Kirjoitukset avainsanalla rajoitteet

 
Tiedättekö mitä? mä en tiedä, pitäisikö mun itkeä, vaiko nauraa! Tästä  alla olevasta videosta, jonka pitkähkön liitetekstin näätte muuten blogin FB-sivujen kautta, on tänään tasan 1 vuosi.  KYSYMYS: miten video hyödytti? entiselle uraohjaajalleni vanhassa opinahjossani, (silloisessa Validia ammattiopistossa) terveisiä, että kyllähän kannustamassasi some-työnhaussa hetkellistä näkyvyyttä saa, mutta siihen se sitten valitettavasti jää...
 
 
  ... Ja mitäkö mulle sitten  nykyään tällä saralla kuuluu?  kumpa voisinkin todeta ääni intoa täynnä että "hyvää!"...  Aina ei kuitenkaan ne kuulut nallekarkit mee tasan, eikä asiat kuten Strömssössä vaikika kuinka haluaisi.  Tilanteeni on uskokaa tai älkää  periaatteessa ihan sama kuin silloin "lähtöasemassa". 
 

Mulla EI siis käytännössä ole edelleenkään  töitä, monista tapaamisista, soitoista ja omista aktiivisista ja oma-aloitteisista yrityksistä huolimatta. Lähes viikottain selailen vieläkin TE-palveluiden, kaupungin yms sivut suurena toiveenani että jonain päivänä löydän jotakin, johon tarttua - edes sen hakemisen ajaksi. Ja  joka kerta kun kerron jollekin kolunneeni jälleen ne kaikki itselle järkevät vaihtoehdot,  (myös ammatilliset kuntoutukset, työkokeilut ja työvoimakoulutukset)  kuulen samat lausahdukset "ei se ns. normaaleillakaan oo tänä päivänä helppoa, työnsaanti siis" tai " mitä sä stressaat, nauti nyt kun voit, sä oot nuori!"  

Huokaus. Niimpä niin.  Tähänkö mun pitäisi tyytyä? 

Viime syksynä kyllä solmin työsopimuksen erääseen paikalliseen firmaan, ja tiesin allekirjoittaessani paperia työvuorojen olevan epäsäännöllisiä, joka ei minua haitannut - pääasia että saisin silloin tällöin tehdä koulutusta vastaavaa työtä, kokea itseni hyödylliseksi ja tarpeelliseksi. Olenhan kuitenkin vasta n 30 vuotias, enkä todellakaan halua olla vain kotona,  vaikka sairaudesta johtuen eläke päätoiminen tuloni onkin. Taloudellinen tilanteeni on siis turvattu, vaikkakin aika tiukille välillä mennäänkin. 

Lähinnä kaipaan ympärilleni arjen rutiineja, joilla pitää järkevää vuorokausirytmiä jne yllä, mukavan porukan jonka kanssa tehdä asioita joihin kykenen, (ei vapaaehtoistyötä, tai suoramyyntijuttuja, koska olisin niissä jo mukana jos haluaisin), ja kirsikkana kakun päällä, vähän "ylimääräistä"" rahaa joka olisi tervetullutta, jotta saisin säästöjä parin suuremman unelman toteuttamista varten. Ilmeisesti se on tämänpäivän "hyvinvointi"valtiossamme liian suuri toive toteutettavaksi...  Ehkä olen opiskellut yli puolet elämästäni aivan turhaan,koska mitä teen kaikella sillä koulutuksella, tiedolla ja taidolla jollei sillä kerta ole virkaa eikä sitä arvosteta. ? 

Kyllä, olen yrittänyt tosissani "myydä" osaamistani ja kykyjäni kaikissa sellaisissa lähiseudun paikoissa, jotka olen kokenut sopiviksi itselle. (vaikka jotkut muuta ehkä kuvittelevatkin) Viimeisin tälläinen käyntini on ollut kesä-heinäkuun vaihteessa, ennen muuttohärdelliä ja tuettua lomaa. Olen yrittänyt kehittää jo koko viime syksyn itselleni ties mitä tekemistä ja harrastuksia,  jotta mun pitäisi herätä ja nousta sängystä, lähteä ulos edes toviksi. Mutta kuten arvata saattaa, talven tullen nekin kaikki jäi. Osa vasten tahtoani ja liukkauden takia, osa  ihan puhtaasti taloudellisista syistä.   Eihän se ole sama asia, yhtä "vakavasti" otettava velvoite kuin työ. Eikä mennyt kauaa, kun ne mun pienetkin arjen ilot (aurinko, musiikki, ruuanlaitto yms) tuntui ihan yhdentekeviltä.  

Tuolloin, viime syksynä työnkuvakseni merkattiin ja sovittiin "tarvittaessa töihin kutsuttava keittiöapulainen" En kuitenkaan ajatellut, että vuorot olisivat näin epäsäännöllisiä, sillä olen tämän jälkeen tehnyt vain 1x 4h pituisen työvuoron, ja senkin viime lokakuussa! Kerroin myös sopimusta tehdessä, että minusta saa 50 prosenttia palkkatukea, (joka pitäisi olla työnantajalle hemmetin hieno asia!) mutta sitä ei kuulemma tarvinnut hakea.

Teoriassa työpaikka siis on, mutta käytännössä se ei hyödytä mua juuri lainkaan... Koe-aika (jos sitä sellaiseksi tässä voi edes kutsua) loppui helmikuun puolessa välissä...   Kyselen edelleen säännöllisin väliajoin vuoroja ja olen kysellyt myös muutamaan otteeseen voisinko auttaa muissa kuten markkinointi yms jutuissa jollei keittiöapulaisena tarvetta ole.. mutta aina vastaus on ollut että "ei juuri nyt ole mitää sellaista, me kyllä ilmoitellaan sitten kun ilmaantuu jotain " 

Olo on kyllä jokseenkin huijattu, ja mietin mitä pitäisi / olisi järkevintä tehdä.  Varmaa on vain se, että että nykyisessä tilanteessa asia on ihan +-0. Joka kerta, kun kuljen kyseisen paikan ohi tunnen pienen piston  sydämessäni, ja siirrän katseeni muualle. En vaan voi tykätä, sori. Vaikka näytän ulkoisesti erilaiselta, järkeni toimii kuin partaveitsi; minua ei kohdella näin.  Olen niin väsynyt iänikuisiin tyhjiin lupauksiin. Sannin sanoja lainaten;  "että mitähän v*ttua, multa alkaa huumori loppua"  

#harmittaajaturhauttaa #einäin 

Se että mulla on rajoite ei tarkoita ettenkö olis hyvä osaava ja motivoitunut työntekijä, jos mulle vaa löytyy paikka joka ymmärtää asian. Työnteko on ehkä välillä hitaampaa, ja vaatii räätälöintiä, mutta sen laatu ja jälki ei missään nimessä ole ainakaan huonompaa!

- Ninni- 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

"Kansainvälinen naistenpäivä. Minä olen vammainen nainen Suomessa ja olen siitä pääosin kiitollinen. Suomessa vammaiselle naiselle pyritään mahdollistamaan ihan samanlainen elämä, kuin kaikille muillekin. Minua on koulutettu, kuntoutettu ja uskottu, että elämästä tulee ihan hyvää. Minä saan itse valita missä asun, mitä puen päälleni aamulla ja milloin herään. Tänäänkin Suomessa on vammaisia naisia, jonka elämästä päättää ihminen, kuka ei ole koskaan tavannut kyseistä henkilöä: missä vammainen nainen saa asua ja kuinka monta tuntia vammainen nainen saa apua. Suomessa jokaisella pitäisi olla 100% itsemääräämisoikeus omaan elämään. Näin ei kaikkien kohdalla vielä ole, ja siihen toivon muutosta ja suurta. Hyvää naistenpäivää ja muistakaa omat oikeutenne. 🌹 "  Näin kirjoitti ystäväni eilen omalla Facebook seinällään. (lupa kopiointiin on pyydetty ja saatu) 

Pitkästä aikaa mulla loksahti suu auki. Jälleen kerran tämä ihminen puki sanoiksi sen mitä minä ajattelen lähes viikottain, mutten ole tarpeeksi useasti saanut puettua sanoiksi.  Pystyn niin samaistumaan tuohon kaikkeen.!   Vaikka mä en ikinä olekaan kokenut itseäni täysin vammaiseksi millään tasolla, se fakta kulkee tietyssä suhteessa mukanani hautaan asti.  Vaikka on asioita jotka vaikuttavat minuun, ja joita on aina peilattava ensisijaisesti sairauden ja rajoitteen kautta, olen iloinen, että olen saanut elää siitä huolimatta suhteellisen "normaalia" elämää,  ilman että se estäisi suuremmin tekemisiäni. Tietysti se rajoittaa jotain, mutta ei liikaa.   En ole kokenut jääväni paitsi mistään elämänvaiheesta  sen takia, lukuunottamatta ajokortin suorittamista, (mutta se nyt on niin mitätön juttu mulle henk.koht) tai opiskelujen jälkeistä työllistymistä.  Ainoa asia joka itseäni nykyään eniten nyppii on se, että koska vain näytän erilaiselta on tilanteita joissa jotkut ihmiset yrittävät huijata tai pimittää asioita multa. koska "ei se varmaan ymmärrä sitä ja tätä" ja "tuo varmaan uskoo kaiken eikä kyseenalaista mitään"  Itseäni ärsyttää aivan suunnattomasti tuollaiset olettamukset siitä, etteikö järki voisi leikata kuin partaveitsi, vaikka ulkönällisesti tai tyylillisesti erottuisikin massasta. 

Multa kysytään usein mikä on mun positiivisuuden ja itsevarmuuden salaisuus.  Jälleen kerran voin kiittää näistä ominaisuuksista osittain kotioloja, joissa on kaiken alku & juuri; oon vaatinut lapsena ymmärrettävästi ns. "ylimääräistä huomiota" ja mua on ehkä ylisuojeltu, mutta mua ei ole missään olosuhteissa (päihteiden käyttöä lukuunottamatta) estelty kokeilemasta siipiäni milloin missäkin. Mä olen saanut kokea niiden kokeilujen kautta vuosien varrella paljon eri tunteita; onnistumista, iloa, onnellisuutta, mutta vastaavasti myös pettymyksiä, väsyneisyyttä ja pelkoja. Kaikesta siitä voin olla kiitollinen, koska se on muovannut musta tälläisen kuin nykyään olen. Vahva, periksiantamaton ja rohkea nainen. Negatiivisista tunteistakin huolimatta oon aina pärjännyt ja selvinnyt. 

 

Mulle on aina ollut vesiselvää, että olen  fyysisesti tyttö/nainen. Mun ei oo ikinä tarvinnut siis etsiä itseäni sen suhteen. Pidän monista naisellisista jutuista, mutta siitä huolimatta harvemmin silti koen itseni erityisen kauniiksi tai naiselliseksi. Seksikkyydestä nyt puhumattakaan.  Olen ollut aina hyvä kehumaan itseäni luonteenpiirteillä, mutta mitä tulee kauneuteen, menen kerta toisensa jälkeen mykäksi enkä keksi mitään jos joku kysyy multa hyvistä puolistani sen suhteen...  Vaikka tiedän että kauneutta on monenlaista/tyyppistä. Ja vaikka tiedän että näkemykseni itsestäni ei ole ehkä totta. Mutta kaikissa meissä on vikamme, tämä on sitten se minun. Kukaan ei ole täydellinen.   Mun on myös hirveän vaikeaa uskoa, jos joku kehuu mua kauniiksi. Silloin kun pitäisi säteillä onnesta, alan vähätellä toisen sanoja. Jälkeenpäin sitten miettii, miksi sitä ei osaa iloita edes sitä pientä hetkeä?!   Mun erilaisesta ulkönäöstä ei tehty kotona ikinä mitään sen suurempaa ihmeellistä numeroa, joten siksi se on mulle nykyäänkin ihan fine.  Tämän takia aikoinaan myös käänteisesti olin sitä mieltä, etten koskaan tule löytämään rinnalleni ketään joka mua rakastaisi. Enkä osaa selittää tuolle kaikelle mitään perusteltua syytä. Olen halunnut ja pyrkinyt olemaan kaikessa mahdiollisimman aito ja luonnollinen, joten vaikka omistan meikit joilla ehostaa itseäni välillä, ei sekään tunnu täysin omalta jutulta. 

Nojoo, se minusta. Kuten ystävänikin totesi, kaikilla vammautuneilla naisilla ei ole niin vahvaa itsemääräämisoikeutta kuin pitäisi oli lähtötilanne mikä hyvänsä. Siihen myös minä toivon suurta muutosta. Tasa-arvosta, ja siihen liittyvästä kohtelusta puhutaan paljon, mutta liian usein se myös jää vain puheen tasolle.  Oli sitten kyse vähemmistöjen, naisten tai vammautuneiden ihmisten asioista noin yleisestikin. 

Niin ja mitä tulee koko naistepäivään, mielestäni sen pitäisi olla joka päivä, kuten ystävänpäivänkin.  Ilman kaupallisia ärsykkeitäkin pitäisi miesten huomioida ja hemmotella naisia(an) ja toisinpäin tietysti myös pienin arkisin teoin ja elein. Eilisten kaltaiset päivät ovat vain extraa. 

 

With love; 

-Ninni- 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

31-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat