Stadionilla kaikui rahiseva ääni, kuin jotain raskasta vedettäisiin hiekkakenttää pitkin. Raskas se olikin, miehen jalka. Kulku oli vaivalloista, miehen katse heilutti valkoista lippua. Antaudun. Älkää enää.

Mies suuntasi tottuneesti kohti suuria roskasäiliöitä ja avasi ensimmäisen luukun. Kesähelteessä mujunut moska ja siitä lähtevä löyhkä ei saanut miehessä aikaan mitään reaktiota. Hänen harmaa talvipomppansa oli nähnyt pahempaakin, muistot pysyivät tiukassa. Milläpä niitä pesisi.

Aikansa roskasäiliön sisältöä pyöriteltyään hän sulki kannen hiljaa jupisten. Sanojen sijasta suusta pääsi lähes huomaamattomia korahduksia. Mykkyys alkaa puhumattomuudesta.

”Päivää!” läheisen päivittäistavaraliikkeen kauppias tervehti ohi kulkiessaan.

Mies nyökkäsi ja kääntyi sitten takaisin roskasäiliön puoleen raapien päätään risaisen pipon alta. Hänelle osoitettu sana hämmensi, yleensä hän kulki kuin aave kaupungin halki kenenkään näkemättä, kenenkään kuulematta. Joskus hän oli kertonut vakiokauppojensa ihmisille pitkiäkin tarinoita pullonkeruureissuistaan mutta enää hänellä ei ollut mitään kerrottavaa.

Miehen katseeseen syttyi hetkeksi kiinnostuksen valo, kun hän huomasi säiliön vasemmassa takakulmassa jotain kiiltävää. Korvakoru. Esine ei olisi voinut olla kauempana miehen todellisuudesta. Mies tarkasteli sitä hetken kämmenellään mutta totesi korun rihkamaksi ja heitti menemään. Hiotusta lasista heijastuva valonsäde kirveli silmiä, mies pyyhkäisi silmäkulmaansa.

Nainen. Koska viimeksi nainen oli katsonut häntä arvostavasti, kunnioittaen? Hän muisti tuhansia tuhahduksia, yliolkaisia katseita, pettymyksen suolavesiä noroina, jokina, putouksina kaulaa pitkin virtaamassa. Kaukaa päivien kerrosten alta hän muistaa: sunnuntai-ilta. Mies oli ollut koko viikonlopun juomatta, hammasta purren hän oli kulkenut ohi Alkon, ohi lähikaupan, ohi R-kioskin.

He olivat menneet mökille, käyneet kalalla, saaneetkin pari sinttiä. Oli ollut loppukesä, lämmintä vielä mutta hämärät illat. Mies oli sytyttänyt tulet, palava puu rauhoitti jotenkin, vaikka samalla hän odottikin raamatullista ihmettä vesiastialla. Sunnuntaina he palasivat kotiin, kello oli jo melkein yhdeksän illalla. Nainen kosketti miehen partaa, lähes hymyili. Leuassa oli uudenlaista reippautta, silmissä kipinää. Mies meni naisen viereen maate.

Aamulla mies oli herännyt aikaisin ja juossut lähikauppaan kuin aavikolla eksynyt kohti kangastusta.

Tiina Vaattovaara

Kommentit (2)

Ria Hafren

Jukra, että kirjoituksesi kosketti!

Näen näitä laitapuolen kulkijoita päivittäin Hesan keskustassa. He matkustavat ratikoissa maksamatta. He haisevat. He örisevät. Mutta he ovat Ihmisiä!

Hän pummaa tupakkaa ratikkapysäkillä (koska näkevät minun polttavan). Annan hänelle 4 röökiä. Hän pummaa 50 senttiä. Annan hänelle 2 euroa. Koen, että ei häneen vaikuta eniten 4 savuketta tai 2 euroa, vaan se, että en käänny inhoten pois. Se, että näen hänet. Kohtelen kuin lähimmäistä.

Useita kertoja olen istunut puistonpenkillä ja kuullut spurgun tai huumeveikon elämäntarinan...

Tiina - Pöytälaatikko
Liittynyt22.6.2015

Hei Ria,

nyt vasta huomasin kommenttisi! Hienoa, että pääsit sisälle tekstiini. Itsestänikin elämässä "epäonnistuminen" on vähintään yhtä kiinnostavaa kuin menestyminen. Meistä kaikista ihmisistä löytyy uskomattomia tarinoita, mukavaa, että jaksat kuunnella myös vähemmän arvostettujen sielujen kohtaloita.

Seuraa 

Pöytälaatikko on KK:n fiktioblogi, jonka haltija vaihtuu kolmen kuukauden välein. Nyt Pöytälaatikkoon kirjoittaa Laura Lehtola. Hän on rovaniemeläinen matkailualan työntekijä, joka kirjoittaa unohdetuista ihmiskohtaloista. Aiempien kirjoittajien nimet löytyvät aina novellin lopusta.

Sinä voit olla blogin seuraava kirjoittaja. Katso hakuohjeet tästä.

 

Blogiarkisto

2015

Kategoriat