Kirjoitukset avainsanalla rajoitteet

Syntymäpäivä oli ja meni, ja siihen palaan ehkä vielä myöhemmin, mutta tänään haluan jakaa muutaman ajatuksen tähän uuteen ikään peilaten. Itseasiassa, osa näistä mietteistä on  jo päiväkirjastani vuoden takaa, mutta sopivat tähänkin hetkeen ihan yhtä hyvin... Osa ehkä vielä vähän enemmän kuin toiset, mutta kaikki jollain lailla tietyissä mielentiloissa tai vuodenaikoina. 

 

En tiedä, paranenko vanhetessa kuin viini, enkä usko että vanhetessa viisastuu... (koska mulla ei oo edelleenkään yhtään viisaampi olo) Sen sijaan olen monesti miettinyt ja tuntenut, että olen elämässäni ns. "tuhlannut" vuosiani. Viimeisien 2-3 aikana tämä tunne on vain ajoittain vahvistunut, ja olen ollut 150%:sesti turhautunut ajatukseen että vaikka yrittäisin mitä, kaikki on kuitenkin minun kohdallani "ihan sama", kun millään ei tunnu olevan mitään sen syvempää merkitystä. En ole saavuttanut enkä tule kuitenkaan saavuttamaan asioita, joita minun iässäni "pitäisi" olla saavutettuna vaikka antaisin kaikkeni. Tai että olen hukannut niitä vuosia turhiin juttuihin. Tiedän myös että näitä tavoitteita ei ole asettanut minulle kukaan muu kuin minä itse. Yhteiskunnallisessa mielessä ne ovat lähinnä vain itsestäänselviä olettamuksia, ja kun ne eivät täyty tuntee itsensä hieman, tai oikeastaan joskus aika paljonkin epäonnistuneeksi. 

Jos saisin ne vuodet nyt takaisin, tekisinkö. sitten jotain toisin? olisinko valinnut ne tiet jotka ovat kuljettaneet minua sinne, missä nyt olen?! Niin, ajatuksilla on välillä ihan kiva leikkiä. Yritän elää elämääni ja käyttää aikaani täällä niin, etten jälkeenpäin katuisi mitään. Mielestäni olen ihan kohtalaisen hyvin toteuttanut sitä metodia.  Ja vaikka tykkään palata menneisiin muistoissani, en kuitenkaan kaipaa kovinkaan paljon niitä aikoja. 

Kaikesta tästä viimevuosien tunnemyrskystä huolimatta, (jonka laitan puhtaasti jonkinasteisen 30 kriisin piikkiin) en kuitenkaan koe että olisin ikinä joutunut luopumaan jostakin vain vaikkapa sairauteeni peilaten - muutamaa asiaa lukuunottamatta. On ehkä totta, että rajoitteet elämässäni ovat joskus tahtomattani liian isoja kynnyksiä ylitettäväksi, ja välillä pelkään turhaan ylittää niitä. Mutta ne on silti kohdattava ja niiden mukanaan tuomat haasteet jotka myös välillä saavat minut masentumaan, tai luovutuksen partaalle tekevät elämästä rikkaampaa, ja juuri minun elämääni. 

Elämässäni on ollut paljon hyvää; hyvä vaikkakin vanhempien näkökulmasta varmasti astetta haastavampi lapsuus ja nuoruus jonka menoja sairauteni ei ole rajoittanut onneksi niin hirveästi. Olen saanut opiskella itseni 2 eri alan ammattilaiseksi, & saanut päättää itse siitä, missä asun ja millainen olen tyyliltäni. Olen löytänyt rinnalleni (ihme kyllä) ihmisen jonka kanssa jakaa arki ja juhla, omana aitona itsenäni niin hyvässä kuin pahassa. Olen tullut hyväksetyksi ja rakastetuksi heikkouksineni ja vahvuuksineni. Liian harvoin osaan ja muistan olla näistä asioista ylpeä. 

