Haluan kertoa teille pienen tarinan... 

 

Olipa kerran nuori tyttö. Hän oli 17-vuotias, kävi yläastetta, harrasti aivan tavallisia asioita, ja piti samoista asioista kuin kuka tahansa ikäisensä. Tyttö joka saattoi tuossa iässä ehkä hiukan olla kateellinen kavereilleen, joilla oli Marimekon olkalaukut, ja Stabilon kuitukärkikynät.  Tyttö rakasti koulunkäyntiä niin paljon, että olisi voinut viettää siellä myös kaikki lomansa. ( onneksi hän tuli myöhemmin järkiinsä )

Lukukaudet vaihtuivat nopeaan tahtiin, ja pian oltiin jo yläasteen  loppupuolella. Vuoden 2005 keväällä,  peruskoulun päättötodistusta oli hakemassa tyttö, joka oli ennemminkin helpottunut peruskoulun päättymisestä, kuin huolissaan tuntemattomasta tulevaisuudesta.  Jokin oli muuttanut tyttöä. Ne olivat  nuo menneet, yläasteella vietetyt vuodet. 

Kukaan, ei kukaan arvannut mitä kaikkea  noina vuosina olikaan tämän tytön  hymyilevän kuoren alla. Miksikö? koska hän ei kertonut kellekään, mitä todella tunsi. Koska hän ei halunnut huolestuttaa ketään, ja koska hän oli jo silloin vahva, ja tiesi selviävänsä siitä kaikesta yksin. Vaikkakin kokoajan tiesi myös sen tosiasian, ettei niin olisi tarvinnut olla.  Hän valitsi itse olla puhumatta kenellekään,  ja turvautui ihmisten kanssa puhumisen sijaan useasti kynään ja paperiin. ..  Eikä edelleenkään aio kertoa syytä moiseen, toivoen että ihmiset hänen ympärillään eivät kyselisi asiasta enempää. Sillä on asioita, joita nuorena, tai vielä aikuisenakaan, ei halua kertoa edes niille rakkaimmille läheisilleen tai ystävilleen, mutta joiden kanssa oppii elämään.

 

 n 10 vuotta myöhemmin, vuonna 2015 tämän tarinan tyttö istui kotonaan tietokoneella, kirjoittamassa tätä tarinaa blogiinsa, vieressään saman vuoden toukokuussa opinnäytteekseen kirjoittamansa 118-sivuinen runokirja. Jota ei ikinä pitänyt tehdä. Jonka runojen ei ikinä pitänyt päätyä kenenkään muun luettavaksi, vaan joiden piti jäädä visusti lukittuun pöytälaatikkoon, Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, sillä se toi maailmaani mukanaan monta ihmeellistä asiaa. . .  :) 

 

Nyt voimme siirtyä sadusta todellisuuteen. Kuten jo varmaan ymmärsit,  tuo tarina kertoi minusta itsestäni. Olen tyytyväinen siitä, että olen kohdannut nuoruuteni vaikeudet omalla tyylilläni, ne ovat muovanneet minusta juuri sellaisen minän kuin nyt olen - (jollain tasolla) henkisesti vahvan ihmisen. Olen myös  enemmän kuin kiitollinen siitä, että saan jakaa tarinani teidän kanssanne, mutta olen myös kiitollinen Validia ammattiopistossa minua opettaneille opettajille, jotka antoivat minulle mahdollisuuden toteuttaa tämän omakustanteisesti painetun runokirjan opinnäytetyönäni, sillä muuten sitä tuskin koskaan olisi tehty. Eikä se olisi ikinä paisunut näin suureksi jutuksi miksi se on nyt jälkeenpäin  paisunut.  

 

Tiedän. Nyt mietit mitä tarkoitan "jutun paisumisella. " Noh minäpä kerron;

 

Toukokuussa -15 siis painatin runokirjoja 55kpl omakustanteisesti opinnäytetyökseni. Tein kirjalle kampanjan ja markkinointisuunnitelman, sekä laskin kannattavan myyntihinnan. Ajattelin että kirjoja oli liikaa, ja hinta jonka olin määrittänyt teokselleni (20,00€)  olisi liian suuri. Olin sitä mieltä etten ikinä onnistuisi kaikkia kirjoja myymään, tai ettei kukaan sitä halua ostaa, joten en asettanut odotuksia korkealle. Olin pahasti väärässä.

