En ole koskaan ollut mitään bestistyyppiä. En ole luonteeltani toisiin ihmisiin helposti sitoutuva, ja lapsuuteni urheiluharrastusten myötä oon ehkä enemmänkin ollut aina porukan "hyvä jätkä". En osannut nyhrätä kahdestaan, ja jos yritti olla kolmestaan, niin huomasi aika nopeasti olevansa yksin.  Niin kai se on aina elämässä: jos yhteen suuntaan kumartaa, väistämättä toiseen pyllistää.

Jo ala-asteella tyttöjen omistushaluisuus, pikkumaisuus ja pitkävihaisuus tuntui haastavalta. Poikien kanssa pystyi sanomaan ikävätkin asiat suoraan päin naamaa ja olemaan kaveri vielä huomennakin, joten voitte arvata millaiseksi kaveripiirini muodostui. Toki nämä asiat eivät ole sukupuolesta kiinni. Tunnen kyllä omistushaluisia, pikkumaisia ja pitkävihaisia poikia / miehiä. 

Tällä viikolla on ystävänpäivä, ja siksipä ystävyys on ollut erityisesti mielessä. En ole yleensä edes juuri noteerannut koko päivää sitten teini-iän seurusteluaikojen, jolloin poikaystävälle piti ostaa sydänsydänpusipusitavaraa, vaan olen ollut enemmänkin sillä linjalla että joka päivä pitäisi olla ystäväänpäivä. Näin vanhemmiten (onkohan mulla joku kriisi, kun aina kirjoitan vanhenemisesta...) sitä on alkanut arvostaa eri asioita, ja ystävänpäivä olisi oiva tilaisuus, suorastaan huippuluokan tekosyy muistaa tärkeitä ihmisiä. 

Oon edelleen yhtä paska ystävä kuin silloin ala-asteella: En kysele lupia; en muista synttäreitä (ellen saa kutsua); en ymmärrä ilmeilyjä, vihjeitä, viittauksia, vertauksia, kiertelyjä ja kaarteluja; en ymmärrä olla mustasukkainen; en aina osaa sanoa mitä tarkoitan enkä useinkaan tarkoita mitä sanon, ja aivan liian harvoin osaan riittävästi samaistua toisen tilanteeseen. Apua, olenkohan mies!? :D Tai ehkä olen sellainen kaikkien kaveri, mutten kenenkään ystävä.

Koen ystäväkseni lähes kaikki ihmiset, joita keskivertoa enemmän kiinnostaa minun elämäni ilman pahantahtoisia tausta-ajatuksia, jotka jaksavat olla innostuneempia lapsistani kuin minä, sekä kaikki jotka muistavat minun asioitani yhtä hyvin - tai jopa paremmin - kuin minä itse.

Läheisimpiä ystäviäni tällä perusteella ovat siis:

- perheeni, joka jaksaa minua silloinkin kun en itsekään jaksa. No se nyt vielä puuttuis, jos ne ei jaksais...  

- kaasoni, joka on minua yli kaksikymmentä vuotta vanhempi ja asuu ainakin viidensadan kilometrin päässä. Ei kadehdi mitään elämästäni, eikä tarvii olla liian usein tekemisissä?

- naapurin täti, joka haluaa aina hoitaa lapsiani ja jaksaa ihastella sitä, kuinka ne "tuovat elämää tupaan". What!??! Hengästyttää pelkkä ajastuskin...

- ex-anoppini, jolta saan vuosittain nimipäiväonnittelut, syntymäpäiväonnittelut sekä joulukortin. Ystävyydestä vai helpotuksesta?

- meidän yhdistyksen sihteeri, joka huolehtii siitä, että minä muistan kaiken oleellisen. Tärkeintä elämässäni ovat yhdistyksen asiat?!

Ainakin nuo edellämainitut ansaitsevat tulevana ystävänpäivänä minulta huomiota. Ehkä soitan piiiiitkästä aikaa myös opiskelukaverilleni ja kysyn, joko hänen vauvansa on syntynyt vai liekö jo rippikoulussa...

Antaakohan tämän nyt huonon kuvan minusta ja ystävyydestä... Vai hyvinkin realistisen? 

Kommentit (3)

Partsi
Liittynyt15.12.2015

Ihana teksti! SIinä oli paljon kohtia, joihin osaan samaistua ja joskus olen jopa kriiseillyt siitä, miksi en osaa hössöttää tyttöjen kanssa jostain tietystä asiasta. Koitan olla itselleni armollinen, että tällainen mä vain olen, ja olen kiitollinen siitä että elämässäni on niinkin paljon ihania ihmisiä kukin omassa roolissaan. :)

Minja
Liittynyt12.8.2015

Kiitos Partsi! Kiva kun kävit lukemassa "raapustuksiani" ja mukava kuulla että löysit siitä samaistumisen kohtia. En siis ole ainut tällainen! Viisaita sanoja sinulla, itselleen täytyy tosiaan koittaa olla armollinen, ja joskus on jopa helpottavaa kun huomaa ettei hössötä samalla tavalla kuin muut. Ehkä itselläni suurimmat haasteet liittyy (naisten) omistushaluun. Nimim. kahden sellaisen kaveri, jotka ovat lähes vihamiehiä keskenään. Kaikesta huolimatta sydämellistä ystävänpäivää!

Seuraa 

Bisnesnainen muutti maalle. Miltä tuntuu kuin kaupasta ei löydykään Juuri Sitä kivennäisvettä, kuntosalina on vain oma piha ja jalkaan sovitetaan korkokengän sijaan kumpparia. Entä mitä tapahtuu kun hän alkaa kasvattaa mahan ohella pottuja. Kirjoittajana potentiaalinen akateeminen työtön, joka on kuitenkin liian yritteliäs tyytyäkseen kohtaloonsa ja ollakseen osallistumatta kylän elämään.