"Hiljaa mielessäin, mietin elämäni polkuu eteenpäin..."

Huokaus. Okei,

Mietin pitkään, hyvin pitkään avaudunko tästä tänne. Tämä on kuitenkin mun ns. päiväkirja, joten päätös on myönteinen, pienin pelonsekaisin fiiliksin mitä tästä tekstistä sanotaan - mutta mä otan sen riskin. Tätähän mun blogin teema on; aitoa arkea, aitoja tuntemuksia. 

Mä haluan nyt avautua aiheesta, joka on mua jo pidemmän aikaa mietityttänyt.   En tiedä heijastuuko tästä joku tuleva 30 kriisi, mutta eikai sekään olis mitään epänormaalia.  Tiedän jo nyt että tuun vuodattamaan kyyneliä tätä kirjoittaessani.  Tästä on jotenkin  vaan hirveen vaikeaa puhua kellekään kasvotusten, en tiedä miksi. Enkä tiedä mistä nytkään aloittaisin...

Mä kuvittelin nuorempana että kun oon 30, maksimissaan 35 mä olen saavuttanyt kaikki elämäni suurimmat etapit: vakituisen  työpaikan, miehen jonka kanssa olen rantautunut avioliiton rauhaisaan satamaan, yhteisen omakotitalon ja ainakin yhden, ehkä 2 lasta.  Normaalit nuoren naisen haaveet siis. MUTTA  kaikkihan me tiedetään että asiat ei ikinä mene tosielämässä niinkuin haluaisi sen käsikirjoitettavan. 

Tällä hetkellä mulla menee ihan hyvin ja oon suht onnellinen  mutta pääasiassa nää  kaikki asiat  pyörii edelleen vain haaveissa. 

Työpaikan saanti on aina mun tilanteessa haasteellista, mutta erityisesti viime vuoden lopussa  mua alkoi jotenkin jopa hieman turhauttaa - vaikka kuinka yrittää, niin tuntuu ettei mikään ikinä riitä.  Onneksi tuulen suunta muuttui tämän vuoden alussa, ja  tällä saralla tapahtunut muutos. 

Mitä parisuhteeseen tulee, niin oon löytäny rinnalleni ihmisen joka rakastaa mua juuri tälläisenä kuin oon, ja minäkin rakastan häntä.  Meidän tarina on kuitenkin mennyt aivan eritavalla kun miten olin sen omassa päässä nähnyt. Olemme olleet  avomieheni kanssa nyt  5 vuotta kihloissa, ja kyllä, meilläkin on niitä kuuluisia ylä- ja alamäkiäkin. Ihan kuten kaikissa muissakin parisuhteissa. Suhteemme on vaatinut ehkä normaalia enemmän kaikenlaisia vaiheita, ja koetellut meitä monella tapaa, mutta juuri nyt kaikki on hyvin. Haaveilemme parina samoista asioista kuin kuka tahansa muu pariskunta, vaikka välillä tätäkin asiaa epäillään.

Kyllä  me olemme puhuneet naimisiin menosta, mutta se ei ole tapahtumassa lähitulevaisuudessa, joten pelko pois sukulaisilta - kutsuja ei ihan heti ole postilaatikoista/luukuista tipahtelemassa... Voin luopua haaveesta avioitua alle 30-vuotiaana, mutta kirkkohäistä kesällä en luovu. Enkä avioehdon teosta.  Terveisiä vaan kullalle :) .

Ja mitä tulee siihen  omakotitaloon, niin ehkä se on mahdollista joskus 20 vuoden päästä tai seuraavassa elämässä.  Jollei jostain tule lottovoittoa kuin tyhjästä. Todennäköisyys tosin on yhtä iso kuin neulan löytäminen heinäsuovasta.

Kaikki nuo ovat kuitenkin aika "pieniä" juttuja vaikka vaikuttavatkin kokonaisuudessa osaltaan siihen,  mistä minä henkilökohtaisesti eniten haaveilen; omasta perheestä. Lapsen/lapsien saannista, äitiydestä. Haluan kokea sen, sillä en halua jäädä vanhempana yksin. Olen myös lapsirakas, eikä ajatus kahdestaan jäännistä koko loppuelämän ajaksi kumppanin kanssa tee minua iloiseksi.

Musta on jotenkin viime vuosina tuntunut että oon "tuhlannut"  ehkä jopa väärinkäyttänyt mun elinvuosia. Aina sanotaan, että lapset "pitää" tehdä nuorena.  Oon aina ollu sitä mieltä että ensin työ, ja muut kuviot vakaalle pohjalle, ja sitten vasta lapset - kuitenkin  että elät oman nuoruuden eka. Viime vuosina kun tosi moni mua enemmän tai vähemmän nuorempi frendi on saanut lapsen, ostanu talon tms,  musta on tuntunu etten saa omassa elämässä aikaseksi mitään.  Oon ikuisesti opiskelija/työtön jonka tulo on hautaan asti se työkyvyttömyyseläke.  

Mä kävin ennen pääsiäistä ihan perus neurokontrollissa, ja siellä taas kyseltiin ties kuinka monennen kerran perhehaaveista.  Sanoin että ei ole vielä ajankohtaista. Lääkäri on ollut ainoa joka on hyväksyttävästi "udellut" asiaa ja hyvä niin. 

Ihminen jolla on synnynnäinen sairaus, jonka hän ei anna estää omaa elämää, mutta jonka takia muut yrittävät laittaa ehkä jopa stopin näille ihan normaaleille, oikeutetuille unelmille. Tässä kohtaa se ei suututa, se satuttaa. Sillä ainoa juttu,  joka minua on satuttanut eniten henkisellä tasolla koskaan, on se kun eräs henkilö sanoi minulle, että jos saisin joskus lapsen/lapsia se otettaisiin minulta pois sairauteni/ tämän lievähkön raajahalvauden takia. En kuulemma kykenisi huolehtimaan lapsesta. Itkin monta yötä tämän takia. 

Mutta tämähän on aihe joka on ollut kauan ja on valitettavasti vielä  edelleen tabu - vammautunut ihminen ja vanhemmuus. 

Moni saattaa ihmetellä miksei me sitten vaan hankita lasta -  sitten ajallaan. Asia ei kuitenkaan ole kohdallani/kohdallamme ihan niin yksinkertainen, johtuen mm. tästä minun SWS:sta. Mulla se tulee olemaan todella suunnitelmallinen prosessi, joka pitää tarkoin  käydä läpi vaihe vaiheelta lääkärin kanssa mm siksi että mulla on epilepsia. Syömäni epilepsialääkkeet voivat olla haitaksi sikiölle, joten lääkityksen tauosta pitää keskustella. Samalla saatan joutua aloittamaan varmuuden vuoksi foolihapon syönnin, syystä jota en enää muista. Otin näistä, ja monesta muustakin asiasta selvää köydessäni perinnöllisyysklinikalla reilu vuosi sitten, asioiden ruvetessa kiinnostamaan entistä enemmän. Asia on kuitenkin kiehtovalla tavalla ihana, ja pelottava yhtä aikaa. Silti on asioita jotka varjostavat unelmaa; taloudellinen tilanne nyt on selvä, mutta tämä SWS. 

Tiedän että mahdollinen raskaus tulisi vaatimaan kaikenlaista, eikä se tai elämä lapsen kanssa yhdistettynä lievään raajahalvaukseen tai koko tähän sairauteen tule varmastikaan olemaan helppoa. Eikä sen tarvitsekaan.  En ole missään vaiheessa kuvitellutkaan niin. Tiedän että mulla olis mun puoliso ja muukin perhe siinä hetkessä tukenani, vaikka äiti aina silloin tällöin jaksaakin muistuttaa ettei hän halua mitään yllätyksiä 9 kuukauden päästä.,.

Ymmärrän äidin huolen, mutta ei hän sitä lasta kasvattaisi/hoitaisi kokonaan, vaan aina silloin tällöin olisi avustamassa ja antamassa neuvoja, kuten kuka tahansa muu vanhempi olisi.  Minä olisin tässä mahdollisessa tilanteessa äiti. päävastuu olisi siis minulla. Olen myös kuullut äidin sanovan minulle että hän toivoo minun löytävän itselleni miehen, ja että saan perheen ja olen onnellinen. Jos hän ei tätä haluaisi, hän olisi tehnyt tai teetättänyt minulle jonkin operaation, kun olin pieni. Uskoisin niin. 

Toinen asia joka on yhteydessä sairauteeni, ja jonka takia vähän pelkään unelmaani itsekin on se,  mitä papereissani lukee.  Papereissani mainitaan että olen lievästi kehitysvammainen, vähä-älykäs ja vähälahjakas. Minulle sanottiin ammatillisen kuntoutuksen yhteydessä tehdyissä psykologisissa testeissä,  että mun pitäisi ehdottamasti pyytää tämän lauseen poistamista, Olen tätä pyytänyt, mutten tiedä onko se poistettu vai voiko sitä edes poistaa, sillä minulla on edunvalvoja.  Ja tämä saattaa olla syy miksi se pidetään siellä. Syy miksi minulla on edunvalvoja on se että en ole kuulemma tarpeeksi vastuullinen hoitamaan laskujani yms. Minulle ei ikinä ole annettu mahdollisuutta siihen, niin onko se ihme?! Olen varma että osaisin senkin jos minulle annettaisiin mahdollisuus oppia. Toisaalta olen kiitollinen että joku turvaa taoudellisen tilanteeni vaikka ajoittain se vähän harmittaisikin. 

Minua huolettaa että tämä saattaa olla se asia, jonka myötä laki tulee minua vastaan tässä asiassa, saanko olla äiti mahdolliselle omalle lapselleni jos sen aika joskus tulee. Tiedän että raajahalvaus ei yksin riitä - se ei ole tarpeeksi painava syy lapsen poisottoon. Järki minulla kuitenkin toimii yhtä hyvin kuin juuri teroitettu veitsi ja pystyn todella vähäisellä avustuksella selviämään arjestani. 

HUH. Ihme että sain tämän kaiken nyt kirjoitettua. Tämä on asia, jota tulen ihan varmasti vielä monesti miettimään, selvittelemään, ja jonka edestä joudun taistelemaan.  Harmittavinta on, ettei tiedossani ole ketään täysin samassa tilanteessa olevaa henkilöä joka pystyisi samastumaan tuntemuksiini ja tilanteeseeni  TÄYSIN. Mulla ei ole sitä  vertaistani joka voi aidosti sanoa "tiedän miltä susta tuntuu"  Onneksi  eräs ystäväni sai muhun kuitenkin eilen valettua kadoksissa ollutta toivoa tämän tulevaisuudessa ehkä vastassa olevan tilanteen suhteen.  Olen kiitollinen hänen kanssa käymälleni keskustelulle. Hän sai minut uskomaan että  ehkä sittekin teot todistavat enemmän kuin sanat. Taistelun on vaan jatkuttava.  Vaikka ajoittain sitä päätyy miettimään mitä elämä tässä iässä, ilman synnäistä sairautta ja mihin se olisi vienyt, niin tiedän että se elämä ei olisi siinä kohtaa  enää minun.  Tiedän myös että mikään jossittelu ei auta asiaa, enkä saisi verrata itseäni muihin. Toivon vain että mussa riittää pidemmällä tähtäimellä tarpeeksi energiaa ylläpitämään unelmaa onnesta. 

Nyt on aika päättää tämä tarina,  sillä nenäliinatkin paketista ovat loppuneet. Silmät ovat kyyneleistä, mutta myös väsymyksestä turvonneet, eikä nenäänkään mahdu enää enempää täytettä.  Lopuksi haluan todeta, että jos te rakkaat perheenjäseneni tai sukulaiseni eksyitte lukemaan tämän tekstin, haluaisin että jätätte tämän aiheen tänne. En ole varma kykenenkö puhumaan tästä kanssanne kasvotusten. Kaikki aitten ajallaan -  ehkä joskus. Toivottavasti ymmärrätte & kunnioitatte pyyntöäni. Kaikille muille blogini lukijoille haluan sanoa KIITOS. 

Kiitos, että jaksoit avautumiseni, Kiitos jos luit loppuun. KIITOS että ymmärrät - edes jollain tasolla.että minäkin haluan joskus kokea elämäni ( hienoimmaksi kerrotun )   tähtihetken.          

          

With love;                                                                         

-Ninni-

 

 

 

Kommentit (8)

Lyyli

Toivottavasti jonain päivänä saat kokea sen tähtihetken! Kaikkea hyvää sinulle.

Maikku

Ei vähä-älyinen/lahjakas kirjoita noin hienoa tekstiä! Toivon sydämestäni että jaksat taistella unelmasi eteen, sinusta tulisi hyvä äiti, aivan varmasti ❤️

Heidi81

Olet tärkeä juuri sellaisena, kuin oletkin. Tekstistäsi huokuu fiksu ihminen, ei mikään vähä-älyinen. Käsittelet tilannettasi ja tunteitasi monipuolisesti ja se kertoo jo paljon. Toivon onnea ja siunausta elämääsi, toivottavasti saat nauttia jokaisena päivänä elämän hienoudesta! Aurinkoa päiviisi!

Vierailija

Kiitos tästä kirjoituksesta, olisit aivan varmasti hyvä ja huolehtiva äiti! Olet ihana ja kokenut kovia, tiedät elämän tosiasiat. Onnea sinulle elämääsi!!! <3

Newarkia

Kaikilla meillä on unelmia ja kaikilla meillä on myös vaikeuksia, joiden yli täytyy taistella unelmien saavuttamiseksi.
Voimia taisteluun unelmiesi puolesta!
Hengessä mukana❤️

Maisa

Luin täältä tekstejäsi ja olet todella hyvä tyyppi. Toivon että lapsi- ja työasiasi ja muut tulevat menemään hyvin ja pääset toteuttamaan unelmiasi elämässä.

Vierailija

Moi, hieno teksti! Tsemppiä!
Meidän tyttärellä on myös tuo SWS, olisi hienoa vaihtaa kuulumisia.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

30-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

Instagram