Kesäkuun loppuun mennessä olin myynyt kirjaa jo koulun kirjastoon, suurelle osalle sukulaisistani ja ystävilleni. Kaiken huipuksi sain lahjoitettua yhden kappaleen kirjastani äitini avustuksella Rva Jenni Haukiolle, kun hän yhdessä puolisonsa Presidentti Sauli Niinistön kanssa saapui Naantaliin.  ja se jos mikä tuntui hienolta hetkeltä.   (olen myös kuluneen vuoden aikana vienyt runokirjani Cheekille ja Elastisille.)

 

Silti pahvilaatikossa oli vielä yli parikymmentä kirjaa. ja muistan miettineeni, mihin ne laitan. Kaikki halukkaat ovat kirjansa jo ostaneet. . Heinä-elokuussa oli hiljaisempaa. Sain kyllä kirjani myytyä Naantalin kaupunginkirjastoon mutta se taisi olla ainut loppukesästä syntynyt kauppa. 

Syyskuun puolen välin paikkeilla tuulen suunta vaihtui.  Enemmän kuin osasin edes unelmoida.

 Minusta ilmestyi paikallisessa ilmaisjakelulehdessä juttu joka oli kirjoitettu positiivisuus teeman ympärille. Jutun pääasiat olivat 1. positiviinen asenne 2. työkokeilupaikan etsiminen ja 3. runokirja.  Juttu ilmestyi 23.9-15, ja jo pari päivää jutun julkaisun jälkeen, sain yllättävän/odottamattoman yhteydenoton tämän paikallislehden toimituksesta. 

Muistan, kuinka istuin jälleen tietskan ääressä, kirjoittamassa silloin vielä Bloggerin puolella ollutta blogia, ja puhelimeni alkoi soida. Kello oli hiukan yli iltapäiväneljän, mutta minulla oli yöpaita päällä.  Vilkaisin puhelinta, ja koska näytössä vilkkui tuntematon numero, annoin puhelimen jatkaa soimistaan. En yleensä vastaa tuntemattomiin numeroihin.  Onnekseni soittaja oli sinnikäs, joten annoin periksi ja vastasin. Vastaamisesta seurasi elämäni ehkä tunnerikkain, ja unohtumattomin puhelu.

 

" - Täällä on X X   X-lehden toimituksesta hei!"  Kuului iloinen ääni puhelimen toisesta päästä. 

taisin juuri ja juuri saada sanotuksi jotain "moin" tyylistä, ennenkuin tämä iloinen naishenkilö langan toisessa päässä jatkoi;  

" - mä soittelen sulle kun susta tehtiin tää juttu meidän lehteen ja se on saanu tosi paljon positiivisia kommentteja ja palautetta...  "  Mitäs sulle kuuluu? " 

Tässä kohtaa olin aika hämilläni, mutta kerroin että hyvää kuuluu, ja että on kiva, jos juttu on saanut hyvän vastaanoton.

Toimittaja langan toisessa päässä jatkoi; " - niin oli mulla toinenkin syy, miks mä sulle lähin soittelemaan...

( tässä vaiheessa olin vielä ihan varma, että he haluavat tehdä musta toisen, isomman jutun, sillä siitä oli puhetta kun tätä julkistettua juttua tehtiin, että olisi ollut materiaalia isompaankin juttuun, mutta tila ei riittänyt kuin murto-osaan siitä. )

...Nimittäin meidän toimitukseen soitteli sellainen vanhempi mieshenkilö, joka oli nähnyt sun jutun ja  joka haluaisi ostaa sulta 4 runokirjaa... "

- Okei, kuulin oman ääneni välissä sanovan.

 ...Eikä siinä vielä kaikki, vaan hän haluaa ostaa ne kirjat sulta XXX€ kappalehintaan, eli hän maksaa sulle 4 kirjasta yhteensä  XXX€. "

 

Kun nämä sanat valtasivat tajuntani, syntyi varmaan viiden minuutin pituinen hiljaisuus, niin että puhelimen toisessa päässä olleen toimittajan piti varmistaa että olen vielä linjoilla, eikä puhelu katkennut. Mä olin pudota tuolilta, enkä meinannut ymmärtää mitä mulle juuri oli kerrottu. Sydän oli  tässä vaiheessa keskusteluamme jo hypännyt enintään kurkkuun, eikä ääntä meinannut aluksi tulla - ei niin yhtään vaikka kuinka yritti. 

