Koskaan ei ole melodikan ääni ärsyttänyt niin paljon kuin silloin. Ei lasten syntymäpäiväkutsuilla, ei lähibaarin hikisissä jameissa, ei naapurissa soitettuna kello 23 illalla. Tämä kerta oli erilainen. Sointi oli lähes kaunis, pitkiä, viipyileviä säveliä hennosti puhallettuna. Bändin jäsenetkin aivan kuin jäivät kuuntelemaan, vaikka säestivät. Ei, vika oli siinä, että musiikki kuulosti hyvältä, liiankin hyvältä, mutta solisti oli väärä. Minun siinä olisi pitänyt olla, minun. Mihail väisti katsettani parhaansa mukaan, saksofoni lepäsi hänen sylissään. 

Keikan jälkeen surrasimme toistemme ympärillä jälleennäkemisen riemun nostattamina, ilmassa lensivät lauseet kuin nuolet: 

”Minä olen mennyt kihloihin!” 
”Sain vihdoin asunnon kantakaupungista!” 
”Olemme niin ikävöineet sinua, murunen!” 

Pojat kohkasivat ympärilläni kuin ennenkin, rumpali etenkin. Siirtyessämme ravintolasta kohti hotellihuoneita, melodikansoittaja rytmitti askeleensa minun askeliini ja esittäytyi. Hän oli kopea ja epävarma, molempia yhtä aikaa. Raivostuttavaa. En kuitenkaan halunnut välillemme juopaa, joten juttelin hänelle kaikkein ystävällisimmällä äänelläni ja esitin kiinnostunutta. Toki Mihailin nuorikko minua kiinnosti, mutta ei näin, en halunnut nähdä häntä liian läheltä. Odotin hetkeä, jolloin voisin paeta viinilasin taakse tarkkailemaan heitä yhdessä, heidän eleitään, koskettelujaan, muka-salaisia katseenvaihtojaan. 

Käytävällä meitä vastaan tuli hotellin ja sen ravintolan omistaja, joka kiitteli orkesteria käsistä pidellen, toistellen olevansa ”suuri musiikin ystävä”. Hän taputti käsiään, jolloin hissin vierestä saapui pikkolo ottamaan vastaan ohjeet: Kymmenen pulloa parasta kuohuviiniä orkesterin huoneistoon, välittömästi! Mihail kumarsi juuri nähtävästi, pakotettu hymy huulillaan. 

”Yrittävät juottaa meidät, jotta unohtaisimme palkkiomme”, rumpali kuiskasi korvaani. 

Minulla ei ollut mitään juottamista vastaan, Mihailin näkeminen aamupäivällä hotellin aulassa soittimien keskellä tupakoimassa oli saanut minut aloittamaan juhlinnan jo ennen lounasta. Nyt tunnelmani oli laskenut vaaralliselle tasolle, joten kiiruhdin omaan huoneeseeni siistiytymään ja nauttimaan minibaarin viimeisen pikkupullon. Huoneeni sijaitsi samassa kerroksessa mutta eri käytävällä kuin ystävieni huoneisto. Kun tajusin tuijottaneeni kokolattiamaton punaisia ruusukuvioita useita minuutteja, nousin ja lähdin etsimään heitä.

Huoneisto koostui kolmesta peräkkäisestä huoneesta, joita yhdistivät pariovet. Nyt ne kaikki olivat auki, mutta suurin osa seurueesta oli keskimmäisessä, seurusteluun tarkoitetussa salongissa. 

”Maruska, viski, eikö niin?”, huusi rumpali baaripöydän luota, nyökkäsin. ”Tuplana”. 

Mihail istui muhkeassa laiskanlinnassa ja kannatteli päätään tapansa mukaan etusormi ohimolla. Melodikansoittaja teki tilaa hänen sylissään ja istahti siihen kiertäen kätensä miehen selän taakse. 

Rumpali toi juomani ja jäi liepeilleni kertomaan juttuja kiertueesta ja orkesterin elämästä lähtöni jälkeen. Juuri ennen miehitystä esiintymisiä oli ollut enemmän kuin koskaan, ilmapiiri oli vapaa ja innostunut, kuin jazz olisi matkalippu uuteen tulevaisuuteen. Nyt keikat olivat kiven alla. 

