Kuulin juuri tosi, tosi mukavia uutisia eräältä ihanalta ihmiseltä, ja oon niin onnellinen hänen puolestaan!!  Mutta silti se uutinen laittoi taas miettimään omaa elämää ja sen vaihetta...

Päällimmäisenä pyörii kysymys; "Saanko mä ja me ikinä aikaiseksi mitään?" 

Musta vaan välillä tuntuu ettei mulla/meillä tuu ikinä olemaan edes pienimpiäkään mahdollisuuksia niihin sellasiin asioihin, mitä oikeesti haluan/halutaan - ja mistä unelmoin/unelmoidaan... Ei ennenkun ollaan  kasvettu joku 50v viljaa... Jotenkin se erääntyyppinen tieto (ja osittainen pelkokin) tästä kaikesta paikalleenjäämisestä ja asioiden muuttautomuudesta syö sisintä hiljaa nakertaen. Vaikkei niin tietenkään haluaisi.

Sitä tulee vaan väkisinkin olo, että mun sairaus on jollain jännällä tavalla kokoajan pakonomaisesti muodollinen syy siihen, mihin suuntaan asiat sitten lopulta tässä elämässä menee. Olo, että meidätkin ehkä hyväksyttäisiin jollain lailla paremmin, tai että meidät otettaisiin vakavemmin jos mulla/meillä olisi jotain sellasta, mitä meillä ei ehkä sitten tule ikinä olemaankaan...

En saanut vaikuttaa siihen, millaiseksi synnyin, tai millaiseksi elämäni muovaantuu minun tahtomattani. Kumpa olisin, niin moni asia olisi varmasti nyt toisin. Nyt olen vaan "keskellä juttuja" kun on pakko "alistua" olosuhteisiin jotka vaan on läsnä.  Toki olen kaikesta tämänhetkisestä mitä elämääni sisältyy erittäin kiitollinen ja onnekas, mutta joskus (hyvin harvoin kylläkin) se kaiken keskellä olo tuntuu pahalta. 

Mun elämä on ollut, ja on nytkin hyvää ja onnellista, mutta välillä tulee näitä päiviä kun kaikki tuntuu niin vääränlaiselta. Syytän tätä fiilistä tänään eilisestä. Jos maanantaina on kakka päivä, koko viikko menee päin peetä.  Ehkä mä vielä joskus saan tän vaiheen loppumaan. Ehkä vielä jonain päivänä opin nauttimaan siitä, että on asioita joille ei jatkuvasti vaan voi mitään. Joiden etenemiseen ei vaan voi vaikuttaa, ja joista ei ehkä pitänytkään tulla mitään vaikka kuinka olisi halunnut.

Välillä elämä rajoitteiden, erilaisen ulkönäön, ja niiden kautta tulevien/tehtävien ennakkokäsitysten kanssa suoraan sanottuna v***taa vietävästi. Silti pyrin olemaan aina kaikessa niin hiton suunnitelmallinen ja järkevä. Yritän ylläpitää loogista ja positiivista ajattelutapaa, vaikkei se todellakaan ole aina ominta vahvuuttani. Yritän kyetä näkemään asioita niin monipuolisesti eri vinkkeleistä kuin voi, ja todistaa taukoamatta että mikään edellä mainittu tai mikään muukaan unelmoimisen arvoinen ei ole este millekään - ei ainakaan minun maailmassani. Toivon että myös ympärilläni olevat ihmiset näkevät päällimmäisenä tahdonvoimani eri asioihin eivätkä esimerkiksi vain ulkokuorta, jolla tuomita ne pintaa syvemmät kerrokset.  Tämä ei kuitenkaan aina onnistu. Ei tänään(kään). 

Tää on kai sitä 30-kriisin ns. jatkoaikaa. Aika-ajoin vaan tuntuu että elän elämääni väärin tavoin tietyillä osa-alueilla. Tavoilla joita ei arvosteta, niitä arvostellaan. Vaikka olo onkin tänään "kahlittu" yhdenlaiseen elämäntapaan,  ja  tunteeseen, ettei minulla ole laajaa valinnanvapautta, niin jostain ihmeestä sitä uskoa niihin omiin, tavoiteltaviin unelmiin kumpuaa joten muistutan jälleen kerran itseäni;  never say never. Koska sellaista elämä on - arvaamatonta. Se voi yllättää silloin kun vähiten dsitä osaa odottaa.  

With love; 

-Ninni-

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

32-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Heinäkuu

Kategoriat