Pääsiäisviikon suurimpia uutisia on ollut ihan selkeästi Notre Damen  kohtalo. Itselläni tulee kännykkään MTV:n uutiset heti kun niistä ilmoitetaan, ja muistan kun maanantai-illalla kännykkä piippasi uutisen merkiksi. Olo oli jotenkin epätodellinen, eikä sitä meinaa uskoa kyllä vieläkään. - "eihän tuollaisille ikonisille kohteille voi tapahtua mitään?..." 

Jotenkin on ollut hirveän surullista ja lohdutonta katsella nämä menneet päivät kuvia ja videoklippejä niiden tulenlieskojen tekemien tuhojen keskeltä jotka ovat peruuttamattomia, mutta luojan kiitos jäivät lopulta kuitenkin aika vähäisiksi. Voin vain kuvitella millaisia tuntemuksia tapahtuma paikallisissa herättää. Ja miettikää nyt ihan kulttuurillista/historiallista menetystä Ranskalle maanakin. 

Mä olen koko ikäni ollut vannoutunut Ranska-fani. Aikoinaan ilmottauduin työväenopiston ranskankielen tunneillekin vain siksi että mielestäni kieli kuulosti niin hienolle, että haluan oppia sen. Tunnit jäivät kesken, mutta sain oikeinlausunnasta kiitosta ja kehuja.  Ehkä vielä joku päivä ilmottaudun niille uudestaan...  Mutta kulttuuri, ja ruoka kai ne suurimmat syyt ovat rakkauteen koko maata kohtaan.  Mä olen aina haaveillut matkustamisesta Ranskaan, ja nimenomaan Pariisiin. Mä olen vielä muutama vuosi sitten haaveillut että häämatka sitten joskus viimeistään tehdään sinne. Nykyään mä pidän kyllä kiinni unelmasta matkustaa Pariisiin, kokemaan ja näkemään mm. Eiffel torni, Disneyland ja Louvre livenä, mutta enää en häämatkaa sinne halua tehdä, jonkun muun ns. perusreissu kylläkin. Tottakai näiden kuuluisien nähtävyyksien listalle kuului myös Notre Dame. Siksi heti uutisen nähtyäni sanoin J:lle että toivon sydämeni pohjasta että vaikkei alkuperäisiä 1200-luvulta olevia rakenteita voi ikinä täysin korvata,  niitä edes yritettäisiin entisöidä/korjautettaisiin... Ja ilokseni pian uutisoitiinkin miljandöörimiehestä, joka lahjoittaa 100 miljoonaa kadedraalin korjaustöihin. 

Vaikken olekaan Euroopan yhdessä lempimaassani ikinä käynytkään, (paitsi Google earthin kautta) olen varmaan edellisessä elämässä ollut ranskalainen, niin ainakin moni läheinen väittää. J:kin naurahti kerran, että voisin muuttaa sinne koska mulla ei varmaan ois mitään ongelmaa sopeutua joukkoon:.  Kirjoittelisin päivät runoja baskeri päässä ja sikari suussa Seinen rannalla,  nautiskelisin yleisestä tunnelmasta pikkukahviloissa aamusta iltaan cappuccinokupillisen ja croissantin äärellä, ja iltatöinä arvostelisin viinejä ja juustoja...  Eikä kuulemma sovi unohtaa shoppailua. Heh. kieltämättä aika houkutteleva analysointi, mutta veikkaampa että ranskalaisten(kin) arki on paljon muutakin eikä pelkästään tätä siloteltua kiiltokuvakuvitelmaa.

Ja kyllä mun koti on aina Suomessa. Vaikka täällä on asioita, jotka välillä tökkii tai ärsyttää, meillä on paljon hyvääkin. Matkustaminen johonkin muualle aika-ajoin on varmasti ihan kivaa ja silmiä avaavaa, mutta esimerkiksi nyt tämän ilmastonmuutos-näkökulman kautta tarkasteltuna sitäkin tulee pohtineeksi enemmän ja uudesta kulmasta kuin tähän asti. Vielä joskus mä tulen käymään Pariisissa, ja toivottavasti muutamassa muussakin  Euroopan kohteessa, mutta sitä ja Notre Damen korjausta odotellessa kotimaassakin riittää vielä paljon nähtävää. :) 

Silti suurimmat kysymysmerkit tähän alkuviikon tragediaan liittyen on: että  mitä kaikkea sieltä saatiin pelastettua ja ennenkaikkea missä kellonsoittajamme Quasimodo nyt asuu? 

 

With love; 

-Ninni- 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
2/2 | 

Suomessa on niin paljon nähtävää, että yksi elämä ei riitä kaikkea näkemään. Neuvon sinua lähtemään Pariisiin heti, kun tilaisuus tulee.

En halua puuttua mihinkään ilmastokeskusteluun, mutta sanon vain, että se on  ainutlaatuinen tunne, kun ensimmäisen kerran  kävelee Seinen rannalla ja näkee Eifeltornin ja muut tunnetut rakennukset tai istuu katukahvilassa expressolla ja nauttii ympäristöstä. Ekakerran jälkeen olen käynyt ehkä 10 kertaa lyhyesti, koska asun 500 km:n päässä, mutta minulla ei ole koskaan ollut aikaa shoppailla tai kiinnostusta käydä Disneylandissa. Palosta pelastuneesta  ruusuikkunasta tuli minulle viime pääsiäisen vertauskuva ikuisuudesta ja  kovien kohtaloitten  päässä loistavasta valosta.

P.181S. Pariisin metrolla on uskomattoman helppo ja nopea liikkua, mutta huonojalkaiset ovat usein heikoilla.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

31-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat