Olen viime päivinä miettinyt paljon tulevaa syksyä. Vaikka se nyt on tuolla  jossain kaukaisessa tulevaisuudessa, niin mulle on ominaista se, että suunnittelen tulevaa jo aika pitkällekin vaikkei aina tarvitsisikaan. Jotenkin vaan tässä viimeisten parin viikon aikana on vahvistunut tunne siitä, että kaipaan (ja suuresti) jotain aktiivista tekemistä syksyyn. 

Sitkeistä yrityksistä huolimatta niitä töitä en selkeästikään ole ainakaan lähitulevaisuudessani saamassa. Se on asia joka samalla harmittaa ihan vietävästi, mutta myös on vain näköjään hyväksyttävä.  Aina ei saa kaikkea, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi.  Silti. Tiedän että kauniin ja toivottavasti lämpimän kesän jälkeen, edessä on pimenevä syksy ja suurin "viholliseni"; talvi. Ja joo, myönnetään että ehkä mä murehdin jo liikaa tai liian aikaisin, mutta mä en vain halua sitä tunnetta ettei mikään tunnu miltään. Ihan rehellisesti sanottuna, ehkä mä vähän pelkään tylsistymistä ja sellaista "vain olemista" josta kyllä olen muutamien viime vuosien aikana opetellut ja oppinut tykkäämään , mutta liika oleminenkin on kaltaiselleni oinasluonteelle liikaa. Mulla pitää olla tekemistä, ja haasteita elämässäni. Sillä mä nautin siitä. 

Olen useasti todennut että kaipaisin arkipäiviini rutiineja, ja nimenomaan sellaisia itseä velvoittavia rutiineja. Koska ne ovat ihan eri asia, kuin se että heräät ilman kelloa, ja teet mitä lystäät mihin aikaan vaan.  Elämäntaparemontti toki jatkuu tässä kokoajan kaiken ohella, ja vaikken mitään paineiden alaisia tavoitteita ole itselleni asettanut, niin kieltämättä eräs kaverini sai minut hieman leikkimään ajatuksella, josko yrittäisi saada vielä toisen kympin verran painosta pois...  

On kuitenkin  aivan eriasia lähteä lenkille (joka kyllä voi olla päivittäinen rutiini jos niin päättää)  kuin esimerkiksi työ-tai opiskelupaikalle 8h ajaksi päivittäin. Lenkkitossut eivät anna sulle potkuja, jos sorrut lokakuisena harmaana maanantaipäivänä sohvannurkkaan suklaalevyn  ja viinilasin kera. Mutta opettaja/esimies ei sellaista kauaa katso; tehtävät tulee hoitaa vaikka olisi kuinka kylmä ja sateinen ilma tahansa.  

Viime päivien ajan olen jälleen kerran miettinyt erilaisia vaihtoehtoja "pelastaa" tulevia tilanteita. Omaksi yllätykseksenikin huomasin haikailevani opiskelujen pariin: tunsin esimerkiksi edellisiltana  suurta kaipuuta kokeisiin lukuun, ja aineiden kirjoittamiseen. Asioihin vaikuttamiseen, joka opiskeluaikoina tarkoitti mm. vastuullisia luottamustehtäviä oppilaskunnassa, - ja koulun johtokunnan opiskelijajäsenenä. Ylipäätään jonkinlaista toimintaa ja ihmisiä ympärilläni.  Vaikka mulla on mun vanhemmat, sisko ja J jatkuvasti lähellä, mun olo on kieltämättä välillä aika yksinäinen. Enkä mä häpeä myöntää sitä. Mulla vaan on tosi vähän sellaisia kunnon ystäviä, joiden kanssa mennä ja tehdä asioita. Sitä sanotaan, että määrä korvaa laadun, mutta olisihan se kiva tuntea kuuluvansa osaksi jotain isompaa porukkaa, jonka kanssa toteuttaa eri juttuja. Mun parhain ystävä asuu n. 200km päässä meistä, ja oon monesti tullut tosi surulliseksi siitä, että vaikka kuinka haluaisin en voi enkä pysty lähtemään vain yhdelle kahvikupilliselle hänen luokseen. Sekin saa välillä pohtimaan, miten kakka ystävä häntä kohtaan oikein olen.  No mutta, takaisin opiskeluajatuksiin..

Äitini totesi minulle joskus, että "et muutu yhtään sen viisaammaksi, vaikka opiskelisit koko loppuelämäsi"  Mielestäni se oli jotenkin hyvin sanottu, vaikka eihän se ihan täysin paikkaansa pidä; itsensä sivistäminen ja kouluttaminen nimittäin ei voi olla kovin huono asia. Vaikkei se siihen toivottuun työpaikkaan aina johtaisikaan. Lisäksi opiskella voi niin monella eri tavoin, ei yksistään perus-ammatti-tai erikoisammattitutkintoja tavoitellen.  32-vuotiaana en ole ihan vakuuttunut, olisiko pidempi koulutukseen tähtäävä tutkinto mun juttu, tai pääsisinkö enää edes sellaiseen halutessani - mutta huomasin miettiväni sitä ihan vakavasti.  Toisaalta taas tuntuisi turhauttavalta viettää 3 vuotta koulunpenkillä vain yhden paperin takia; eihän ne edellisetkään 2 paperia mua kauheesti ole auttaneet. Ja tähän aikaan keväästä koko opiskelemaanhaku oli ja meni jo muutenkin aikoja sitten. 

