Eräänä kesäisenä aamuna Joensuun torilla, Piirakkapajan edessä, klo 9.15 Erno yksi kuukautta ja 8 päivää sai vatsanväänteen. Samaan aikaan aurinko paistoi hänen lierihattunsa alle ja hän siristi silmiään. Lopputulos oli ennennäkemätön virne hänen kasvoillaan.

”Erno, siehän naurat!”

Silloin minä synnyin ja sytyin seuraavaksi tuikkimaan äidin siniharmaisiin iiriksiin. Olinkin ollut sieltä poissa pitkään, sillä Erno oli yhden kuukauden ja 8 päivää vanha ja esikoislapsi eikä äiti ollut vielä täysin toipunut oman lapsen syntymän järkytyksestä. Toisin sanoen hänelle oli diagnosoitu baby blues. Nyt äidin kasvot kuitenkin valaisivat koko puolipilvisen aamun.

Eräs vanhus oli seurannut lasta ja äitiä jo pitkän tovin, ollut  vähän huolissaan, jos ei suorastaan äkämystynyt äidin poissaolevuudesta ja näennäisestä välinpitämättömyydestä lasta kohtaan. Tarkalleen ottaen kyseessä ei ollut mikä tahansa vanhus, vaan yksi Karjalan viimeisiä runonlaulajia viidennessä polvessa.

Omista lapsista mies ei ollut saanut enää perinteelle jatkajaa, pojan musiikkiharrastus käsitti basson soiton tanssibändissä ja tytär oli kuollut puolivuotiaana hukuttuaan sadevesitynnyriin. Tapaturmasta oli jäänyt ikuinen kankeus suupieliin, kankeus, jota lapsenlapsetkaan eivät täysin olleet saaneet sulamaan.

Minä hiippailin nyt kuitenkin hienovaraisen huomaamattomasti niitä nykimään, niin helpottunut mies oli äidin lapselleen suomasta huomiosta.

”Yks mangomeloni, oikiaan vohvelliin.”

Jäätelökioskin tyttö selvitteli lyhyttä jonoa niin tottuneesti, että pystyi samalla silmäilemään torin vakiokävijöiden ilmeitä, jopa keskusteluja. Viereisen torikahvilan pöydässä istuva runonlaulaja huvitti häntä, niin tuomitseva oli tämän katse. Vanhat ihmiset kuvittelivat elämisen nykyaikana olevan helppoa, kun kysymykset eloonjäämisestä ja nälästä oli melko pitkälti hyvinvointivaltiossa selätetty. Tyttö piti työstään jäätelökioskissa mutta täytettyään 25 hän totesi, että ikuinen kesätyöläisyyden ja talvityöttömyyden kierre ei ollut sitä, mitä hän oli elämäksi kuvitellut.

Mutta nyt tyttö huomasi miehen muuttuneen ilmeen ja minä hytkytin nuoren naisen hartioita, niin hyvä mieli hänelle tuli inhimillisestä lämmöstä, jonka tottunut silmä vanhuksesta juuri ja juuri erotti.

Juuri sillä hetkellä tytön palveltavaksi sattui nuorimies Polvijärveltä, maatalon poika Paavo Nurmi. Paavo oli ruumiinrakenteeltaan kuuluisamman kaimansa vastakohta, pyöreä ja lyhyenläntä, mutta voimaa hänessä oli kuin keskikokoisessa pitäjässä. Paavo oli jo aikeissa loukkaantua nätin jäätelönmyyjän hihityksestä kunnes huomasi, ettei tytössä ollut pilkanhäivääkään. Hän oli raikas kuin kohtuulämpöinen kesäpäivä, +16 celsiusta mittarissa.

Paavo oli myyty eikä saanut tilaustaan tehtyä, jumitti pahasti. Minä syöksyin häntä auttamaan, levitin hänen punakoita poskiaan toisistaan erilleen ja aukaisin suuta niin, että hampaat näkyivät. Ne olivat hyväkuntoiset, kauniit suorastaan, sillä Paavon äiti oli ollut aina tarkka hampaidenpesusta. Kaksi minuuttia, joka hammas erikseen, aamuin illoin.

”Mitäs sais olla?”

”Sinut tulin hakemaan. Ja jäätelön.”

Kolme vuotta myöhemmin jäätelönmyyjä ja Paavo viljelivät luomuruista Polvijärven tilalla, naimisiinmeno oli vauhdittanut sukupolvenvaihdosta ja Paavon vanhemmat siirtyneet lisärakennukseen onnellisina tulevasta lapsenlapsesta.

Tätä ei voinut tietää Paavon takana jonottava parturi-kampaaja Ritva, mutta jotain erityistä hän näki edessään tapahtuvan. Nuorenmiehen pyöreä naama hehkui, kun hän kääntyi kioskilta mansikkapehmis kädessään eikä autuus ollut pelkästään laktoosittoman jäätelön ansiota.

Jos oli kaikilla muillakin torin kävijöillä omat huolensa, Ritva oli aivan oma lukunsa.

Hänen vuosia kestänyt kaunansa miessukupuolta kohtaan oli rypyttänyt hänen otsansa pyykkilaudaksi ja kiristänyt hänen aikoinaan kehutun amorinkaarensa vatupassiin. Kaikki oli saanut alkunsa eräästä Kuosmasesta, joka hurmasi Ritvan hirvipaisteilla ja kermaisella käytöksellä. Kaunotar oli tottunut ajattelemaan, että elämän valintamyymälästä sai kaiken, mitä halusi. Kuosmanen opetti, että se mitä haluaa, ei ole aina sitä, mitä tarvitsee.

Saatuaan rommirusinansa Ritva etsi vapaan istumapaikan penkiltä, jonka toisessa päässä äiti imetti lastaan. Ritvan päätä kivisti, mikä oli harvinaista, sillä nainen oli harjoitellut alkoholituotteiden nauttimista jo pitkään ja pieteetillä. Työntekoa se ei häirinnyt, samat vakioasiakkaat olivat seuranneet häntä 80-luvulta saakka – aivan kuten hiusmallitkin. Yhä vain Ritvan punahuulet saivat miehet istahtamaan parturinviitan alle.

Iskelmätähti Ritvasta piti tulla, Jampan karaokeillassa kehuttiin aina hänen tummana soivaa ääntään. ”Sanoit hiljaa näkemiin, lyhdyn alla erottiin..” nainen alkoi laulaa jäätelötötteröönsä.

”Tämä tyttö on laulanut ennenkin”, runonlaulaja huikkasi ohi kulkiessaan, ja aiemmin hommaa harjoiteltuaan leiskautti oikein iloisen virnistyksen. Ritvalla meni vohveli väärään kurkkuun ja hän alkoi yskiä kainaloonsa. Äitinsä rinnalla ruokaileva vauva aukaisi silmänsä ja tuijotti parturi-kampaajaa suurilla silmillään. Ritvalta pääsi aito, soliseva nauru. Erno hymyili takaisin.

Tiina Vaattovaara

Kommentit (0)

Seuraa 

Pöytälaatikko on KK:n fiktioblogi, jonka haltija vaihtuu kolmen kuukauden välein. Nyt Pöytälaatikkoon kirjoittaa Laura Lehtola. Hän on rovaniemeläinen matkailualan työntekijä, joka kirjoittaa unohdetuista ihmiskohtaloista. Aiempien kirjoittajien nimet löytyvät aina novellin lopusta.

Sinä voit olla blogin seuraava kirjoittaja. Katso hakuohjeet tästä.

 

Blogiarkisto

2015

Kategoriat