MOL.fi tai mikä lie nykyään onkin on jälleen koluttu läpi ties kuinka monennetta kertaa. Paljon paikkoja tarjolla, mutta harvoja sellaisia joihin oikeasti rajoitteeni huomioonottaen voisin vakavasti harkita hakevani. Kiitos jälleen kerran tämän synnynnäisen sairauden kautta olevan rajoitteeni. Periaatteessa vasen käsi pois pelistä mutta toimii apukätenä eikä haittaa omatoimista työskentelyä kunhan vähän tarvittaessa työnkuvaa/tehtäviä räätälöidään. Osaamista löytyy  as.palvelu merkonomin ja keittiöpuolen koulutuksien muodossa, ja tietotekniikan osaan ja hallitsen perusjutut huomioiden ihan OK. Markkinointi & valokuvaus kiinnostaa myös erityisen paljon... 

Jälleen kerran yritin. Kirjoitin yllä olevan ja vähän muutakin mm. paikallisten FB ryhmään.  Huhuilin mahdollisuuksia, selasin läpi MOLin, ja pari muuta nettisaittia. Olin vähällä kirjoittaa muutaman paikallisen isomman yrityksen johdolle asiarikasta ja värikäs sanaista sisältöä sisältävää sähköpostia... Huokaisin syvään ja otin hörpyn kahvikupista. Toistoja tälle kaikelle vähintään sen 10. 

On vaikea olla aktiivinen ja positiivinen tässä(kin) asiassa vaikka kuinka haluaisi, kun tuntuu ettei mikään paikka ole itselle sopiva, tai kukaan ei kelpuuta ihmistä jolla kuitenkin on motivaatio tehdä työtä ja halu päästä pois "joutilaana" olemisesta, mutta fyysinen rajoite johon itse ei valitettavasti ole voinut vaikuttaa... 😐 Palkkatukeakin minusta saisi sen 50%. Ihme että edes sillä verukkeella ei kenenkään mielenkiinto tunnu heräävän. Olenko todella niin huono ja kyvytön ihminen miltä tällä hetkellä tuntuu?!?!?

Haluaisin vain niin kovin a) peruspäivärytmin kuntoon ja syyn lähteä kotoa jonnekin jossa tuntisin itseni tarpeelliseksi viitenä, edes kolmena päivänä viikossa.  Ja b) tienata vähän ylimääräistä sukan varteen, unelmieni toteuttamista varten. Onko se oikeasti liikaa vaadittu?

.Mua välillä satuttaa se, kun ihmiset (& erityisesti ne jotka tuntevat minut) välillä kuvittelee että mä täällä odotan että ne työt tulee hakemaan mua kotoa, ja mä en eti kunnolla/oon liian nirso. Tai että mä keksimällä keksisin näitä sairauden mulle aiheuttamia rajoitteita ja esteitä.  Voin kertoa teille salaisuuden; EN OLE,  EN KUVITTELE ENKÄ OLE... Luuletteko todella että olisin niin tyhmä? Tai uskotteko ihan todella että olisin nyt edelleen tässä tilanteessa jos pystyisin tekemään  ihan kaikkea kuten "ne muutkin" ?! Mä antaisin mitä.vaan - siis mitä vaan, ettei mun tarvitsisi ajatella asioita aina ensimmäiseksi rajoitteideni kautta mitä tulee töidentekoon. Mutta valitettavasti mä en ole voinut päättää siitä, millaiseksi olen syntynyt. Mua harmittaa ihan vietävästi että suurin osa ihmisistä tuntuu näkevän mut ja monet mun kaltaiset työnhakijat uhkana ennemmin kuin mahdollisuutena. 

Tästä on ollut paljon keskustelua niin blogin välityksellä  kuin muutenkin, mutta olen edelleen sitä mieltä että ne puhelinmyynti ja asiakashankinta ovat arvokkaita ammattinimikkeitä ja töitä siinä missä muutkin, mutta eivät ole vain yksinkertaisesti minun juttuni. Sosiaalisesta luonteesta huolimatta kiitos ei.   En halua olla Suomen ehkäpä vihatuimmassa ammatissa.  Välillä ihan rehellisesti sanottuna ärsyttää, kun niitä ehdodetetaan joka paikassa ensimmäiseksi. Tulee olo, että ei edes haluta ymmärtää, että voisin haluta tehdä jotain muuta. Aina yritetään mennä sen helpoimman kautta.  Vaikka puhelin ja läppäri mulle hyviä työvälineitä olisinkin, niitä voi käyttää monessa muussakin duunissa. Kaipaisin ihan vaan vaikka perus toimistohommia, tai jotain missä voisin hyödyntää osaamista tai kiinnostuksen kohteita. Klo 8-16  (tai edes osa-aikaisen tunnit) olisi unelma työaika, ja jo ihan epilepsiankin takia lähinnä suotava sellainen. 

