Kuva: Laura Lehtola

Tämä tarina rakentui Eeva Kilven runonsäkeen ympärille: Ehkä elämästä, ainoasta tuttavasta, on siitä syystä niin vaikea luopua.

Armi muisti hyvin vanhat asiat, uudemmat tuppautuivat karkaamaan muistista, mutta väliäkö hällä. Tämä moderni maailma piti sisällään niin paljon kaikenlaista uutta – ja Armin mielestä turhaakin. Kaikenmaailman kännykät ja tietokoneet, kuka niiden päälle mitään ymmärsi? Kyllä ennen vanhaan oli kaikki niin paljon paremmin, ei ollut burnouttia ja downshiftaamista keksittykään. Pöh, silloin tehtiin työtä, että saatiin voita leivän päälle.

Onnea oli äidin tekemät eväsleivät heinänteon lomassa. Tai aamulypsyn jälkeinen kahvihetki, satakielen laulun rikkoessa hiljaisuuden, maailman vasta heräillessä uuteen päivään. Kylän miesten taistellessa rintamalla, oli naisten vastuulla pitää torpat lämpimänä ja hoitaa perhe ja eläimet; ruokkia kanat ja pulleat porsaat, lypsää lehmät ja hakata halot talvea varten. Ei se silti huonoa elämää ollut, vähään oltiin tyytyväisiä. Toki jatkuva pelko rintamalla olevista läheisistä kalvoi mieltä, mutta muuten elämästä yritettiin jollakin tavalla myös nauttia. Vai tuntuiko se vain nyt siltä, oliko aika kullannut muistot? Mieleen kun nousi enimmäkseen vain lämpimiä ja onnellisia asioita; takkatulen loimu ja leikit pikkusisarten kanssa. Kuinka iloiseksi mollamaijan uusi mekko tekikään, saati kun sai maistaa ensimmäisen kerran appelsiinia! Sen pirskahtelevan kirpeä maku melkein salpasi hengityksen ja ensin piti irvistää, mutta kohta sitä halusikin jo lisää.

Kun televisiota ei ollut, radio oli tärkeä kapistus. Sieltä kuunneltiin herkeämättä tietoja rintamalta. Keveämpää ohjelmaa olivat puolestaan lauantai-illan kuunnelmat. Tuota viikon kohokohtaa kokoontuivat kaikki pirtin pöydän ääreen kuuntelemaan. Usein myös naapurin rouva kaksospoikineen, heillä kun radio oli tehnyt tenän eikä korjausrahoja liiemmin ollut. Kynttilän valo loi hämärän hyssyä ja pienen hetken pystyi kuvittelemaan että kaikki oli ihan hyvin. Ne olivat sitten mieluisia aikoja, Armi hymyili itsekseen.

Elämä antaa, elämä ottaa. Sota vei isän ja veljen, keuhkokuume puolestaan pikkusiskon. Elämä toi tullessaan rehdin ja kiltin suomalaisen miehen ja kolme ihanaa lasta, joiden myötä vielä lastenlapsia ja lastenlastenlapsia. Viimeiset neljä vuotta Armi oli ollut leski, Pauli oli ollut heistä se ensin lähtevä. Sydän oli väsynyt ja tiimalasista loppui hiekka. He saivat kuitenkin olla yhdessä loppuun asti ja vielä viimeisenä iltana tanssia lauantai-illan toivottujen tahtiin, hitaasti ja kömpelösti, mutta tanssivat kuitenkin. Seuraavana yönä Pauli nukkui pois. Surku ja ikävä oli Armilla ollut kova, vaikka hän tiesikin että ennen pitkää he jälleen tapaisivat.

Oli elämä häntä hyvinkin kohdellut. Lapsuusajan niukkuus ja pula-aika olivat opettaneet iloitsemaan pienistä asioista. Tärkeintä olivat läheiset ja perhe ja ne pienet ja suuret yhdessä vietetyt hetket.

Tänne maallista taivallustaan jäisivät jatkamaan ne, joiden lähtöön olisi vielä aikaa. Ehkä elämästä, ainoasta tuttavasta, on siitä syystä niin vaikea luopua. Vaikka askel painoi jo ja vanhan mieli alkoi olla väsynyt. Oli vähän kuin kahden vaiheilla, jäädäkkö vai lähteä? Vaikka eihän se hänen päätettävissään ollut.

Kyllä tulevan kuitenkin pystyi jo aistimaan, ei aikaa ollut enää niin paljon jäljellä. Odottikohan Pauli häntä siellä jossakin ja äiti ja isä, pikkusiskokin? Kohta me tapaisimme taas, Armi mietti sulkiessaan silmänsä.

Ulkona lauloi satakieli.

Kommentit (0)

Seuraa 

Pöytälaatikko on KK:n fiktioblogi, jonka haltija vaihtuu kolmen kuukauden välein. Nyt Pöytälaatikkoon kirjoittaa Laura Lehtola. Hän on rovaniemeläinen matkailualan työntekijä, joka kirjoittaa unohdetuista ihmiskohtaloista. Aiempien kirjoittajien nimet löytyvät aina novellin lopusta.

Sinä voit olla blogin seuraava kirjoittaja. Katso hakuohjeet tästä.

 

Blogiarkisto

2015

Kategoriat