Ikkunat olivat niin likaiset, ettei aamuaurinko päässyt enää läpi. Raili Kantolaa moinen pikkuseikka ei ollut kiinnostanut enää vuosiin. Eläkeläinen nousi ylös milloin huvitti. Tänäänkin hän yskäisi pölyt keuhkoistaan ja totesi, että jokainen hänen kolmestatoista seinäkellostaan näytti puolta yhdeksää.

Tuumattuaan hetken hän nosti painavan täkkinsä kulmaa ja livautti jalat juuri oikeassa kulmassa lattialle. Virheliikkeitä ei enää juuri sattunut, aikoinaan muutama yöpöydän sinivalkoinen posliinikoira oli joutunut hänen uhrikseen. Liiman jälkiä tuskin huomasi.

Raili pujotteli iästään ja lievästä ylipainostaan huolimatta laatikoiden välistä ketterästi kuin käärmenainen. Tottuneesti hän raivasi tiensä wc-pytylle. Rullamuurien välissä tuntui turvalliselta. Tästä talosta paperi ei loppuisi, Raili ajatteli voitonriemuisesti. Sanomalehden karkeus oli tuoreessa muistissa, yleensä navetan päädyn huussista ei löytynyt sitäkään. Raili siveli Serlaansa poskea vasten ja hymyili.

Postiluukku kolahti. Raili otti päivän lehden, silitteli sen tasaiseksi ja asetteli lehtikasaan, jonka päällimmäisenä keikkui kahvinkeitin. Aamiainen oli ollut sama 30 vuotta: kolme kuppia mustaa kahvia ja kaksi sokerikanelikorppua. Lehden lukeminen häntä ei enää kiinnostanut, mutta ei tilausta lopettaakaan voinut. Hesari oli tullut aina ja tulisi hänen kuolemaansa saakka.

Kuolema sai hänet ajattelemaan hetkeksi kellaria. Raili ei oikeastaan tiennyt, oliko se kaikki unta vai totta.

Ymmärrät kai, että tuo läskivuori ällöttää minua.

Railia alkoi hermostuttaa niin, että hän söi vahingossa kolmannenkin korpun. Se taas hermostutti häntä entisestään. Koska kulku jääkaapille oli muurautunut umpeen edellisenä jouluna, Raili oli laihtunut useita kiloja.

Kopkopkop. Raili työnsi vaatelaatikkokasaa sen verran, että sai raotettua ulko-ovea.

”Päivän sapuskat, olkaapa hyvä!” kauppias työnsi muovikassia oven raosta. ”Kuinkas sitä voidaan?”

Raili mutisi jotain vastaukseksi, otti kassin ja työnsi oven kiinni.

Kyllähän ne hänestä puhuivat, tietenkin puhuivat. Ihmiset puhuvat. Sen Raili oli oppinut jo 5-vuotiaana, kun kaupalla tädit kuiskivat hänen selkänsä takana.

Lapsiparka.

Sellainen isä.

Juoppohan se on, mutta olen kuullut pahempaakin…

Oksennus nousi kurkkuun, Raili tunsi isänsä kädet kurkullaan, kun tämä tunki seitsemättä korvapuustia hänen suuhunsa. Tuollainen riuku, saat vähän naisellisia muotoja…

Ajatukset, ne hyökkäsivät aina, kun vähiten odotti. Raili alkoi laskea alakaapin tyhjiä jogurttipurkkeja. Noin viidensadan kohdalla hän yleensä rauhoittui, niin nytkin, mutta jatkoi silti vielä hetken.

Puhelin soi, Raili hätkähti.

”Äiti, ymmärräthän sä, meidän on pakko tehdä tämä. Järjestäjä tulee huomenna meidän mukana. Sun talo siivotaan nyt.”

Lapset. Nuo kultaiset lapset, Niina ja Petri, hänen silmäteränsä, joiden kusiset lakanat hän oli pessyt salaa yöllä, jotta Yrjö ei pääsisi niistä mesomaan. Ne eivät ymmärtäneet, mitä tekivät, typerät, typerät lapset… Paniikki nousi varpaista ylös kuin hyhmä pakkasessa, pakotti Railin aloilleen, se puristi keuhkot lyttyyn ja pakotti Railin hengittämään puuskissa, pyörrytti, happi ei päässyt aivoihin enää.

Ne äänet, se karmea yninä, Raili oli lähestynyt makuuhuonetta kuin hypnoosissa, avannut oven, ne eivät olleet välittäneet hänestä, Yrjö oli katsonut häntä suoraan silmiin, nauranut ääneen, ja jatkanut, jatkanut vain. Se oli katsonut hänen vihdoinkin naiselliseksi muotoutunutta vartaloaan inhoten. Ymmärrät kai, että tuo läskivuori ällöttää minua.

Mutta hän ei ollut ollut heiveröinen pikkutyttö enää, häntä ei nöyryytettäisi. Jos äijä kuvitteli karkaavansa pois hänen luotaan, tämä oli väärässä. Tästä talosta ei poistuisi kukaan eikä mikään.

Saatuaan hengityksensä tasaantumaan Raili otti naulasta avaimen ja suuntasi kohti kellaria. Totuttuaan hämärään hän hiipi ohi puutarhatuolien, ohi moottorisahan. Päästäkseen pakastimelle hänen oli kontattava vanhan pesukoneen, risaisten polkupyörien ja mattokasan muodostaman tunnelin alta.

Muhkea riippulukko irvisteli hänelle. Raili kiersi avainta ja avasi kannen silmät kiinni. Kuva oli kiinni hänen verkkokalvoissaan näkemättäkin.

---

Aamulla kaikki Railin kolmetoista kelloa näyttivät taas puolta yhdeksää. Ovikello soi. Kukaan ei tullut avaamaan. Niina ja Petri tulivat sisään omilla avaimillaan ammattijärjestäjä kannoillaan.

”Äiti!”

Keittiö oli tyhjä. He tarkistivat makuuhuoneen. He kurkistivat vessaan.

”Tänne on ilmestynyt taas lisää kamaa…” Niina huokaisi.

Lopulta he alkoivat siirrellä pahvilaatikoita, vaikka tiesivät, ettei niiden taakse isohko vanhempi nainen mahtuisi. Petri vilkaisi kellariinkin, mutta mitä ihmettä joku siellä tekisi. Lamppukin oli sökö.

Äiti oli kadonnut.

Tiina Vaattovaara

Kommentit (0)

Seuraa 

Pöytälaatikko on KK:n fiktioblogi, jonka haltija vaihtuu kolmen kuukauden välein. Nyt Pöytälaatikkoon kirjoittaa Laura Lehtola. Hän on rovaniemeläinen matkailualan työntekijä, joka kirjoittaa unohdetuista ihmiskohtaloista. Aiempien kirjoittajien nimet löytyvät aina novellin lopusta.

Sinä voit olla blogin seuraava kirjoittaja. Katso hakuohjeet tästä.

 

Blogiarkisto

2015

Kategoriat