Lapsi oli juuri niin täydellinen kuin hän oli kuvitellut. Ei, täydellisempi. Maidon makeuden takaa hohkasi vielä kohdun lemahdus, alkuvoiman tuhti tuoksu. Berit liu’utti nenäänsä pienokaisen takaraivolta otsalle ja imi nuoruutta sisäänsä. Kaikki oli tässä, nyt hän oli valmis.

Perhehuone oli tyhjä, mihin ihmeeseen se Pekka oli jäänyt? Oliko raukka säikähtänyt elämän nyrjähtämistä radaltaan, se oli sellainen, herkkä mies raudankovassa ruumiissa. Se oli oikein harjoitellut pikkueläinten päälle ajamista, ei väistäisi enää, kun kyydissä olisi arvokkaampi lasti kuin jänikset. Pahaa se oli tehnyt, Berit oli kyllä huomannut kuvotuksen nousevan miehensä kurkkuun, kun renkaan alla rusahti. Vanha Mazda… ei, kun Audi… No mikä lie olikaan, ajokki oli vain nytkähtänyt ja jatkanut matkaansa.

Vauva nukkui luottamuksesta painavaa untaan, Berit veti kapaloa tiukempaan sen ympärille. Huone oli viihtyisä, pastellinvärinen sisustus rauhoitti. Jostain syystä Berit oli kuvitellut sairaalan huoneisiin kirkuvan oranssit seinät. Hän tuhahti omalle ajatukselleen, kuka nyt nykyään sellaista väriä, myytiinkö sitä edes enää. Kotona oli maalattu uusi kammari halvimmilla sävyillä, mitä kaupasta sai, vaikka hän oli pyytänyt äitiä ja isää harkitsemaan vielä. Oranssi sai siitä huolimatta seurakseen myrkynvihreää. Hinta ratkaisi, niin kuin aina. Olisiko kammari yhä samanlainen, kun hän menisi esittelemään suvun uutta jäsentä? Berit rypisti otsaansa, liika ajatteleminen ei ollut hänelle hyväksi. Hän ravisti asian mielestään ja keskittyi taas katselemaan lapsen levollisia kasvoja. Ovi aukesi, sisään tuli hoitaja.

"Ahaa, päivää, mitenkäs täällä voidaan?" hoitaja sirkutti hymyillen.
"Se nukkuu vaan", Berit hymyili irrottamatta katsettaan nyytistä.
"Voitteko välittää sanan, että puolen tunnin kuluttua olisi sitten lääkärintarkastuksen aika?"

Berit silmäsi hoitajaa ihmeissään, mutta nyökkäsi hitaasti. Kenelle hän sanan välittäisi, Pekalleko? Kun se nyt vain tulisi, Berit alkoi huolestua, kahviako se näin kauan ryysti. Pekka, Pekan lempeät silmärypyt, työstä karheat kädet ja rehellinen selkä. Pekka kaivamassa kuoppaa äitienpäiväruusulle pihan lämpimimpään ja aurinkoisimpaan paikkaan. Lapion kalahdus, 86 kilon tömähtäminen maahan. Se iski jostain kuin salama, kivulias viesti hermoradoilta, kuva, joka sai Beritin parahtamaan ääneen: hautakivi. Joku laskemassa kieloja Pekan nimen viereen, käsi, joka oli pelottavan tuttu. Berit hätkähti tuijottaessaan omaansa lapsen rinnan päällä: se oli suonikas, iho ohutta paperia sormiluiden päällä. Vanhan naisen käsi.

"Äiti!" nuori nainen tervehti iloisesti oviaukosta.
"Niin, äitihän minä, vihdoinkin", Berit huokaisi onnellisena ja kosketti hellästi vauvan otsaa huulillaan. Hän naurahti ääneen, kun tyttö aukoi suutaan kuin ahven laiturilla: "Taidat olla nälissäsi."

Vieras nainen lähestyi heitä ojentaen käsiään lasta kohti. Berit huomasi vasta nyt, että naisella oli sairaalan tarjoama aamutakki. Hänellä itsellään oli yllä kasmirvillapaita ja suorat housut. Miksi ihmeessä hänelle ei tarjottu mukavampia vaatteita? Kiukku löi aaltoina kallonpohjaan. Hän tiukensi otettaan lapsesta.

"Minä hoidan kyllä hänet", Berit totesi tiukasti mutta ystävällisesti.

Nainen näytti hämmästyneeltä.

"Mutta…"
"Missä Pekka on?" Berit hätääntyi nähdessään naisen ilmeen. "Minä haluan Pekan tänne, nyt heti! Tyttö tarvitsee isäänsä!"

Nuoren naisen hämmentävän tutut piirteet vääristyivät naamioksi, jota muinaisen Kreikan tragedioissa käytettiin. Hänen oli vaikea hengittää. Ääni hänen suustaan tuli heikosti korahtaen:

"Se on poika…"
"Höpö höpö, tyttö se on, ja sen nimikin on jo päätetty, siitä tulee Sanna Elina!" Berit huusi niin, että nyytistä alkoi kuulua vaikerrusta.

Samassa hän syöksyi ovelle lapsi sylissään ja ampaisi juoksuun. Hän juoksi ohi äitien keittiötilan, ohi tutkimushuoneiden ja toimistojen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä ulko-ovi oli, missä kerroksessa hän oli tai mikä kaupunki tämä oli. Hän juoksi kuin tiikeri poikastaan puolustaen. Takaa alkoi kuulua kohinaa, nuoren naisen huuto kaikui käytävässä, askelet hänen takanaan kiihtyivät. Miten kaikki olikin nykyään niin sekavaa, pätkittäistä, elämä kuin huonosta taide-elokuvasta, yritä tässä nyt ottaa jotain selvää juonesta. Pekka vieressä nukkumassa, Pekka kaatumassa, Pekka haudassa, Pekka selostamassa lehden tärkeimmät uutiset, Pekka ajamassa oravan päälle, Pekka kaatumassa, Pekka haudassa, Pekka vieressä nukkumassa… Beritiä alkoi huimata, hänen oli pakko pysähtyä, hän livahti sisään seuraavasta ovesta. Huone oli siivouskomero. Hän otti kädellä tukea lattiasta ja vaipui hyllyn alle suojaan. Pimeässä kuului vain pienokaisen hento reklamointi asioiden tilasta. Nälkä sillä oli. Berit repi villapaitaansa ylös ja kaivoi rintansa liiveistä lapsen saataville. Valitus lakkasi hetkeksi, kun vauva hamusi nänniä, imi silkkisellä suullaan elämänjanossaan. Maitoa ei tullut. Sen Berit ymmärsi, oli kokenut nektarista raskaat rinnat ja pulleuttaan piukuvan nahkan. Kyyneleet valuivat valtoimenaan naisen paljaalle yläruumiille, kun hän alkoi varovasti avata kapaloa. Hän nosti etusormellaan vaipan reunaa ja työnsi toisen kätensä sen sisään. Berit tunsi jotain, mikä ei sinne kuulunut. Lapsi alkoi taas itkeä. Berit tuijotti suoraan pimeyteen, joka oli yhtä tyhjä kuin hänen päänsä. Ovi avautui. Se tutunnäköinen nuori nainen.

"Missä minun lapsi on?" Berit sopersi lannistuneena ja häpeissään.
"Tässä mie äiti olen", Sanna Elina kuiskasi ja kyykistyi rutistamaan siivouskomerossa istuvaa naista.

Tiina Vaattovaara

Kommentit (0)

Seuraa 

Pöytälaatikko on KK:n fiktioblogi, jonka haltija vaihtuu kolmen kuukauden välein. Nyt Pöytälaatikkoon kirjoittaa Laura Lehtola. Hän on rovaniemeläinen matkailualan työntekijä, joka kirjoittaa unohdetuista ihmiskohtaloista. Aiempien kirjoittajien nimet löytyvät aina novellin lopusta.

Sinä voit olla blogin seuraava kirjoittaja. Katso hakuohjeet tästä.

 

Blogiarkisto

2015

Kategoriat