- Joo, oon mä täällä vielä,  mutta siis anteeksi, voitko sä toistaa mitä juuri sanoit? mä sain sanottua takaisin puhelimeen kun olin ensin kerännyt itseni.

Mulle kerrottiin,  että toimitukseen oli tosiaan ottanut yhteyttä vanhempi  paikallinen mieshenkilö, joka oli nähnyt mun lehtijutun ja tämän jälkeen mennyt googlaamaan (??!!)  mun nimen juuri itselleen hankkimallaan tietokoneella. Hän oli päätynyt lukemaan Bloggeriin blogiani, ja tarkalleen juttua nimeltä "Tyttö blogin takaa" , jossa kerron mun sairaudesta,  ja siitä mitä kaikkea siihen liittyy.

Kirjoitan jutussa myös meikeistä, jotka auttavat minua ns. peittämään kasvojeni tuliluomen, mutta jotka ovat niin kalliita, ettei minulla ole niihin varaa. Niihin ei ole olemassa minkäänlaista tukea, tai korvausta, eikä TYKSikään suostu niitä minulle toistamiseen ostosopimuksella kustantamaan. He tekivät näin ollessani hiukan yli 10-vuotias, mutta eivät enää kun asia olisi monellakin tapaa ajankohtaisempi.                                                                                                                      

En ole ikinä meikannut niistä syistä, kuin monet muut naiset. En myöskään käytä meikkiä siksi, että häpeäisin näyttäytyä tälläisenä, joka olen ollut elämäni kaikki 29 vuotta.  Oikeastaan sellaisia hetkiä jolloin voin sanoa että olisin kaivannut meikkaamista on ollut melko vähän, mutta näin aikuisena olisi ihanaa jos sellaisina päivinä joilla on suurempi merkitys, tai jokin isompi juhla, voisi hiukan laittautua.  Vaikka minulla on hyvä ja terve itsetunto, ja olen itsevarma ihminen,  niin olen aina ollut  melko itsekriittinen. Tunnen, että hiukseni ovat kaikki se mikä minussa on kaunista. Siksi haluan pitää niistä huolta, ja olisi katastrofi jos niille kävisi jotain. :D Kaikesta huolimatta minäkin olen nainen, ja minulla on oikeus olla kaunis. Ehkä hieman erilailla tai monimutkaisemmin kuin muilla, mutta kuitenkin. 

 

Noniin.  Palatakseni tähän puheluun, "mysteeri"mieheen ja toimittajaan. Toimittaja selitti mulle että tämä mies on täysin perheetön.  Hänellä ei ole sukulaisia tai lapsenlapsia, mutta hänellä on ihan kivasti rahaa.  Hän antaa vuosittain johonkin sellaiseen asiaan liittyen rahaa, jonka itse kokee sen arvoiseksi. Ymmärsin toimittajan puheista, että erityisesti nuoret ovat lähellä hänen sydäntään.  Tämä herrasmies  oli perustellut minut rohkeaksi ja mitä kaikkea muuta, ( en valitettavasti muista koska uutisen kuultuani olin  hetken ihan sumussa ) ja sen takia  haluaa antaa mulle tämän XXX€, jotta mulla olisi mahdollisuus ostaa nämä meikit, joihin minulla ei muuten olisi varaa.  En tiedä, miten asia olisi pitänyt ottaa. Ravasin ympäri kämppää, kädet täristen ja hoin mielessäni: "tää ei oo todellista, tää on hyvä vitsi." Mutta ei ihan täyttä totta se kuulemma oli.  Jahka selvisin alku"shokista"  sovimme toimittajan kanssa tapaamisen lehden toimitukseen, jolloin voisin rahat sieltä hakea ja jättää kirjat tälle lahjoittajalle, joka siis haluaa edelleen pysyä täysin  anonyyminä.   Minä kunnioitan hänen tahtoaan. 

Kun sitten noin viikkoa myöhemmin, olin muissa asioissa yhteydessä lehteen sain kuulla että kirja pinoon saisi lisätä vielä yhden kirjan tuohon samaan kappalehintaan, mistä oli aiemminkin ollut puhe. Ihan mieletöntä. Koko tämä kuvio on edelleen, nyt , noin vuoden jälkeenkin on  ihan käsittämätön.  Se on uskomattoman upea ele ensinnäkin tältä anonyyminä esiintyvältä henkilöltä, enkä ikinä, siis ikinä voi kiittää häntä tarpeeksi.

Kerroin perheelleni jutusta, välillä itkien ja välillä nauraen. Äitini arvuutteli tuolloin, että olen saanut työpaikan tai kutsun Linnan juhliin. (Niihin on kyllä vielä melko pitkä matka tästä.)  Sanoin silmät täynnä onnenkyyneleitä, että ei tullut kutsua linnaan, mutta tuli jotain paljon parempaa; on kuin olisin saanut lottovoiton. Enkä kyllä yhtään liioitellut asiaa.  Silti sanoin;

"Ei tälläistä tapahdu  tänäpäivänä, 2000-luvun Suomessa. Ei minulle, joka olen vain tälläinen ihan perustallaaja.  Nipistäkää nyt herranjumala joku minua, että herään tästä epätodellisesta unesta."

Kävin lunastamassa minulle jätetyn arvokkaan kuoren sovitusta paikasta.  Annoin runokirjat, joihin olin kirjoittanut omistuskirjoitukset, minun ja tämän herrasmiehen välillä toimivalle toimittajalle.  Niin ja kukat, joiden toivoin ilahduttavan sinua, joka olet koko tämän eleen takana.  Ja jos sinä, luet tämän tekstin joskus, haluan sinun vain tietävän  kuinka paljon tekoasi arvostan, ja miten paljon se minulle merkitsee.  

En tule koskaan unohtamaan tätä. Olit hienosti ajatellut ihan kaikkea, myös sitä miten toimit jos olisin kieltäytynyt ottamasta pelkkää  rahaa vastaan tuntemattomalta ihmiseltä.  Niinkuin olit ilmeisesti aluksi meinannut.  Täytyy kyllä myöntää että ihan hiukan ihmettelin sitä. Yleensä ihmisillä on jokin taka-ajatus, jos he antavat toiselle rahaa. Mutta sinä erotuit tässäkin massasta. Kiitos siitä. 

 

On hienoa huomata että vielä nykyäänkin löytyy ihmisiä, joilla on monin tavoin sydän paikoillaan, ja se sydän on täynnä aitoa kultaa. Se on harvinainen ominaisuus tänä päivänä. Mutta näköjään se ei ole vielä kadonnut maailmastamme onneksi kokonaan. Hyvä niin. Olen itse saanut hyvän kasvatuksen, ja minulle on opetettu, että toisia pitää kohdella, kuin toivot itseäsi kohdeltavan. Kumpa vaan muistaisimme sen jatkossakin aina ihan kaikessa.  Ei ainoastaan tälläisissä jutuissa.

Join toimittajan ja avopuolisoni kanssa kupillisen kahvia ja mietin;  "Ilmeisesti olen tehnyt elämässäni jotain oikein, koska minulle tapahtuu tälläistä " Mutta tiedättekö ilman luonnettani, jonka olen perinyt ihan selkeästi äidiltäni ei tässä(kään) tilanteessa nyt oltaisi. .. Joten kiitos kuuluu myös kotiin. Tämä koko tapahtumien ketju jonkaolen saanut läpikäydä viime vuonna  keväästä alkusyksyyn  on ollut huikea matka, jota muistelen vieläkin lämmöllä. . Se on vienyt mukanaan minut  huimien uutisten, suorastaan ihmeiden kautta mm. kirjamessuille ja moneen muuhunkin. Kuka tietää, mitä tuleva tuo tullessaan? Tiedän jo nyt tämän kaiken olevan hyvää ja kaunista, enemmän kuin se kuuluisa unelma  siitä onnesta.

Halusin jakaa tämän kanssanne, sillä nämä tapahtumat ovat todistaneet että kaikella on jokin tarkoitus.  ja aina kannattaa uskoa itseensä. En siksi että haluan leveillä asian kanssa. Se ei ole ollut luonteelleni ominaista, eikä tule koskaan olemaankaan.

Haluan myös lopuksi kertoa, että minulle sanottiin että voin käyttää tämän saamani rahan ihan mihin haluan, että minun ei ole pakko meikkejä ostaa jollen halua.  Mutta minä halusin.  Koen että olisin käyttänyt rahat jollain tavalla väärin, jollen hankkisi niillä sitä, mihin lahjoittaja on ne halunnut minulle antaa.  Saatteko ajatuksesta kiinni? Toivottavasti.  Joku saattaa pitää minua ehkä hulluna, kun ostan kalliita meikkejä, mutta kyse ei ole siitä että minulla olisi kallis maku, vaan siitä että ne ovat ainoat jotka voivat painia tässä sarjassa.  :)

Lopuksi haluan vielä lainata suurta idoliani todeten;

 

 

Huomaan kun onnenkyyneleet takin kaulukseen putoaa.

Onnenkyyneleet takinkaulukseen, kuin tähti taivaalle, putoaa.

Onnenkyyneleet takinkaulukseen, kuin tähti taivaalle, putoaa.

Kiitollinen, siunattu, onnellinen.

Matkannu tänne ohi ongelmien.

Mietin miten mä ansaitsen tän kaiken,

mitä ikinä uskalsin toivoa, mä sain sen.

Kiitollinen, siunattu, onnellinen.

Matkannut tänne ohi ongelmien.

Mietin miten mä ansaitsen tän kaiken,

mitä ikinä uskalsin toivoa, mä sain sen.

Onnenkyyneleet takinkaulukseen, kuin tähti taivaalle, putoaa.

Onnenkyyneleet takinkaulukseen, kuin tähti taivaalle, putoaa.

Onnenkyyneleet putoaa.

Onnenkyyneleet putoaa.

 

Näihin sanoihin & näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa.   Kiitos teille jotka jaksoitte lukea loppuun asti, sillä tätä ei olisi voinut lyhyemmin kirjoittaa niin että tämä fiilis välittyy myös lukijalle. 

Ihanaa keskiviikkoa kaikille <3

 

 

With love;

-Ninni-

 

Kommentit (4)

Helena

hei Ninni, olen jo jonkin aikaa lukenut blogiasi,  löysin sen, kun joku facekaveri oli laittanut sinusta kertovan jutun KodinKuvalehdestä linkkinä. Ajattelin jotain kirjoittaakin tähän kommenttikenttään, niin tiedät, että varmaan on paljon blogilla lukijoita, jotka eivät kumminkaan kommentoi. Arvostan niin paljon kaltaistasi naista, asennettasi elämään, itsetuntoasi. Ja upeaa, että on olemassa vielä tuollaisia sydän paikallaan -ihmisiä, josta yhdestä kerroit tässä blogitekstissäsi. Olen 50-kymppinen perheellinen nainen.

nakymatonninni
Liittynyt3.12.2015

Hei Helena! 

Kiva juttu, että olet löytänyt tien blogini luo. Toivottavasti olet löytänyt täältä jotakin mukavaa luettavaa. Olet oikeassa siinä, että moni bloginlukija pysyy näkymättömissä. Kiitos että et ollut yksi heistä vaan kerroit ajatuksistasi. Olen otettu niistä.  Mukavaa alkusyksyä toivottaen; 

-Ninni- 

- Ninni - / Pisaran verran poikkeavampi

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Näppiksen takana kirjoittelee; 

30-vuotias harvinaisen sairauden kanssa elävä nainen, joka rakastaa hyvää ruokaa, musiikkia ja kaikkea kesään liittyvää rakasta avomiestään unohtamatta. Nainen joka unelmoi suurista, pitää kaikesta tyttömäisestä ja ihastuu ja innostuu välillä asiasta kuin asiasta liiankin kanssa. Mutta ennenkaikkea ihminen jonka toinen nimi voisi olla aitous, ja joka haluaa kyseenalaistaa juttuja ja haastaa itseään mahdollisimman useasti, mahdollisimman monipuolisella otteella. Ihan vaan "pisaran verran"

Tervetuloa moninaiseen arkeeni!

 

 

Blogiarkisto

Instagram