”Hautakiven”, Mihail haukahti tuolistaan kuivaan tyyliinsä ja osoitti sanat suoraan minulle. 

Minä vastasin haasteeseen enkä väistänyt hänen katsettaan. Oli ehkä julmaa laskea liikkeelle huhu kuolemastani mutta julma oli ollut hänkin, uskoessaan äitinsä typerät valheet. En voinut olla ajattelematta ikuisesti aurinkoisia kesäpäiviämme maalla, hänen perheensä tilalla. Kaikki se ruma ja musta maalattuna uimaretkien, niityllä painimisen, kepeän kutittelun päälle. Minä, Mihail ja pikkuveli Sasha, tuskin nuorukainen vielä. Mihailin äiti kadehti minua, inhosi minua. Olin vienyt hänen paikkansa poikien huomion keskipisteenä. Ymmärsin, miksi hän teki sen minulle, mutta miksi heille, ”kultaisille pojilleen”? Kaikki ne oksettavat vihjailut, jotka viimein myrkyttivät mielet ja sammuttivat auringon.

Aloin voida pahoin, joten kulautin loput juomasta kerralla alas ja pyysin anteeksi poistumistani. Menin käytävään, oman huoneeni ovelle, mutten pystynyt menemään sisään. Valuin seinää pitkin istumaan, täsmälleen huoneeni numeron alle. Toisella käytävällä aukaistiin ovi, kuulin jo askeleista, että se oli Mihail. Hän käveli laiskasti, laahasi kantapäitään lattiaa vasten. Hän pysähtyi eteeni ja komensi avaamaan oven, minä tottelin. Suutelimme ahnaasti, Mihail potkaisi oven kiinni ja heitti minut sängylle. Söimme toisemme, nälkiintyneet korppikotkat.

Hengitystä hetken tasattuaan Mihail sytytti tupakan. Olimme vaiti. Ele eleeltä Mihailin kasvoille palasi hänen nykyinen perusilmeensä, pysyvä pettymys.

”Mitä sinä täällä?” hän kysyi viimein.

Mittailin hetken huoneen nurkkia ja vastasin sitten: ”Harkitsen tarjousta.” 

Olin päässyt uudessa kotimaassani piireihin. Edellisenä sunnuntaina minua oli kosittu. Mies oli rikas ja vaikutusvaltainen eikä hänen ruumiinrakenteensakaan herättänyt minussa vastenmielisyyttä. Olin kuitenkin pyytänyt viikon miettimisaikaa, en halunnut vaikuttaa liian innokkaalta. Kohtalon oikusta tai, kuten nykyään oli niin modernia ajatella, alitajuntani vaatimuksesta olin päätynyt mietiskelemään juuri tänne, isäni maahan, tähän hotelliin. 

”Minun on mentävä”, Mihail sanoi ja lähti. Melodikansoittaja oli nuori muttei tyhmä.

Kurkkuni kaipasi kostuketta ja mieleni lisää alkoholia mutta minä en jaksanut nousta vielä. Makasin sängyssä ja tutkiskelin kattolistoja. Ne oli sorvattu täkäläisen perinteen mukaan. Minut valtasi nostalgia. Erään läheltä piti -tilanteen jälkeen minulle ei oltu annettu vaihtoehtoja, oli lähdettävä. Tähän hotelliin olin kirjautunut väärällä nimellä enkä viipyisi kauan, huomenna matkustaisin takaisin kotiin. ”Kotiin”. En enää ymmärtänyt sanan merkitystä.

”Toverit, ystävät, voima veljeydessä…”, aloin hyräillä haperolla äänellä. Sitten ponkaisin seisomaan sängylle ja huusin täyttä kurkkua: ”…sanat nää pidäthän aina sydämessä!” Luhistuin sanojen voimasta polvilleni ja itkin. Olin näytellyt niin monta roolia, mutta nyt naamioni tukahduttivat minua. Ilmiantaja, vakooja, vastavakooja… Minä olin muusikko. Monta elämää sitten olin muusikko.

Ovelta kuului koputus.

”Kuohuvaa neidolle!” rumpali huusi humalan pehmentämällä äänellään. 