Mutta tällä "matkalla", jota elämäksikin juuri kutsuin on varmasti paljon tuntemattomia ja puuttuvia juttuja vielä varalleni suunniteltuna. Viime vuosina elämääni on tullut muutama isompi haave. En tiedä toisivatko ne mukanaan toteutuessaan suurempia mullistuksia, mutta sisällön ja itsensä tärkeäksi tuntemisen tarkoituksen nykyisiin "tyhjiin" päiviin ne toisivat aivan  varmasti. Tahdon uskoa niin, vaikkei aina siltä tuntuisikaan. Yritän päivä päivältä, viikko viikolta ja vuosi vuodelta tehdä niiden toteutumisen eteen töitä ja antaa kaikkeni niiden vuoksi, sillä mitään tai ketään ei saa pitää itsestäänselvyytenä. 

 

Elämässäni on myös puutteita joita en haluaisi; kuten iso ystäväjoukko, suhteellisen hyvät tulot, yms. Ihan rehellisesti sanoen joskus tunnen niistä pientä kateutta muita kohtaan, (tätäkin tilannetta voitte peilata sairauteni kautta, jotta ymmärrätte syyn) mutta silti olen päässyt vaikeuksien kautta kokemaan upeita juttuja, itselleni rakkaiden sekä entistäkin tärkeimpien olkoon vaikka kuinka vähäisten ystävien ja läheisten ympäröimänä. He ovat ne joilla on merkitystä. He tukevat, auttavat ja tsemppaavat. He yrittävät ymmärtää, & he tulevat myös todella oikeasti luokseni kun tarvitsen ja kaipaan heitä, eivätkä vain puhu siitä. Se merkitsee minulle eniten. 

Näiden seikkojen myötä minusta on tullut myös paljon entistä määrätietoisempi ja järjestelmällisempi ihminen. Myönnän että haluaisin silloin tällöin olla astetta enemmän spontaanimpi ja aina välillä hetkellisesti paeta vastuullisuutta tai muita sellasia aikuisten juttuja. Mutta elämä ei toimi niin. Ei ainakaan meillä. Tai ehkä toimii, mutta se tekee niin melko harvoin. 

 

 

Monet sanovat että tämä on vielä hyvä ikä. Että kaikki on mahdollista eikä ole hätää. Aina ei oikein siltä vaikuta, mutta kyllä mäkin haluaisin pääasiassa uskoa ja nähdä asiat niin. Loppujen lopuksi tietää; ei ole väliä mitä muut ajattelevat tai sanovat. Kyse on omasta näkemyksestä, omista valinnoista ja omista päätöksistä. Oman polun rakantamisesta ja siinä kulkemista. Uskalluksesta tarttua hetkiin ja mennä eteenpäin taakseen katsomatta. Joskus kompuroiden ja epäillen mutta siitä huolimatta uteliaana ja vastaanottavanampana. Elämä on tässä ja nyt eikä sille ole tiedossa revanssia. Kaikelle on oma aikansa ja paikkansa.  On turha stressata. (helpommin sanottu kun tehty muuten) Eilen vaihtui taas luku toiseen, eilen päätin että kohti uusia pettymyksiä ja niiden yli on mentävä. Vain mulla on ne langat käsissä joilla voin suuntaa muunnella.

En ole  enkä tule olemaan ainut jolla on välillä vähän rankkaa, ja itseasiassa tiedän senkin erittäin hyvin että mulla on asiat vielä suhteellisen hyvin. Ne vois olla paljon, paljon huonommin. Juuri nyt  32 vuotiaan Ninnin elämä ja arki on ihan tavallista, ja tylsän tasaista. Ilmeisesti ainakin pienen hetken on tie kevyt kulkea. Silti se ei ole huono asia, vaikka olen useasti todennut että nimenomaan silloin meidän taloudessa kuuluu olla huolissaan; sillä yleensä aina on jotain. Ehkä juuri se saa olonkin tuntumaan vähän oudolle. 

