Kirjoitukset avainsanalla ajattelin tänään

Heippa kaikki ihanat seuraajani. 

On kulunut reilu puoli vuotta viimeisimmästä blogipäivityksestäni, ja olen tullut siihen pisteeseen, että tämä oli nyt tässä. Että "Pisaran verran poikkeavamman" tarina on nyt tullut päätökseensä. En kuitenkaan ole lopettamassa bloggaamista, saati sitten kirjoittamista älkää pelätkö, mutta tuntuisi hullulta jatkaa tätä tarinaa, kun jokin osa siitäkin  "kuoli" eron myötä kesällä. En oikein tiedä, mistä jatkaisin sen nimen alla. 

Uusi vuosikymmen ansaitsee kuitenkin mielestäni uuden alun, ja tästä inspiroituneena uusi blogikin on jo syntymässä, Jos haluat piakkoin kuulla kuulumisiani lisää seuraa vielä jonkin aikaa "Pisaran verran poikkeavampi"-nimeä kantavaa Facebook-sivuani. (nimi muuttuu myöhemmin)  Linkin uuteen blogiin löydät lähiaikoina sieltä sekä tarkkasilmäisemmät bongaavat itse bloginkin varmasti myös KK:n sivuilta, sillä ajattelin että pysyttäydyn iloksenne täällä ;)  

 

PS. Jos joku ihana voisi alla kommentteihin kertoa, miten tämän vanhan blogin saa lopullisesti kokonaan poistettua kun sen aika on, olisin enemmän kuin kiitollinen. 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (1)

Rosa Oman
1/1 | 

Hei, haluan kertoa upeasta todistuksestani Sen jälkeen kun olin ollut aviomiehenä vuosia, hän hajosi kanssani, tein kaikkensa saadakseni hänet takaisin, mutta kaikki oli turhaa, halusin häntä takaisin niin paljon rakkauteni takia, joka minulla on häntä varten pyysin häntä kaikella, tein lupauksia, mutta hän kieltäytyi. Selitin ongelmani ystävälleni ja hän ehdotti, että ota mieluummin yhteyttä oikeinkirjoittajaan, joka voi auttaa minua loitsun palauttamisessa häneen, mutta olen tyyppi, joka ei koskaan uskonut loitsuun, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kokeilla sitä, minä lähetti sähköpostin oikeinkirjoittajalle, ja hän kertoi, ettei ollut mitään ongelmaa siitä, että kaikki on kunnossa ennen kolme päivää, että entinen palaa minulle ennen kolme päivää, hän heitti loitsun ja yllättäen toisena päivänä, se oli noin klo 16. Entinen soitin minulle, olin niin yllättynyt, vastasin puheluun ja hän sanoi vain olevansa niin pahoillani kaikesta mitä tapahtui, että hän halusi minun palata hänen luoksensa, että hän rakastaa minua niin paljon. Olin niin onnellinen ja menin hänen luokseen, ja näin me aloimme elää taas onnellisina. Siitä lähtien olen luvannut, että jokaisella tiedän, että jolla on suhteellisuusongelmia, auttaisin sellaista henkilöä osoittamalla hänet ainoaan oikeaseen ja voimakkaaseen oikeinkirjoittajan, joka auttoi minua oman ongelmani kanssa. sähköposti: babaidadawiseman01@gmail.com
 you can email her if you need her help in your relationship or otherwise.

Love spells
Earn good money or win a lottery.
Achieve business success.
Spiritual problems.
Win the trial.
Find a partner in your life.
Get a well paid job.
Manage your marriage.
Take the grace and get the attraction from the people.
Get your lost money back.
Cure you of all diseases. both healable and incurable.
Solve pregnancy problems and bless you with babies, etc ...

Contact this fine person if you have problems with a permanent solution
via babaidadawiseman01@gmail.com
WhatsApp: +2348136951551
Viber: +2348136951551

Thank me later

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kauppojen näkökulmasta tämänpäivän kaltaiset päivät ovat kuin lottovoittoja; varastot tyhjenevät ja myynti on huipussaan. Siitä huolimatta että olen valmistunut myynnin merkonomiksi olen pääpiirteittäin sitä mieltä, että lapsiperheitä ja esim oman talon rakentajia sekä heidän tarpeitaan lukuunottamatta, tämä kauppojen ja erilaisten palveluidentarjoajien "massavyöryn aiheuttama talven tapahtuma" on lähes turhaa vouhotusta. Se on myös erittäin huono juttu maapalloamme ja ilmastonmuutosta ajatellen. Mutta mitäs pienistä, kun emme mekään niistä vai miten se meni?!

 

Tähän perään voin samalla hengenvedolla todeta, minkätahansa asian ostamisesta/hankkimisesta ylipäätään tulleen nykymaailmassa niin helppoa,  ettemme ehkä siinä shoppailuhuuman humussa ymmärrä mihin kaikkeen ja jopa usein myös turhaan rahaa tuhlaamme. Meillä on vain koko ajan yhä enemmän pakottava tarve haalia erityylistä - ja tyyppistä materiaa lisää ja lisää, joka muka tekee meidät onnellisemmaksi. Välillä tunnistan tämän itsessänikin, mutta myönnetään; harvemmin vain pysähdyn miettimään MIKSI toimin/mme näin? miksi emme osaa arvostaa sitä, mitä meillä jo on, ja olla tyytyväisiä siitä. ?! Miksemme voi ymmärtää, että materia ei ole kuin korkeintaan hetkellinen onnenlähde...

En aio valehdella, ettenkö olisi tänä vuonna jo itsekin kuikuillut tarjouksien perään, mutta tein itseni kanssa sopimuksen; en aio shoppailla mitään, jollen todella tarvitse sitä. Muutenkin yritän hyödyntää BF:n tapaisia tilaisuuksia lähinnä joululahjojen, omien pidempiaikaisten välttämättömien hankintojen tms "tarpeen" ratkaisemiseksi, enkä vain ostamisen ilosta.

Loppujen lopuksi ei niillä tarjouksillakaan kovin paljon säästetä, kun tavaran määrä korvaa laadun tai toisinpäin.  Kaiken huipuksi nämä "tarjoukset" ovat vain yksi iso psykologinen huijaus, jota ihmismieli ei edes ymmärrä kyseenalaistaa. Voin vaan kuvitella, kuinka jälleen tänäänkin on aamulla ihmiset iovat juosseet hullunkiilto silmissä   ja "tappelu" ja juoksut alkaa muka niin "edullisien tarjousten" perässä. Saattaapa joku mielensäkin pahoittaa jos himoitun ja pitkään jonotetun tuotteen ainoan jäljellä olevan kappeleen joku vie nenän edestä.. HUOH. 

- Black Friday, marraskuinen päivä joka saa ihmiset aivan sekaisin oli täällä taas...! Tosin ei siinä pitäisi olla mitään niin ihmeellistä, meillä kun on Suomessa sellainen joka viikko aina lokakuun alusta maaliskuun loppuun asti ja kaupatkin ovat auki aamusta iltamyöhään... ;) :D 

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (0)

Kuten ehkä viime aikoina olette huomanneet, blogissa on ollut harvinaisen hiljaista. Kesäisinhän blogin hiljaiselo on ihan "normaalia" koska kuten tiedätte, tykkään olla ja pystyn menemään vapaammin sillon. Alkusyksyä ajatellen postausväli yleensä sitten taas tihenee, mutta tänä vuonna se ei ole tehnyt niin.  Ja sille on syynsä, jonka olen nyt valmis avaamaan teille lukijoillekin.  Koska mielestäni se on vähintäänkin reilua selittää miksi näin on.. 

 

Heinäkuun toinen viikko oli  tänä vuonna erityisen kolea ja sateinen. Taivas repeili useaan rajusti ja ilmassa oli sen fifty shades of grey. Myrsky repi puita ja taivas salamoi.  Se ei tosin ollut yksin vain perussuomalaisen kesäilman syytä. Minä kävin  samanlaista näytelmää pääni sisässä ja sydämeni sopukoissa. Ja luojan kiitos, sen teatterin kulissien välissä voi nyt viimein päättää.   Muistan erään iltapäivän tuolta viikolta, olin tehnyt 14km lenkin; juossut  kilometrejä kovaa jotta en tuntisi kipua, jotta saisin happea ja ajatukset hetkeksi muualle. Satoi kaatamalla, mutta sillä ei tuntunut olevan mitään väliä. (niinkuin ei millään muullakaan juuri siinä tilanteessa) Annoin sateen kastella minut läpimäräksi, kyllähän kesä kuivaa, minkä kasteleekin. Ja se oli asia joka tuntui pitkästä aikaa oikeasti hyvältä.  Maailmassa on suurempiakin ongelmia juuri nyt.  En aio kuunnella tästä nyt valituksia keltään. Puolessa välissä matkaa oli pakko pysähtyä, sillä en nähnyt kyyneliltä eteeni. Muistan hämärästi kuinka istuin itselle rakkaan rannan penkille, pyyhin kyyneliä ja muistutin itselleni "tää kipu hellittää joskus, näin on vaan parempi." Niin... Mikäkö sitten on?

Edes osa lähimmistä ihmisistä elämässäni, eli perheenjäsenet ja sukulaiset eivät vielä ennen tämän postauksen lukemista tiedä (elleivät ole aavistaneet) että minä & J, me olemme eronneet kesällä. Kaikki käytännönjärjestelyt, ja loppukesän juhlat joissa sukulaisia tapasi, olisivat kyselyineen olleet vain liikaa, joten sovimme aluksi yhdessä että pidämme teatterin omaisia kulisseja  pystyssä niin kauan, kunnes J valmistuu. Emme pystyneet siihen fyysisesti vaikka alkuun yritimme, joten olemme olleet heinäkuun lopusta eri osoitteissa vaikka paperilla näin onkin virallisesti vasta ensi kuun alusta.  Muutoin ne kulissit saavat kaatua julkisesti blogissakin N-Y-T  NYT.    Näin ollen myös ainainen yhteinen unelmamme, reissu Lappiin, joka piti tehdä  road trip hengessä nyt viimein  syyskuun lopussa J:n valmistumisen kunniaksi jää nyt siis myös ymmärrettävästi tekemättä. Se harmittaa ihan älyttömästi, mutta se nyt on murheista pienin,.. 

Viime kuukaudet ovat olleet henkisesti todella raskaita. Ne ovat  olleet aikamoista tunteiden vuoristorataa, eikä sitä todellakaan ole helpottanut tämä "onnellisen parin" tietyntasoisen roolin ylläpito. Luojalle kiitos siitä että sen voi nyt todella kunnolla lopettaa. En koskaan kuvitellut, että minä olisin se, joka särkee toisen sydämen. Mutta mulla ei ollut enää nyt muuta vaihtoehtoa... 

Toisin kun kuvitellaan myös minulle jättäjälle viime viikot ovat olleet erittäin ahdistavia. Vaikka kykenimme viettämään viimeiseksi yhteisiksi jääneet kuukautemme enemmän ja vähemmän saman katon alla, tiedän että se oli niin outoa. Niin erilaista.  Kuvittelin kesällä sitä raskasta päätöstä tehdessäni, että jättäjän rooli olisi hieman kivuttomampi, mutta voin kertoa; ei se näiden kaikkien vuosien jälkeen ole. Eniten tässä sattuu ne kaikki muistot, joiden  ympärille minä tulen nyt jäämään. Yksin. Mutta omasta tahdostani. 

Toisaalta kun heinäkuun 8 päivä monen valvotun yön, tuntikausia kestäneiden itkujen ja pitkien mietintöjen jälkeen irrotin tuon kultaisen rinkulan sormestani lopullisesti, tunsin samaan aikaan suurta helpotusta mutta toisaalta koin myös epäonnistuneeni täydellisesti. En olisi halunnut antaa vuosien varrella meihin kohdistuneille epäilyille ja epälijöille tätä iloa koskaan.  Siis koskaan. Etenkään kun meidän piti astella 2021 alttarille. Joskus vaan se että tahtoo tahtoa ei riitä tarpeeksi.

 Tiedän että minun ei tarvitse selitellä eroomme ja päätökseeni johtavia syitä kenellekään, joten toivon että kunnioitatte tätä ja jätette turhat kyselyt toisaalle. Mä en nyt jaksa enkä halua vastailla niihin kenellekään - eikä mulla ole mitään velvollisuuksia niihin liittyen. Sen voin kuitenkin kertoa, että keväällä meihin kohdistuneilla törkeillä huhupuheilla J:n väkivaltaisuudesta minua kohtaan EI TODELLAKAAN OLE MITÄÄN YHTEYTTÄ TÄHÄN ASIAAN. 

Todennäköisesti blogi on tästä  ja muutamasta muusta asiasta johtuen nyt vähän toissijainen juttu elämässäni, mutta en ole kirjoittamista lopettamassa, tarvitsen nyt vain hetken hengähdystauon kaikesta, jonka aikana yritän kerätä voimia, jotta näenn vielä jonain päivänä muutakin kuin ne harmaan sävyt. 

 

 

Loving can hurt
Loving can hurt sometimes
But it's the only thing that I know
When it gets hard
You know it can get hard sometimes
It is the only thing that makes us feel alive

We keep this love in a photograph
We made these memories for ourselves
Where our eyes are never closing
Hearts are never broken
Times forever frozen still"

Ed Sheeran - photograph 

 

N &J 

071210 - 080719 

 

 

"Viimeinen yhteinen kuva jäi juhannukseen"
"Viimeinen yhteinen kuva jäi juhannukseen"

"... Ei haavat niitä repimällä parane, joten käänny ja kävele, koska me ei olla enää me."
"... Ei haavat niitä repimällä parane, joten käänny ja kävele, koska me ei olla enää me."

 

Murtunein terveisin;

-Ninni  

 

PS. Kiitos sille pienelle määrälle ystäviä, joille olen voinut uskoutua täydellä luottamuksella menneen kevään ja kesän aikana. Olette kultaa <3 

PPS. J, jos luet tämän, niin kiitos & anteeksi, ei muistella pahalla. Tulet aina olemaan osa historiaani ja jätit ison jäljen sydämeen. 

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Voimia ja tsemppiä Ninni. Ero on pieni (?) kuolema. Elämä kuitenkin kulkee rataansa, tuo myös hyviä asioita vaikka aina ei jaksa uskoa.

Vierailija
3/3 | 

Voimia! Aika parantaa :) olisi kiva nähdä myös YouTube videoitasi pitkästä aikaa. :)

Ajattelin ensin, etten kirjoita tästä blogiin, koska minä itse olen tälläkertaa vain ns sivuroolissa asiassa mikä kohdistuu läheiseeni. Minun kauttani tosin.   Mutta koska kyseessä olen minä, "Pisaran verran poikkeavampi" ja ihminen jonka toinen nimi on aitous, haluan tehdä sen ja jakaa ajatukseni myös tästä. Aikaa tapahtumasta on kulunut tarpeeksi ja vereni on palautunut ylimmästä mahdollisesta kiehumispisteestä suhteellisen normaalitasolle, joten pystyn olemaan jo nyt hiiltymättä.  

Maailmassa on monia asioita, joista en pidä tai joista en innostu. Maailmassa on myös muutamia harvoja juttuja, jotka saavat mut erittäin isosti raivonpartaalle, suoraan sanoen jopa vereni kiehumaan. Yksi niistä on suvaitsemattomuus. Heti perässä tulee päättömien juorujen levittely. Mä en ymmärrä, miten jollain voi olla niin tylsä elämä, että pitää käyttää energiaa tuollaiseen ja keksiä päättömyyksiä toisista, jotka pahimmillaan voivat  aiheuttaa mielipahan lisäksi myös isompia ongelmia. 

Ihminen. On ilmeisesti maapallomme tyhmin eläin, monessakin eri tilanteessa. En osaa perustella asiaa, näin vain muistan lukeneeni jostakin, mutta tuossa muutama viikko sitten tapahtui asia, jolloin jälleen kerran jouduin havainnoimaan kuinka ajattelemattomia ja ilkeitä jotkut voivatkaan olla... Ymmärrän että yleisesti ajatellen erilaisuus herättää uteliaisuutta, ja että se on ihmiselle normaali tunne. Tiedän myös, että ihmiset ovat myös arkoja itsestään eivätkä ehkä tiedä miten kohdata eri asioita... Mutta silti tämä on niitä harvoja asioita, joita mä en sulata. Kun  erilaiset ennakkokäsitykset kohdistuvat suoraan itseeni, se on vielä jotenkin ok (vaikkei nekään tunnu kivoilta osaan jo vähän suodattaa) mutta kun on kyse läheisestäni, nousen kynsineni puolustusasemiin. Niin nyt tässäkin tilanteessa. 

En yleensä ota murheekseni pieniä asioita, kuten ohikulkijoita  tai heidän ilmeitään/ elehtemisiään lenkkipolkujeni tms varrella, mutta nyt musta tuntui että on aiheellista nostaa "kissa pöydälle". Pitkästä aikaa kun nimittäin sain mieheni houkuteltua  tuossa jokunen viikonloppu sitten lenkille kanssani, ja toivon että siitä tulisi ihan tapa; ihan vaan, koska yhdessä tekeminen & meneminen on moninkerroin kivempaa. 

Hetken käveltyämme jouduin jälleen kerrankysymään puolisoltani joka sattuu olemaan minua isokokoisempi ja 42cm pidempi että "mitä hittoa taas tapahtui?" kun hän alkoi hermostuksissaan äksyilemään ja kiroamaan tuolloin minulle ihan yhtäkkiä puolessavälissä matkaamme. Sitten tajusin; Vastaamme tuli nimittäin silloin(kin) ihmisiä jotka ensin katsoivat meitä kumpaakin silmät suurina ja suu auki kuin olisivat nähneet halvan makkaran... Sen jälkeen katsottiin miestäni ja sen jälkeen minua. Eikä nyt siis kyse ollut nopeasta vilkaisusta vaan puhtaasta pitkään tuijotuksesta.  Ja jälleen paheksuvasti miestäni. Tuo 2-3 henkinen ryhmä ohitti meidät, ja hetken päästä kuulin kuinka yksi seurueen jäsenistä takanamme totesi; 

"SIIS... Ai Kauheeta!, Kuinka tuo nainen antaa itseään hakattavan noin"  

Luojan kiitos en omaa tappavaa katsetta sillä nämä tyypit olisivat  muutoin todella sellaisen saaneet ja olisin itse pian vankilassa... Mieleni olisi myös tehnyt kääntyä, kävellä tämä porukka kiinni ja ihan pikkusen vaan "sivistää" heitä, mutta juuri silloin mulla ei riittänyt siihen energia. Sen sijaan otin J:tä kädestä, ja sanoin "laita vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, - älä välitä. Mennään"  Mutta tiesin, että J:lle se oli helpompi sanoa, kuin hänen se toteuttaa. 

 

Tiedostan varsin hyvin että MINÄ olen ulkonäöltäni hieman valtaosasta poikkeava, johtuen SYNNYNNÄISEN sairauteni eniten ulospäin näkyvästä osasta; SYNTYMÄMERKISTÄ joka peittää koko kasvoni. Ilmeisesti liian usein kuitenkin unohdan olla ajattelematta asiaa sen enempiä, tai kauhistelematta sitä miltä näytän. Olen kyllä aiemminkin kuullut ties mitä huhuja meistä,  ja niistä yhden mukaan osa Naantalissa olevista ( joukossa voi olla  mahd turistejakin) kuvittelee että mieheni jonka kanssa olen viettänyt onnellisesti viimeiset 8 vuotta elämästäni olisi muka hakannut/pahoinpidellyt minut tämännäköiseksi  kuin olen. 😱😰

En todellakaan tiedä, kuka järjenvalo on moista  p***aa on liikkeelle laittanut, ja milloin,  mutta tiedän että se on J:tä kohtaan erittäin törkeätä, eikä se minustakaan kovin hyvältä tunnu. Väite täyttää myös kaikki kunnianloukkauksen merkit, ja voisin ilmoittaa siitä poliisille. 

Tiedoksenne  teille, jotka ette meitä tunne, että mieheni on maailman kultaisimpia hellimpiä kilteimpiä, huomaavaisimpia ja avuliaimpia ihmisiä joita tiedän olevan koko maailmassa. Olen nimennyt hänet henkilökohtaiseksi "turvamieheksenikin". Hän ei tekisi pahaa kärpäsellekään ja siksi teidän joidenkin epäilyttävät pikkuhuhut ja ilmeet jokapaikassa saavat hänet tuntemaan itsensä vaivantuneeksi ja todella loukatuksi. Enkä yhtään ihmettele. En vain ikinä olisi uskonut, että joudun kohtaamaan tälläisen tilanteen täällä. Olen kuitenkin vähintään se "kaduilta tuttu mustikka" paikallisille. 

Tämä voi tulla monelle yllätyksenä, mutta ulkokuori voi pettää. Ja ilmeisesti hyvin pahasti.!! Minua itseäni jatkuva tuijotus ei haittaa olen niin tottunut siihen, etten enää edes ajattele sen mahdollista olemassaoloa (vaikkei se kivalta mustakaan tunnu) ja kuten sanoin  jo aiemmin, ymmärrän tiettyyn rajaan asti ihmisten uteliaisuuden ja ennakkoluulot - ja vielä erityisesti pienillä lapsilla. Silti. Olen asunut koko ikäni eli 32v Naantalissa enkä koskaan aiemmin kuullut mitään yhtä järjetöntä/pöyristyttävää... Ja nytkään tätä on vaikea uskoa todeksi. Vaikka pienillä paikkakunnilla aina juorutaan... MUTTA ihan ymmärrettävästi miestäni tämä kaamea olettamus selkeästi ahdistaa on hän kanssani missä tahansa. Joten siksi koin tarpeelliseksi oikoa asiaa ja puhua suuni puhtaaksi siitä, mitä ajatuksia se mussa herättää. 

Niin ja tulipa vielä muuten tämäkin mieleeni; ovatkohan nämä juorujen levittäjät ja ääneen ihmettelijät tulleet lainkaan miettineeksi tätä; 

höpötätte perättömyyksiä julkisella paikalla jossa sen kuulee muutama muu. He kertovat asiaa eteenpäin "arvaa mitä kuulin..." tyylillä. Lumipalloefekti rikkinäisellä puhelimella varustettuna on valmis. Asia paisuu kuin pullataikina, johon on kerta toisensa jälkeen laitettu vähän lisämaustetta matkan varralla. Pian siitä "tiedetään" Turun toisessa päässä asti., ihmiset kun uskovat juuri sen, mitä itse tahtovat.  Ihan kuin ihmisten ilmeet eri paikoissa eivät olisi meille jo tarpeeksi kiusallisia, niin miettikääpä huviksenne mitenkäs tälläisien asioiden kuulemisen jälkeen etenisi tilanne jossa J  vaikka hakisi töitä?!  Millä lailla häneen suhtauduttaisiin? miten todennäköisesti hän pääsisi edes haastatteluihin? tai millä todennäköisyydellä hänet otettaisiin vakavasti harkintaan haussa olevan paikan suhteen? tai palkattaisiin koko tehtävään?! Niin. Ei hyvältä näytä/kuulosta. 

Itselläni suurin toive on  että AIKUISILLA olisi sen verran tilannetajua, maalaisjärkeä, ja rohkeutta että he tulisivat kysymään asioita suoraan päin naamaa - jos jokin askarruttaa... Olen täällä blogissanikin avoimesti puhunut sairaudestani, se ei siis ole minulle ongelma tai salaisuus - miksi sen pitäisi sitä olla muillekaan? Ja eikö lapsillekin olisi hyvä esimerkki ottaa asioista ennemmin selvää kuin selittää heille omia olettamuksia? 🤔 Syntymämerkkini muistuttaa kyllä hyvin paljon väriltään mustelmaa, mutta kyllä aika taidokkaasti mut on saanu hakata, että näinkin tasaista jälkeä on saanut aikaan... 

Nojoo, mut jos nyt ihan vakavasti puhutaan niin mä en voi sietää sitä, että vakavilla asioilla leikitään edes vähää. Joillekin väkivalta on valitettavasti ihan oikeaa arkipäivää, ja jatkuvaa kamppailua.  - ja ihan hirvittävää kohdistui se sitten miten/mihin/kenelle tahansa Minulle  se ei ole ollut  sitä nyt, eikä ole ikinä ollutkaan. (Ja tuo ylempi lausahdus tuli eräältä, joka yritti vain piristää meitä tapahtuneen jälkeen. Kun puhuimme pienessä hiprakassa siitä kuinka tulisi suhtautua koko asiaan. )

Mutta kuten Roope Salminenkin varmaan toteaisi, niin koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Yritän itsekin pitää tämän mielessä ennenkun tulistun seuraavan kerran. 

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (1)

Blogiarkisto

2020
2019
2018
Heinäkuu

Kategoriat