Keräsin kasvoni kiitollisena keskeytyksestä ja tartuin pulloon jäämättä odottelemaan sen tuojaa. Tämä painoi oven kiinni ja seurasi. Minä join pullon suusta kolmasosan, ojensin sen sitten rumpalille. Istahdin sängyn reunalle, kuohuviini kupli päässäni. Rumpali tuli viereeni, alkoi suudella niskaani. Värähdin, en halusta. Rumpali huomasi sen. 

”Tiedätkö, meillä on enemmän yhteistä kuin arvaatkaan”, hän aloitti ja jatkoi hitaalla, hypnoottisella äänellä: ”Sinä se olit, eikö niin? Sinä järjestit Mihailin perheen pulaan.”

Katselin häntä kuin hullua, närkästyneenä moisesta syytteestä. Vain sormieni hienoinen vapina paljasti minut. Miten…?

”Niin, sinä et ole ainoa, jolla on suhteita Puolueessa”, hän naurahti, ”tai pitäisi varmaankin sanoa ’oli’.”

Rumpali oli mieltynyt minuun jo silloin, kun me Mihailin kanssa vielä laskimme leikkiä ja suutelimme julkisesti. Kun kuolemani oli osoittautunut liioitelluksi, hän oli ottanut minusta selvää, osaksi Mihailin vuoksi, enimmäkseen omia tarkoitusperiään varten. Löydökset olivat niin mielenkiintoisia, että hän oli pitänyt ne omana tietonaan. Toistaiseksi.

”Mennään naimisiin. Salaisuutesi pysyy tallessa, täällä”, hän kopautti otsaansa kahdesti. ”Muutetaan maalle, perustetaan perhe, minä saan sinulle hankittua kyllä uuden henkilöllisyyden, minun kanssani olet turvassa.” 

Hän toi huulensa aivan korvanlehteni juureen ja kuiskasi sanoja nautinnollisesti venyttäen: ”Ymmärräthän, Maruska, että jos Puolue saa tietää puuhistasi, Mihailin reaktio on murheistasi vähäpätöisin?”

Nousin ylös, huojuen otin tukea kirjoituspöydästä. Naimisiin, tuon kiristäjän kanssa? Ei ikinä! Paniikki sai minut hengittämään raskaasti, kirjelehtiön viivat sumentuivat. Sitten tarkensin sen viereen. Kynäveitsi. Tätä varten minua oli koulutettu, molemmin puolin. Kumarruin pöydän ääreen, nappasin veitsen, käännyin ja iskin sen oppikirjan mukaisesti rumpalin kaulaan. Hän hyppäsi sängyltä raivokkaasti korahtaen, törmäsi pöytään ja kaatui sitten selkä suorana lattialle. 

Katselin hänen kamppailuaan kuin lapsi kuolemaisillaan olevaa kärpästä. Kun ruumis jäykistyi, minä nostelin sängyn helmalakanat ylös ja aloin raahata rumpalia korkean jalkasänkyni alle. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä olin tekemässä mutta pois näkyvistä ruumis oli saatava. Kiskoin ja työnsin, kaaduin, kerran minun oli käytävä oksentamassa wc:ssä. Lopulta laskin lakanan helmat alas ja katsoin tyytyväisenä kätteni työtä. Veriläiskät  imeytyivät mattoon, siunasin mielessäni punaiset ruusukuviot. Pesin käteni, pakkasin vähäiset tavarani ja kietouduin minkkiturkkiini. 

Uloskirjautumisen jälkeen pyysin saada soittaa vielä yhden kaukopuhelun. ”Suostun”, sanoin ja löin luurin kiinni.

Tiina Vaattovaara

Kommentit (0)

Seuraa 

Pöytälaatikko on KK:n fiktioblogi, jonka haltija vaihtuu kolmen kuukauden välein. Nyt Pöytälaatikkoon kirjoittaa Laura Lehtola. Hän on rovaniemeläinen matkailualan työntekijä, joka kirjoittaa unohdetuista ihmiskohtaloista. Aiempien kirjoittajien nimet löytyvät aina novellin lopusta.

Sinä voit olla blogin seuraava kirjoittaja. Katso hakuohjeet tästä.

 

Blogiarkisto

2015

Kategoriat