Minulla on kyllä tällä hetkellä olemassa ja voimassa  työsopimus, mutta nykyinen työpaikkani tarjoaa minulle vain epäsäännöllisiä työvuoroja,  ja kutsuu tarvittaessa töihin. Olin tästä täysin tietoinen allekirjoittaessani sopparia, mutta en kuvitellut sen olevan näin epäsäännöllistä ja nyt tilanne tietysti harmittaa. Olin mahdollisuudesta syksyllä niin iloinen ja ajattelin että no nyt.. Viimeisin vuoroni on kuitenkin ollut lokakuussa.  Se on toki tyhjää parempi, mutta kaipaan kovin sosiaalisia tilanteita arkeeni päivittäin.

Eläkkeellä kun olen niin töitä ei tarvitsisi taloudellisen tilan takia välttämättä tehdä, mutta kuten jo mainitsin sosiaalisen elämän ja säännöllisien rutiinien toivossa sitä tahtoisin...  Pelkästään sosiaalisen elämän puitteissa vapaaehtoistyöt ja ns. erilaisia tuotteita esittelevän konsulentin hommat olisivat jonkin asteinen "ratkaisu" ongelmaani, mutta jos  todella haluaisin sellaiseen,  olisin siellä varmasti jo 😉..  

On kuitenkin aivan eriasia mennä aamulla työpaikalle kuin esim lähteä oma-aloitteisesti lenkille.  Lenkille lähtemisen skippauksesta sateen tai kylmyyden vuoksi ei voi saada potkuja, joten se jää helpommin väliin.  Kohta huomaamatta sitä jää yhä helpommin kotiin, ja sitten siitä tuleekin jo tapa. Pelottavan helppo ja huono tapa.  Mä sensijaan haluaisin pitää sitä tapaa yllä ja taistella sitä kotiinjäämistä vastaan.  Mulla on ilmeisesti näköjään vaan turhan iso kynnys, hypättäväksi sinne paremmalle puolelle. Se, joka  puolestaan väittää etteikö töitä haeta /tehdä myös pienien lisätienestien toivossa on väärässä.  Pärjään ehkä eläkkeellä ihan ok kaikki välttämättömät menot mutta olisi ihanaa kun välillä voisi laittaa säästöön esim matkaa tms varten. Olen kuitenkin vasta 30v, ja haluaisin elämältäni vielä paljon.  Raha vain valitettavasti on asia, joka vaikuttaa niin moneen juttuun. Vaikken haluaisi ajatella niin, se on vain fakta. 

Jälleen kerran istun kahvikuppi kädessä läppärin edessä lukemassa uutisia, ja mietin.  Tähänkö mun on oikeesti tyydyttyvä? Opiskelinko noin puolet mun tähänastisesta elämästä  ja 2 ammatillista tutkintoa vain sen takia että voin olla kotona ja katsoa televisiosta sadattatuhannetta kertaa mun lempiohjelmia ja leffoja, jotka osaan jo ulkoa?! Onko todella niin ettei kukaan tai mikään henkilö/taho  osaisi/haluaisi/pystyisi auttaa? Onko todella niin ettei kukaan tarvitse auttavia käsiä toimisto/keittiöapulais tms hommiin vaatimatta sitä älyhyvää kielipäätä, omaa autoa tai yli viiden vuoden työkokemusta. 🤔 Ehkä mun täytyy kääntyä pessimistiksi, ne kun ei tunnetusti  koskaan pety.  Mä alan vain olemaan pikkuhiljaa loppu.

Loppu etsimään, loppu yrittämään, kun mikään ei tuota toivottua tulosta. Kyllästynyt, väsynyt, ja ennenkaikkea niin hemmetin turhautunut tähän kaikkeen. Pian varmaan masentunutkin... No toivottavasti en nyt sentään.  Mä haluaisin uskoa, että vielä jonain päivänä se Naantalin kuulu aurinko paistaisi vielä risukasaankin myös tämän asian suhteen. Just nyt sitä uskoa on vaan niin hiton vaikeaa ylläpitää. 

 

With love; 

-Ninni- 

 

Kommentit (2)

Vierailija

Ymmärrän hyvin turhautumisesi, kun itsekin (minulla on pieni ja joskus huomaamaton vaiva) koen työllistymisen hyvin vaikeaksi. Varsinkin kun ohittaa tämän "nuorison" rajapyykin, eikä saa enää tukea nuorison työllistämistä edistävistä projekteista. Niin usein olen työpaikkaa soitellessani saanut kuulla, että paikka on tarkoitettu vain alle 25-vuotiaille.

Tällä hetkellä työskentelen itse vapaaehtoistyössä ja toivon sen tuoman kokemuksen ja osaamisen kantavan joskus hedelmää palkkatyön muodossa. Masentavinta on tavata ihmisiä, jotka saavat samoista tehtävistä palkkaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

31-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

Kategoriat