palkattaisiin koko tehtävään?! Niin. Ei hyvältä näytä/kuulosta. 

Itselläni suurin toive on  että AIKUISILLA olisi sen verran tilannetajua, maalaisjärkeä, ja rohkeutta että he tulisivat kysymään asioita suoraan päin naamaa - jos jokin askarruttaa... Olen täällä blogissanikin avoimesti puhunut sairaudestani, se ei siis ole minulle ongelma tai salaisuus - miksi sen pitäisi sitä olla muillekaan? Ja eikö lapsillekin olisi hyvä esimerkki ottaa asioista ennemmin selvää kuin selittää heille omia olettamuksia? 🤔 Syntymämerkkini muistuttaa kyllä hyvin paljon väriltään mustelmaa, mutta kyllä aika taidokkaasti mut on saanu hakata, että näinkin tasaista jälkeä on saanut aikaan... 

Nojoo, mut jos nyt ihan vakavasti puhutaan niin mä en voi sietää sitä, että vakavilla asioilla leikitään edes vähää. Joillekin väkivalta on valitettavasti ihan oikeaa arkipäivää, ja jatkuvaa kamppailua.  - ja ihan hirvittävää kohdistui se sitten miten/mihin/kenelle tahansa Minulle  se ei ole ollut  sitä nyt, eikä ole ikinä ollutkaan. (Ja tuo ylempi lausahdus tuli eräältä, joka yritti vain piristää meitä tapahtuneen jälkeen. Kun puhuimme pienessä hiprakassa siitä kuinka tulisi suhtautua koko asiaan. )

Mutta kuten Roope Salminenkin varmaan toteaisi, niin koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Yritän itsekin pitää tämän mielessä ennenkun tulistun seuraavan kerran. 

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (1)

Olen viime päivinä miettinyt paljon tulevaa syksyä. Vaikka se nyt on tuolla  jossain kaukaisessa tulevaisuudessa, niin mulle on ominaista se, että suunnittelen tulevaa jo aika pitkällekin vaikkei aina tarvitsisikaan. Jotenkin vaan tässä viimeisten parin viikon aikana on vahvistunut tunne siitä, että kaipaan (ja suuresti) jotain aktiivista tekemistä syksyyn. 

Sitkeistä yrityksistä huolimatta niitä töitä en selkeästikään ole ainakaan lähitulevaisuudessani saamassa. Se on asia joka samalla harmittaa ihan vietävästi, mutta myös on vain näköjään hyväksyttävä.  Aina ei saa kaikkea, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi.  Silti. Tiedän että kauniin ja toivottavasti lämpimän kesän jälkeen, edessä on pimenevä syksy ja suurin "viholliseni"; talvi. Ja joo, myönnetään että ehkä mä murehdin jo liikaa tai liian aikaisin, mutta mä en vain halua sitä tunnetta ettei mikään tunnu miltään. Ihan rehellisesti sanottuna, ehkä mä vähän pelkään tylsistymistä ja sellaista "vain olemista" josta kyllä olen muutamien viime vuosien aikana opetellut ja oppinut tykkäämään , mutta liika oleminenkin on kaltaiselleni oinasluonteelle liikaa. Mulla pitää olla tekemistä, ja haasteita elämässäni. Sillä mä nautin siitä. 

Olen useasti todennut että kaipaisin arkipäiviini rutiineja, ja nimenomaan sellaisia itseä velvoittavia rutiineja. Koska ne ovat ihan eri asia, kuin se että heräät ilman kelloa, ja teet mitä lystäät mihin aikaan vaan.  Elämäntaparemontti toki jatkuu tässä kokoajan kaiken ohella, ja vaikken mitään paineiden alaisia tavoitteita ole itselleni asettanut, niin kieltämättä eräs kaverini sai minut hieman leikkimään ajatuksella, josko yrittäisi saada vielä toisen kympin verran painosta pois...  

On kuitenkin  aivan eriasia lähteä lenkille (joka kyllä voi olla päivittäinen rutiini jos niin päättää)  kuin esimerkiksi työ-tai opiskelupaikalle 8h ajaksi päivittäin. Lenkkitossut eivät anna sulle potkuja, jos sorrut lokakuisena harmaana maanantaipäivänä sohvannurkkaan suklaalevyn  ja viinilasin kera. Mutta opettaja/esimies ei sellaista kauaa katso; tehtävät tulee hoitaa vaikka olisi kuinka kylmä ja sateinen ilma tahansa.  

Viime päivien ajan olen jälleen kerran miettinyt erilaisia vaihtoehtoja "pelastaa" tulevia tilanteita. Omaksi yllätykseksenikin huomasin haikailevani opiskelujen pariin: tunsin esimerkiksi edellisiltana  suurta kaipuuta kokeisiin lukuun, ja aineiden kirjoittamiseen. Asioihin vaikuttamiseen, joka opiskeluaikoina tarkoitti mm. vastuullisia luottamustehtäviä oppilaskunnassa, - ja koulun johtokunnan opiskelijajäsenenä. Ylipäätään jonkinlaista toimintaa ja ihmisiä ympärilläni.  Vaikka mulla on mun vanhemmat, sisko ja J jatkuvasti lähellä, mun olo on kieltämättä välillä aika yksinäinen. Enkä mä häpeä myöntää sitä. Mulla vaan on tosi vähän sellaisia kunnon ystäviä, joiden kanssa mennä ja tehdä asioita. Sitä sanotaan, että määrä korvaa laadun, mutta olisihan se kiva tuntea kuuluvansa osaksi jotain isompaa porukkaa, jonka kanssa toteuttaa eri juttuja. Mun parhain ystävä asuu n. 200km päässä meistä, ja oon monesti tullut tosi surulliseksi siitä, että vaikka kuinka haluaisin en voi enkä pysty lähtemään vain yhdelle kahvikupilliselle hänen luokseen. Sekin saa välillä pohtimaan, miten kakka ystävä häntä kohtaan oikein olen.  No mutta, takaisin opiskeluajatuksiin..

Äitini totesi minulle joskus, että "et muutu yhtään sen viisaammaksi, vaikka opiskelisit koko loppuelämäsi"  Mielestäni se oli jotenkin hyvin sanottu, vaikka eihän se ihan täysin paikkaansa pidä; itsensä sivistäminen ja kouluttaminen nimittäin ei voi olla kovin huono asia. Vaikkei se siihen toivottuun työpaikkaan aina johtaisikaan. Lisäksi opiskella voi niin monella eri tavoin, ei yksistään perus-ammatti-tai erikoisammattitutkintoja tavoitellen.  32-vuotiaana en ole ihan vakuuttunut, olisiko pidempi koulutukseen tähtäävä tutkinto mun juttu, tai pääsisinkö enää edes sellaiseen halutessani - mutta huomasin miettiväni sitä ihan vakavasti.  Toisaalta taas tuntuisi turhauttavalta viettää 3 vuotta koulunpenkillä vain yhden paperin takia; eihän ne edellisetkään 2 paperia mua kauheesti ole auttaneet. Ja tähän aikaan keväästä koko opiskelemaanhaku oli ja meni jo muutenkin aikoja sitten. 

Eilisellä lenkkipolulla päätään nosti kuitenkin jälleen eräs haave; radiotoimittajan työ. Se on mun suurin unelma-ammattini ikinä. Yleisesti ottaen siis oikeastaan mikä tahansa työskentely (rajoitteeni huomioiden tietysti) kulttuurin, median, viestinnän ja markkinoinnin parissa tekisi mut niin onnelliseksi. Mun suurimpia innoittajia sen alan suhteen ovat mm Vappu Pimiä, Radio Novan ja Radio Suomipopin jengit, Maria Veitola, Jenni Pääskysaari,  ja monet muut tutut persoonat. Ihailen heitä suuresti ja olisi maailman siisteintä olla jonain päivänä edes murto-osa siitä mitä he ovat.  Olisi niin hienoa jos vielä joskus pääsisin jollain muotoa opiskelemaan kaikkea sitä ja vielä työllistyisi sen kautta. Se olisi sitä, mitä todella haluaisin tehdä, missä saisin käyttää kaikkia vahvuuksiani ja kiinnostuksenkohteitani ja mihin varmasti kykenisinkin fyysisistä rajoitteista huolimatta, sillä ei mun tarvitsisi olla mukaan ääni-valo-taikameranainen joka kannattelee raskaita laitteita. Ihan perusläppäri, SOME, ja puhelin riittäisi uskoakseni vallan mainiosti työvälineiksi. Ja oma ääni. Sitä pystyn käyttämään vaikka rajoitteita onkin... :) 

 MUTTA: jottei taas alettaisi liikaa haaveilemaan, niin parempi tiputtaa itsensä pilvistä samantein: Se ei ole ilmaista,  eikä edullista. Eikäedes mahdollista Turun seudulla. Joten Nina, tee palvelus itsellesi ja unohda koko juttu.  Ehkä parempi vain keskittyä etsimään niitä perus toimistohommia kuitenkin... Tänään olen puolestani selaillut netistä KELAn kuntoutuksia, erilaisia työhönvalmennuskursseja jne. Sellaiseenkin voisi kai yrittää hakeutua pitkästä aikaa, mutta kun jo valmiiksi tietää ettei ne ole pidemmällä tähtäimellä hyödyttämässä mua niin... Toisaalta hetkellinen  ajanjaksokin lämpimästi tervetullut, kunhan pääsisin pois kotiseinien sisältä ja ympyröistä - sillä lailla velvoitetusti.   

Jotenkin just nyt ei oo kauheen luottavainen olo minkään suhteen, mutta parhaani yritän että keksisin jotain syksyn varalle. Tiedän vain sen että helppoa se ei tule olemaan - eikä mikään vapaaehtoistyökään oikein just nyt motivoi... Niin arvokasta kun se onkin, niin kaipaisin nyt sen velvoittavan tekemisen oheen niitä mahdollisia pieniä lisätienestejä...  Siihen menee näköjään vain aikaa, että keksin miten niitä voisin tehdä tai saada. ;) 

 

With love;

-Ninni- 

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Oletko ajatellut oppisopimuskoulutusta ja selvittänyt mahdollisuutta opiskella haaveammatteihisi sitä kautta? Se on edullinen ja joustava opiskelumuoto, eikä niin sidoksissa paikkakuntaan. Yleensä oppisopimuskoulutukseen liittyy jonkin verran lähiopetuspäiviä alan oppilaitoksessa, mutta muutaman kerran toiselle paikkakunnalle matkustaminen tuskin on liian hankalaa, jos varsinainen työssäoppimispaikka olisi kotiseudullasi. Oppisopimuskoulutuksessa pääsisit heti kokeilemaan taitojasi ja näyttämään osaamistasi oikealle työnantajalle ja saisit mahdollisesti kontakteja tulevaa työllistymistä varten. 

Ajatusten voimalla käytäntöön
2/3 | 

"Et muutu yhtään sen viisaammaksi, vaikka opiskelisit koko loppuelämäsi." Onpa kummallinen ajatus. Mä en ole opiskellut elämässäni mitään, jonka jälkeen olisin ollut yhtä tietämätön kuin ennen opiskelua. Jos en ole ymmärtänyt jotain asiaa, niin yrityksen jälkeen ainakin tiedän, että ei kannata uhrata paukkuja. Opiskelu kannattaa aina, kun sen tekee oikeista motiiveista.

Hyvä että kirjoitit radiotoimittajahaaveistasi julkisesti. Seuraavaksi kannattaakin pitää haavetta aktiivisesti elossa joka päivä tai ainakin useita kertoja viikossa. Olen muuten varma, että jonain päivänä olet niissä hommissa, kunhan ensin lakkaat ajattelemasta, että haave olisi mahdoton toteuttaa. Media-alalla järjestetään monenmoisia lyhytkursseja, ei ole pakko mennä tutkintokoulutukseen. Sitten vaan kurssin jälkeen kokeilemaan siipiä, pääasia että tekee joka päivä jotain unelmatyöhönsä liittyvää ja se voi olla vaikka yksikseen radio-ohjelmanteon "leikkimistä". Usko pois, näin nää hommat menee.

Vierailija
3/3 | 

Avoimia kursseja löytyy yliopistoista ja ammattikorkeakouluista, tavallisen ihmisen on melko helppo aloittaa oma podcast - netistä löytyy hyvin tietoa ja halvimmat mikrofonit ei taida paljoa maksaa, samoin myös tubetuksen voi aloittaa helposti, kunhan satsaa jonkun verran kuvauskalustoon, mutta hyvällä älypuhelimella pääsee varmasti alkuun. Tietty koulujen kautta on helpompaa päästä harjoitteluun radioon ja sitä kautta luikerrella työelämään. Turun alueella on varmasti paikallisradioita tms, joille voisi ehdottaa työkokeilua (jos oppisopimuksella ei ole mahdollista päästä) kyllä haaveitansa saa muutettua todellisuudeksi, kunhan siirtyy aktiivisesti toteuttamaan niitä.

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

32-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2019
2018
Heinäkuu

Kategoriat