En halua vähätellä enkä arvostella muita. Jokainen yksilö määrittelee itselleen eri asiat eri tavoin. Mutta kyllä te tiedätte, välillä on hautauduttava potemaan itsesäälin kaltaista itsekriittistä morkkista, jotta voi taas nousta ja hymyillä auringon kanssa kilpaa ja tuntea ylpeyttä itsestään teoistaan ja saavutuksistaan. Toivottavasti tämän tekstin lukijat ymmärtävät myös sen, että tämä kaikki oli vain MUN oman henk.koht elämäntilanteen syvällisempää pohdintaa verrattuna yleisesti tähän ikään, jota edustan. Joten;

 

"Suljen silmät, kuvittelen et lennän 
mun täytyy luottaa, ja antaa vaan mennä.
Vaikka en tiedä, haluanko mä enää,
Mut jos tarpeeks tahtoo niin kauan tää elää...

Vien tän äärirajoille, äärirajoille 
Vien tän äärirajoille, itseäni varten

Mun täytyy luottaa,
että nää siivet kantaa, elämä kuljettaa 
ku mahdollisuuksien avoinna olla sille antaa. 
Rohkeus ei oo sitä ettei pelota,
vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa.
Välil meen nii äärirajoille 
että mun pääni hajoilee ... 
Tiedän et mun paikka maailmas 
on antaa itsellenikin välillä anteeks 
Annan niin kauan kun sillä on välii 
Kävi miten kävi voittajat ei pelkää hävii" 

 

 

With love; 

-Ninni- 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

MTT
1/1 | 

Tää kuulostaa nyt hölmöltä mutta teksteistäsi tuntuu jotekin huokuvan tietynlainen seesteisyys ja positiivisuus joiden myötä omakin fiilis paranee, kiitos että kirjoitat! :) Itsellä tulee sama luku täyteen myöhemmin tänä vuonna. Mulla on vakituinen työ ja olen terve, mutta ihmissuhderintamalla niitä haasteita vasta riittääkin, mulla ei esim. ole koskaan ollut läheisiä ystäviä eikä yksikään seurustelusuhde ole kestänyt paria kuukautta pidempään. Ihmissuhdeasiat ovat itselleni jotenkin sellainen jatkuva pettymyksen, mutta toisaalta myös oppimisen lähde.

Mullakin on toisinaan fiilis, että elämä jotenkin junnaa paikallaan. Mutta kuten säkin kirjoitit, elämässä on myös paljon hyviä puolia. Vaikka kaipaan tiettyjä asioita, on syytä myös muistaa olla kiitollinen hyvistä asioista. Lähipiirissä on myös esimerkkejä siitä miten elämä voi muuttua ihan toisenlaiseksi lyhyessäkin ajassa vaikka jossain kohti näytti siltä ettei asiat ainakaan hyvään suuntaan muutu.

Aurinkoisia kevätpäiviä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
 
Tiedättekö mitä? mä en tiedä, pitäisikö mun itkeä, vaiko nauraa! Tästä  alla olevasta videosta, jonka pitkähkön liitetekstin näätte muuten blogin FB-sivujen kautta, on tänään tasan 1 vuosi.  KYSYMYS: miten video hyödytti? entiselle uraohjaajalleni vanhassa opinahjossani, (silloisessa Validia ammattiopistossa) terveisiä, että kyllähän kannustamassasi some-työnhaussa hetkellistä näkyvyyttä saa, mutta siihen se sitten valitettavasti jää...
 
 
  ... Ja mitäkö mulle sitten  nykyään tällä saralla kuuluu?  kumpa voisinkin todeta ääni intoa täynnä että "hyvää!"...  Aina ei kuitenkaan ne kuulut nallekarkit mee tasan, eikä asiat kuten Strömssössä vaikika kuinka haluaisi.  Tilanteeni on uskokaa tai älkää  periaatteessa ihan sama kuin silloin "lähtöasemassa". 
 