Eilisellä lenkkipolulla päätään nosti kuitenkin jälleen eräs haave; radiotoimittajan työ. Se on mun suurin unelma-ammattini ikinä. Yleisesti ottaen siis oikeastaan mikä tahansa työskentely (rajoitteeni huomioiden tietysti) kulttuurin, median, viestinnän ja markkinoinnin parissa tekisi mut niin onnelliseksi. Mun suurimpia innoittajia sen alan suhteen ovat mm Vappu Pimiä, Radio Novan ja Radio Suomipopin jengit, Maria Veitola, Jenni Pääskysaari,  ja monet muut tutut persoonat. Ihailen heitä suuresti ja olisi maailman siisteintä olla jonain päivänä edes murto-osa siitä mitä he ovat.  Olisi niin hienoa jos vielä joskus pääsisin jollain muotoa opiskelemaan kaikkea sitä ja vielä työllistyisi sen kautta. Se olisi sitä, mitä todella haluaisin tehdä, missä saisin käyttää kaikkia vahvuuksiani ja kiinnostuksenkohteitani ja mihin varmasti kykenisinkin fyysisistä rajoitteista huolimatta, sillä ei mun tarvitsisi olla mukaan ääni-valo-taikameranainen joka kannattelee raskaita laitteita. Ihan perusläppäri, SOME, ja puhelin riittäisi uskoakseni vallan mainiosti työvälineiksi. Ja oma ääni. Sitä pystyn käyttämään vaikka rajoitteita onkin... :) 

 MUTTA: jottei taas alettaisi liikaa haaveilemaan, niin parempi tiputtaa itsensä pilvistä samantein: Se ei ole ilmaista,  eikä edullista. Eikäedes mahdollista Turun seudulla. Joten Nina, tee palvelus itsellesi ja unohda koko juttu.  Ehkä parempi vain keskittyä etsimään niitä perus toimistohommia kuitenkin... Tänään olen puolestani selaillut netistä KELAn kuntoutuksia, erilaisia työhönvalmennuskursseja jne. Sellaiseenkin voisi kai yrittää hakeutua pitkästä aikaa, mutta kun jo valmiiksi tietää ettei ne ole pidemmällä tähtäimellä hyödyttämässä mua niin... Toisaalta hetkellinen  ajanjaksokin lämpimästi tervetullut, kunhan pääsisin pois kotiseinien sisältä ja ympyröistä - sillä lailla velvoitetusti.   

Jotenkin just nyt ei oo kauheen luottavainen olo minkään suhteen, mutta parhaani yritän että keksisin jotain syksyn varalle. Tiedän vain sen että helppoa se ei tule olemaan - eikä mikään vapaaehtoistyökään oikein just nyt motivoi... Niin arvokasta kun se onkin, niin kaipaisin nyt sen velvoittavan tekemisen oheen niitä mahdollisia pieniä lisätienestejä...  Siihen menee näköjään vain aikaa, että keksin miten niitä voisin tehdä tai saada. ;) 

 

With love;

-Ninni- 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Oletko ajatellut oppisopimuskoulutusta ja selvittänyt mahdollisuutta opiskella haaveammatteihisi sitä kautta? Se on edullinen ja joustava opiskelumuoto, eikä niin sidoksissa paikkakuntaan. Yleensä oppisopimuskoulutukseen liittyy jonkin verran lähiopetuspäiviä alan oppilaitoksessa, mutta muutaman kerran toiselle paikkakunnalle matkustaminen tuskin on liian hankalaa, jos varsinainen työssäoppimispaikka olisi kotiseudullasi. Oppisopimuskoulutuksessa pääsisit heti kokeilemaan taitojasi ja näyttämään osaamistasi oikealle työnantajalle ja saisit mahdollisesti kontakteja tulevaa työllistymistä varten. 

Ajatusten voimalla käytäntöön
2/3 | 

"Et muutu yhtään sen viisaammaksi, vaikka opiskelisit koko loppuelämäsi." Onpa kummallinen ajatus. Mä en ole opiskellut elämässäni mitään, jonka jälkeen olisin ollut yhtä tietämätön kuin ennen opiskelua. Jos en ole ymmärtänyt jotain asiaa, niin yrityksen jälkeen ainakin tiedän, että ei kannata uhrata paukkuja. Opiskelu kannattaa aina, kun sen tekee oikeista motiiveista.

Hyvä että kirjoitit radiotoimittajahaaveistasi julkisesti. Seuraavaksi kannattaakin pitää haavetta aktiivisesti elossa joka päivä tai ainakin useita kertoja viikossa. Olen muuten varma, että jonain päivänä olet niissä hommissa, kunhan ensin lakkaat ajattelemasta, että haave olisi mahdoton toteuttaa. Media-alalla järjestetään monenmoisia lyhytkursseja, ei ole pakko mennä tutkintokoulutukseen. Sitten vaan kurssin jälkeen kokeilemaan siipiä, pääasia että tekee joka päivä jotain unelmatyöhönsä liittyvää ja se voi olla vaikka yksikseen radio-ohjelmanteon "leikkimistä". Usko pois, näin nää hommat menee.

Vierailija
3/3 | 

Avoimia kursseja löytyy yliopistoista ja ammattikorkeakouluista, tavallisen ihmisen on melko helppo aloittaa oma podcast - netistä löytyy hyvin tietoa ja halvimmat mikrofonit ei taida paljoa maksaa, samoin myös tubetuksen voi aloittaa helposti, kunhan satsaa jonkun verran kuvauskalustoon, mutta hyvällä älypuhelimella pääsee varmasti alkuun. Tietty koulujen kautta on helpompaa päästä harjoitteluun radioon ja sitä kautta luikerrella työelämään. Turun alueella on varmasti paikallisradioita tms, joille voisi ehdottaa työkokeilua (jos oppisopimuksella ei ole mahdollista päästä) kyllä haaveitansa saa muutettua todellisuudeksi, kunhan siirtyy aktiivisesti toteuttamaan niitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

32-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat