Kuva: Laura Lehtola

Hän oli pysytellyt omissa oloissaan niin kauan kun pystyi muistamaan. Ihmiset – se ei vain ollut hänen juttunsa.

Osin omalla käytöksellään hän oli aikanaan onnistunut karkottamaan myös oman tyttärensä luotaan. Ei tahallaan ilkeillen, mutta sanoilla sivaltaen kuitenkin. Katkerat kokemukset omassa menneisyydessä olivat juurruttaneet hänen aivoihinsa vihan siemenen ja loputtoman kostonhalun. Anteeksi ei anneta, eikä unohdeta. Tätä mantraa hän oli keskittyneesti hokenut kuluneen vuosikymmenen.

Tytär oli aikansa yrittänyt pitää yhteyttä ”edes lastenlasten takia”, kuten hän aina vetosi. Mutta ei, parempi vain kun eivät tällaista kummajaista koskaan tulisi tapaamaan. Tai pyh, hän mikään kummajainen ollut, ainoastaan vähän enemmän omissa oloissaan viihtyvä. Välinpitämättömyydellä ja joskus ilkeydelläkin oli helppo pitää ihmiset sopivan välimatkan päässä. Ei hän ketään tarvinnut, yksin oli ihan hyvä.

Kyläläisetkin jättivät hänet mielellään rauhaan, eivät enää edes kaupalla tervehtineet. Naapuruston kakarat puolestaan kertoivat toisilleen leirinuotiolla kauhutarinoita vihaisesta ja mulkosilmäisestä erakosta, joka tunkeutujan kiinni saadessaan pisti tämän navetan perälle häkkiin ja syötti lopulta talven tullen sioille. Eihän se tietenkään totta ollut. Ei hän lapsia vihannut, vaikka ne nokkavia olivatkin ja tunkivat nenänsä niille kuulumattomiin asioihin. Hiipivät pusikoissa ja yrittivät kurkkia ikkunoista sisään. Joskus hän oli napannut ilmakiväärin olohuoneen nurkasta ja paukutellut pihamaalla hätistelläkseen uteliaat pois mailtaan.

Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista”. Niinpä niin, näitä virsiä sitä jaksetaan soittaa, vuodesta toiseen. Pitääkö sitä kaikelle aina olla syy ja seurauksensa? Mitä jos vain yksinkertaisesti on syntynyt pahaksi, hän tuhahti itsekseen aukaistessaan peräkammarin oven.

Kamiinasta loistava tuli loi hennon pehmeän valon kammarin lattialle, lattialautojen naristessa hänen askeltensa alla. Hellästi ja varoen hän nosti pahvilaatikkoon tekemästään pesästä pienen ja pehmoisen kissanpennun syliinsä. Emo nosti katseensa, mutta nyökkäsi sitten hyväksyvästi ja palasi paikalleen. Tämä vanha mies ei ollut vihollinen.

Keinutuoli narahti armollisesti hänen istuutuessaan. Lämpöinen ja liki sokea kissanpentu käpertyi hyristen hänen suureen kouraansa. Täällä me olemme turvassa, hän ajatteli silittäessään hellästi pienen kissalapsen päätä ja sulkiessaan silmänsä.

Ulkona paukkui pakkanen, mutta sisällä oli hyvä ja lämmin olla.

Kommentit (0)

Seuraa 

Pöytälaatikko on KK:n fiktioblogi, jonka haltija vaihtuu kolmen kuukauden välein. Nyt Pöytälaatikkoon kirjoittaa Laura Lehtola. Hän on rovaniemeläinen matkailualan työntekijä, joka kirjoittaa unohdetuista ihmiskohtaloista. Aiempien kirjoittajien nimet löytyvät aina novellin lopusta.

Sinä voit olla blogin seuraava kirjoittaja. Katso hakuohjeet tästä.

 

Blogiarkisto

2015

Kategoriat