Mulla EI siis käytännössä ole edelleenkään  töitä, monista tapaamisista, soitoista ja omista aktiivisista ja oma-aloitteisista yrityksistä huolimatta. Lähes viikottain selailen vieläkin TE-palveluiden, kaupungin yms sivut suurena toiveenani että jonain päivänä löydän jotakin, johon tarttua - edes sen hakemisen ajaksi. Ja  joka kerta kun kerron jollekin kolunneeni jälleen ne kaikki itselle järkevät vaihtoehdot,  (myös ammatilliset kuntoutukset, työkokeilut ja työvoimakoulutukset)  kuulen samat lausahdukset "ei se ns. normaaleillakaan oo tänä päivänä helppoa, työnsaanti siis" tai " mitä sä stressaat, nauti nyt kun voit, sä oot nuori!"  

Huokaus. Niimpä niin.  Tähänkö mun pitäisi tyytyä? 

Viime syksynä kyllä solmin työsopimuksen erääseen paikalliseen firmaan, ja tiesin allekirjoittaessani paperia työvuorojen olevan epäsäännöllisiä, joka ei minua haitannut - pääasia että saisin silloin tällöin tehdä koulutusta vastaavaa työtä, kokea itseni hyödylliseksi ja tarpeelliseksi. Olenhan kuitenkin vasta n 30 vuotias, enkä todellakaan halua olla vain kotona,  vaikka sairaudesta johtuen eläke päätoiminen tuloni onkin. Taloudellinen tilanteeni on siis turvattu, vaikkakin aika tiukille välillä mennäänkin. 

Lähinnä kaipaan ympärilleni arjen rutiineja, joilla pitää järkevää vuorokausirytmiä jne yllä, mukavan porukan jonka kanssa tehdä asioita joihin kykenen, (ei vapaaehtoistyötä, tai suoramyyntijuttuja, koska olisin niissä jo mukana jos haluaisin), ja kirsikkana kakun päällä, vähän "ylimääräistä"" rahaa joka olisi tervetullutta, jotta saisin säästöjä parin suuremman unelman toteuttamista varten. Ilmeisesti se on tämänpäivän "hyvinvointi"valtiossamme liian suuri toive toteutettavaksi...  Ehkä olen opiskellut yli puolet elämästäni aivan turhaan,koska mitä teen kaikella sillä koulutuksella, tiedolla ja taidolla jollei sillä kerta ole virkaa eikä sitä arvosteta. ? 

Kyllä, olen yrittänyt tosissani "myydä" osaamistani ja kykyjäni kaikissa sellaisissa lähiseudun paikoissa, jotka olen kokenut sopiviksi itselle. (vaikka jotkut muuta ehkä kuvittelevatkin) Viimeisin tälläinen käyntini on ollut kesä-heinäkuun vaihteessa, ennen muuttohärdelliä ja tuettua lomaa. Olen yrittänyt kehittää jo koko viime syksyn itselleni ties mitä tekemistä ja harrastuksia,  jotta mun pitäisi herätä ja nousta sängystä, lähteä ulos edes toviksi. Mutta kuten arvata saattaa, talven tullen nekin kaikki jäi. Osa vasten tahtoani ja liukkauden takia, osa  ihan puhtaasti taloudellisista syistä.   Eihän se ole sama asia, yhtä "vakavasti" otettava velvoite kuin työ. Eikä mennyt kauaa, kun ne mun pienetkin arjen ilot (aurinko, musiikki, ruuanlaitto yms) tuntui ihan yhdentekeviltä.  

Tuolloin, viime syksynä työnkuvakseni merkattiin ja sovittiin "tarvittaessa töihin kutsuttava keittiöapulainen" En kuitenkaan ajatellut, että vuorot olisivat näin epäsäännöllisiä, sillä olen tämän jälkeen tehnyt vain 1x 4h pituisen työvuoron, ja senkin viime lokakuussa! Kerroin myös sopimusta tehdessä, että minusta saa 50 prosenttia palkkatukea, (joka pitäisi olla työnantajalle hemmetin hieno asia!) mutta sitä ei kuulemma tarvinnut hakea.

