”Se luppaa pilvistä mutta saetta ei pitäis tulla”, Pauli informoi läppärinsä äärestä.

”Eli aivan hyvä ilma. Eipä tule liian kuuma.”

Sakari pakkaili keittiössä reppuun ruisleipiä, makkaraa ja kahvia.

”Niitä on vissiin vielä tuola komerossa niitä isän vanhoja saaphaita?” hän varmisti veljeltään.

Metsään lähtö ilman isää tuntui haikealta. Vielä viime kesänä he olivat putsanneet perinteiset hillapaikat yhdessä. Sen verran Sakari oli jotain aavistellut, että oli painanut maaston merkit poikkeuksellisen tarkasti mieleensä. Ison kuusen kohdalta ojan myötäisesti kohti latvasta katkennutta keloa. Kelolta viistosti kello yhteen, kunnes tullaan suon laitaan. Jos poroaita tulee vastaan, olet kulkenut pahasti pieleen.

Vanha paku rämähti, kun Pauli sulki takaoven ämpäreiden ja reppujen nenän edestä. Koko touhu turhautti häntä jo etukäteen. Kaikki tällä perällä tiesivät, että hillat olivat tänä vuonna paleltuneet jo kukassa. Sitä paitsi he olivat auttamatta myöhässä, ne vähätkin marjat oli kyllä kerätty jo.

Mutta Sakari oli huokaillut painokkaasti, tuijotellut pellon ohi metsänreunaan vähän liian pitkään, pyyhkinyt silmäkulmiaan muka salaa. Lellipentu. Sillä oli aina ollut konstinsa ja he muut, Pauli varsinkin, olivat joustaneet. Siellä se nytkin istui hytissä, odotti häntä kuin presidentti autonkuljettajaansa. Paulin teki mieli kopaista kannat yhteen ja ojentaa käsi lippaan ennen autoon astumista.

Sakari katseli kauas kaukaisuuteen eikä ollut huomaavinaan veljensä ärtyneisyyttä. Hän oli tottunut Paulin pomottamiseen. Oli parempi pysyä poissa tieltä ja antaa isoveljen hoitaa hommat. Isän lemmikki se oli ollut aina, hän huomasi ajattelevansa hivenen katkerasti. Sakaria isä ei ollut koskaan huolinut mopon rassaukseen, navetan purkuun tai muihin ”miesten töihin”. Sen sijaan Sakari oli oppinut rieskanteon salat äidin helmoissa.

Matka kului moottorin ja paikallisradion säestämänä, ei hytissä olisi juttelusta mitään tullutkaan. Vähän ennen isoa kuusta Pauli pysäytti pakun hiekkatien leveämpään kohtaan.

”Tuo kymmenen litran henttari on kyllä aikamoista liiottelua”, hän silmäili Sakarin kädessä roikkuvaa ämpäriä.

”Saattaa olla”, Sakari vastasi eikä tehnyt elettäkään jättääkseen astiaa autoon. Isällä oli aina ollut sellainen mukana, varmuuden vuoksi.

Kun ojaa myöten oli kuljettu vartti, alkoi tihuuttaa neulanpään kokoisia vesipisaroita.

”Vai ei sadetta…”, Sakari mutisi. Sateen mukana tulivat sääsket, Sakarin oli pakko pysähtyä myrkyttämään itseään. Pauli paineli eteenpäin hirven lailla eikä katsonut taakseen.

Perillä he totesivat omin silmin sen, minkä Pauli oli jo tiennyt: joskus keltaisena notkuneet mättäät olivat tyhjää täynnä.

”No se tullee vähän pitempi kävelylenkki”, hän narautti hampaiden välistä ja alkoi poimia yhden hillan sieltä, toisen täältä. Tyhjin käsin täältä ei lähdettäisi.

Sakarikin laski repun kuusen juureen ja alkoi kyykkiä. Hän repisi joka ikisen arktisen pilvimarjan, mitä metsästä löytyi.

Veljekset kirmasivat suolla kuin juuri jalat alleen saaneet poronvasat, hyllyvä alusta teki liikkumisesta haastavaa. Mutta kisa oli käynnissä ja se oli verisempi kuin koskaan. Tunnin kuluttua Sakari pysähtyi ja tajusi, ettei kuullut enää veljensä ähkimistä.

”Pauli!”

Ei vastausta. Sakari lähti kävelemään kohti eväsreppua ja vilkuili hilloja hajamielisesti. Ämpärin pohja oli juuri ja juuri peittynyt. Turhaa touhua, aivan kuten Pauli oli jo eilen illalla todennut. Sakaria suututti. Herra Kaikkitietävä pääsisi taas ilkkumaan kaupunkilaisveljeään. Eipä yliopistopapereillakaan kaikkea ymmärretty, höhöhöhö.

Paulia ei saisi lähtemään kotiseudulta kirveellä eikä puskutraktorillakaan, joten oli ollut luonnollista, että kotitila oli jäänyt hänelle. Sakarille jäisi vähän rahaa ja muutama muistoesine. Isän liian isot saappaat.

Pauli istui jo nuotiolla hiillosta kohentelemassa. Sakari näki, että tämän parilitrainen sankko oli lähes täynnä. Paulin itsetyytyväinen olemus tuntui paisuvan kuin pullataikina Sakarin ympärille, se tukahdutti häntä pahemmin kuin nuotiosta nouseva savu. Nyt Pauli kaivoi repusta isän piipun ja purupaketin. Sakarin lihakset jännittyivät niin, että ne alkoivat täristä. Millä oikeudella se… ”PERKELE!”

Sakari tipautti ämpärinsä maahan ja hyökkäsi kaikin voimin kohti kannon nokassa istuskelevaa veljeään. Paulin aito hämmästys lietsoi häntä vain entisestään, siitäs sai, turha kuvitella, että hänestä ei olisi, kuntonyrkkeilyä harrastanut monet vuodet, hän tiesi, miten painoa siirretään ja mistä kohtaa nenävarresta kuului komein rusahdus.

Yllätyksestä toettuaan Pauli alkoi pistää kampoihin, heitti piipun kädestään ja alkoi takoa pikkuveljen kylkiä, mikä helvetti sille nyt, sekosiko lopullisesti, sitä se liika lukeminen teettää, mutta hänhän ei periksi antaisi, ei, vaikka siinä oli pikkuveli, Sakari, Sakke. Yhtäkkiä mieleen livahti kuva Sakesta nelivuotiaana alastomana mummolan saunan lauteilla, ne olivat korkeat, katonrajassa melkein. Pauli ei ollut uskaltanut lähteä metriä kauemmas veljestä, että olisi ottamassa tätä kiinni, jos se päättäisi tipahtaa.

Paulin kädet raukesivat, hän kääntyi sammalikkoon kasvot alaspäin ja suojasi päätään käsillään. Sakari töni veljeään vielä pari kertaa ja horjahti sitten selälleen tämän päälle.

”Mihin sie sen piipun…?” Sakari huohotti ja etsi ruskeaa esinettä varpujen seasta. Silloin he sen huomasivat, yhtä aikaa. Piippu paloi nuotiossa.

Sakari alkoi vaikertaa äänellä, jota Pauli ei ollut kuullut vuosikymmeniin, eikä se täysin sama ollutkaan. Valitus äityi huudoksi, huuto säröytyi eläimelliseksi karjahdukseksi ja laskeutui lopulta portaittain vaimeaksi nyyhkytykseksi. Pauli ymmärsi, että hänenkin silmänsä vuotivat kuin vinttikamarin vessan hana. Veljekset tuijottivat nuotiota ja hiiltyvää piippua ja itkivät avoimesti ensimmäistä kertaa isän kuoleman jälkeen. Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden.

”Sie olit muuten oikeassa”, Pauli hymähti viimein, pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Mie löysin aivan uuen paikan, suojasan mettäpläntin, sielä oli korpihillat justhiin kypsyneet. Olis vain pitäny olla se kymmenen litran henttari matkassa.”

Tiina Vaattovaara

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Pöytälaatikko on KK:n fiktioblogi, jonka haltija vaihtuu kolmen kuukauden välein. Nyt Pöytälaatikkoon kirjoittaa Laura Lehtola. Hän on rovaniemeläinen matkailualan työntekijä, joka kirjoittaa unohdetuista ihmiskohtaloista. Aiempien kirjoittajien nimet löytyvät aina novellin lopusta.

Sinä voit olla blogin seuraava kirjoittaja. Katso hakuohjeet tästä.

 

Blogiarkisto

2015

Kategoriat