Teoriassa työpaikka siis on, mutta käytännössä se ei hyödytä mua juuri lainkaan... Koe-aika (jos sitä sellaiseksi tässä voi edes kutsua) loppui helmikuun puolessa välissä...   Kyselen edelleen säännöllisin väliajoin vuoroja ja olen kysellyt myös muutamaan otteeseen voisinko auttaa muissa kuten markkinointi yms jutuissa jollei keittiöapulaisena tarvetta ole.. mutta aina vastaus on ollut että "ei juuri nyt ole mitää sellaista, me kyllä ilmoitellaan sitten kun ilmaantuu jotain " 

Olo on kyllä jokseenkin huijattu, ja mietin mitä pitäisi / olisi järkevintä tehdä.  Varmaa on vain se, että että nykyisessä tilanteessa asia on ihan +-0. Joka kerta, kun kuljen kyseisen paikan ohi tunnen pienen piston  sydämessäni, ja siirrän katseeni muualle. En vaan voi tykätä, sori. Vaikka näytän ulkoisesti erilaiselta, järkeni toimii kuin partaveitsi; minua ei kohdella näin.  Olen niin väsynyt iänikuisiin tyhjiin lupauksiin. Sannin sanoja lainaten;  "että mitähän v*ttua, multa alkaa huumori loppua"  

#harmittaajaturhauttaa #einäin 

Se että mulla on rajoite ei tarkoita ettenkö olis hyvä osaava ja motivoitunut työntekijä, jos mulle vaa löytyy paikka joka ymmärtää asian. Työnteko on ehkä välillä hitaampaa, ja vaatii räätälöintiä, mutta sen laatu ja jälki ei missään nimessä ole ainakaan huonompaa!

- Ninni- 

Kommentit (0)

 

"Kansainvälinen naistenpäivä. Minä olen vammainen nainen Suomessa ja olen siitä pääosin kiitollinen. Suomessa vammaiselle naiselle pyritään mahdollistamaan ihan samanlainen elämä, kuin kaikille muillekin. Minua on koulutettu, kuntoutettu ja uskottu, että elämästä tulee ihan hyvää. Minä saan itse valita missä asun, mitä puen päälleni aamulla ja milloin herään. Tänäänkin Suomessa on vammaisia naisia, jonka elämästä päättää ihminen, kuka ei ole koskaan tavannut kyseistä henkilöä: missä vammainen nainen saa asua ja kuinka monta tuntia vammainen nainen saa apua. Suomessa jokaisella pitäisi olla 100% itsemääräämisoikeus omaan elämään. Näin ei kaikkien kohdalla vielä ole, ja siihen toivon muutosta ja suurta. Hyvää naistenpäivää ja muistakaa omat oikeutenne. 🌹 "  Näin kirjoitti ystäväni eilen omalla Facebook seinällään. (lupa kopiointiin on pyydetty ja saatu) 

Pitkästä aikaa mulla loksahti suu auki. Jälleen kerran tämä ihminen puki sanoiksi sen mitä minä ajattelen lähes viikottain, mutten ole tarpeeksi useasti saanut puettua sanoiksi.  Pystyn niin samaistumaan tuohon kaikkeen.!   Vaikka mä en ikinä olekaan kokenut itseäni täysin vammaiseksi millään tasolla, se fakta kulkee tietyssä suhteessa mukanani hautaan asti.  Vaikka on asioita jotka vaikuttavat minuun, ja joita on aina peilattava ensisijaisesti sairauden ja rajoitteen kautta, olen iloinen, että olen saanut elää siitä huolimatta suhteellisen "normaalia" elämää,  ilman että se estäisi suuremmin tekemisiäni. Tietysti se rajoittaa jotain, mutta ei liikaa.   En ole kokenut jääväni paitsi mistään elämänvaiheesta  sen takia, lukuunottamatta ajokortin suorittamista, (mutta se nyt on niin mitätön juttu mulle henk.koht) tai opiskelujen jälkeistä työllistymistä.  Ainoa asia joka itseäni nykyään eniten nyppii on se, että koska vain näytän erilaiselta on tilanteita joissa jotkut ihmiset yrittävät huijata tai pimittää asioita multa. koska "ei se varmaan ymmärrä sitä ja tätä" ja "tuo varmaan uskoo kaiken eikä kyseenalaista mitään"  Itseäni ärsyttää aivan suunnattomasti tuollaiset olettamukset siitä, etteikö järki voisi leikata kuin partaveitsi, vaikka ulkönällisesti tai tyylillisesti erottuisikin massasta. 

Multa kysytään usein mikä on mun positiivisuuden ja itsevarmuuden salaisuus.  Jälleen kerran voin kiittää näistä ominaisuuksista osittain kotioloja, joissa on kaiken alku & juuri; oon vaatinut lapsena ymmärrettävästi ns. "ylimääräistä huomiota" ja mua on ehkä ylisuojeltu, mutta mua ei ole missään olosuhteissa (päihteiden käyttöä lukuunottamatta) estelty kokeilemasta siipiäni milloin missäkin. Mä olen saanut kokea niiden kokeilujen kautta vuosien varrella paljon eri tunteita; onnistumista, iloa, onnellisuutta, mutta vastaavasti myös pettymyksiä, väsyneisyyttä ja pelkoja. Kaikesta siitä voin olla kiitollinen, koska se on muovannut musta tälläisen kuin nykyään olen. Vahva, periksiantamaton ja rohkea nainen. Negatiivisista tunteistakin huolimatta oon aina pärjännyt ja selvinnyt. 

 

Mulle on aina ollut vesiselvää, että olen  fyysisesti tyttö/nainen. Mun ei oo ikinä tarvinnut siis etsiä itseäni sen suhteen. Pidän monista naisellisista jutuista, mutta siitä huolimatta harvemmin silti koen itseni erityisen kauniiksi tai naiselliseksi. Seksikkyydestä nyt puhumattakaan.  Olen ollut aina hyvä kehumaan itseäni luonteenpiirteillä, mutta mitä tulee kauneuteen, menen kerta toisensa jälkeen mykäksi enkä keksi mitään jos joku kysyy multa hyvistä puolistani sen suhteen...  Vaikka tiedän että kauneutta on monenlaista/tyyppistä. Ja vaikka tiedän että näkemykseni itsestäni ei ole ehkä totta. Mutta kaikissa meissä on vikamme, tämä on sitten se minun. Kukaan ei ole täydellinen.   Mun on myös hirveän vaikeaa uskoa, jos joku kehuu mua kauniiksi. Silloin kun pitäisi säteillä onnesta, alan vähätellä toisen sanoja. Jälkeenpäin sitten miettii, miksi sitä ei osaa iloita edes sitä pientä hetkeä?!   Mun erilaisesta ulkönäöstä ei tehty kotona ikinä mitään sen suurempaa ihmeellistä numeroa, joten siksi se on mulle nykyäänkin ihan fine.  Tämän takia aikoinaan myös käänteisesti olin sitä mieltä, etten koskaan tule löytämään rinnalleni ketään joka mua rakastaisi. Enkä osaa selittää tuolle kaikelle mitään perusteltua syytä. Olen halunnut ja pyrkinyt olemaan kaikessa mahdiollisimman aito ja luonnollinen, joten vaikka omistan meikit joilla ehostaa itseäni välillä, ei sekään tunnu täysin omalta jutulta. 

Nojoo, se minusta. Kuten ystävänikin totesi, kaikilla vammautuneilla naisilla ei ole niin vahvaa itsemääräämisoikeutta kuin pitäisi oli lähtötilanne mikä hyvänsä. Siihen myös minä toivon suurta muutosta. Tasa-arvosta, ja siihen liittyvästä kohtelusta puhutaan paljon, mutta liian usein se myös jää vain puheen tasolle.  Oli sitten kyse vähemmistöjen, naisten tai vammautuneiden ihmisten asioista noin yleisestikin. 

Niin ja mitä tulee koko naistepäivään, mielestäni sen pitäisi olla joka päivä, kuten ystävänpäivänkin.  Ilman kaupallisia ärsykkeitäkin pitäisi miesten huomioida ja hemmotella naisia(an) ja toisinpäin tietysti myös pienin arkisin teoin ja elein. Eilisten kaltaiset päivät ovat vain extraa. 

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (0)

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

32-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat