Aurinko leikkii piilosta, ilmestyy puiden takaa ja katoaa taas. Sylvi kulkee tuttua oikopolkua, koulumatka on pian puolessa välissä. Hänen kanssaan kulkevat isosisko Saimi, veli Oskar ja naapurin Veikko. Veikko ilmestyy hiipien hänen taakseen ja murustelee havunneuloja Sylvin paksuille palmikoille.

“Kuulehan sie lurjus”, Sylvi kiljaisee ja yrittää tavoittaa Veikon henkseliä. Veikko juoksee heidän edelleen nauraa hekottaen, pian he nauravat kaikki, on pakko pysähtyä pitelemään vatsaa.

Silloin Sylvi näkee metsässä jotain. Mies harmaassa puvussa makaa varpujen ja saniaisten keskellä. Sylvi lähtee kävelemään miestä kohti hitaasti, hitaasti... Sylvin rintaa ahdistaa, miehessä on jotain pahaa, aivan varmasti, mutta hän ei voi kääntyä takaisin, on nähtävä, kuka, miksi. Sylvi huomaa kaulukset, mies on sotilas.

Entä jos hän on kuollut, Sylvi ei halua tietää, ja kuitenkin. Hän on aivan miehen vieressä, kumartuu tämän ylle. Kasvot ovat kääntyneinä sammalikkoon, hän ei näe niitä. Yhtäkkiä mies tarttuu häntä jalasta, pitää siitä lujasti kiinni. Sylvi huutaa, huutaa ja itkee, kauhu täyttää hänet kokonaan, auttakaa, AUTTAKAA! Hitaasti mies kääntää päänsä kohti Sylviä ja samassa Sylvi tietää, tietää, vaikkei haluaisi. Mies on Urho...

Sylvi hätkähtää. Päivä on kääntynyt iltaan, televisio huutaa yksin pimeydessä. Sydän tykyttää yhä, pikku hiljaa painajainen hajoaa tomuksi ilmaan, leijailee pois. Sylvi sammuttaa television, nousee ylös ja kävelee makuukamariinsa. Hän sytyttää yöpöydän lampun ja istahtaa sängyn reunalle.

Seinällä on hänen elämänsä kuvitettuna, katse hakeutuu Urhon sotilaskuvaan. Varsinainen urho, hän hymähtää. Mies ei mikään suuri sananiekka ollut, mutta siitä kirjeestä hän muistaa haistaneensa pelon. Uusi kutsu oli käynyt mutta hän ei lähtisi enää, vaikka hiuksista repisivät.

Sylviä kylmää. Silmien takana pidätetty itku, se sama, aina se sama. Siitä päivästä lähtien, kun toisen kerran jätettiin hyvästit eikä enää ollut samanlaista toiveikkuutta, uskoa paluuseen. Sylvin tehtävänä oli paimentaa lehmät, ne harvat, jotka olivat enää jäljellä. Apea kulkue, oikea antiparaati: väsyneet suupielet, lysähtäneet hartiat, tomuiset matkalaukut ja päätä kivistävä hiljaisuus.

Kotipihasta lähtiessä Sylvi ei ollut katsonut taakseen. Kuva oli veistetty verkkokalvoille terävällä puukolla eikä se siitä enää katsomalla muuttuisi.

Siinä se nyt riippuu seinällä, valokuva paikasta, joka elää enää hänen unissaan, muistoissa, auringonvalon heijastuksissa. Kaikki muut ovat poissa eikä pikkuveli muista, hän oli niin pieni, kun lähdettiin. Vain Sylvi muistaa ja hänen mentyään paikkaa ei enää ole. Se katoaa historian mustaan aukkoon, sinne, missä on kaikki häpeästä salattu, onnesta piilotettu. Inhimilliset erehdykset, sanomattomat julmuudet, tuhannet tuoksut ja karheiden käsien tunnot.

Onhan hän kirjoittanut, kirjoittanut satoja sivuja, käsin tietenkin. Muistoja, lapsuuden leikkejä, kuvauksia. Yrittänyt jättää jotain taakseen, vihjeitä tuleville polville. Mitä joskus oli, mitä aina tulee olemaan. Vaikka ihmisen evoluutio etenee niin, että kohta heille varmaankin kasvaisi puhelimen luuri tai mikä lie pientietokone kämmeneen kiinni, jotain pysyvääkin on. Rakkauden nälkä, ilon jano.

“Ka, miepä teil vähä haastelen, vunukat”, vaija sanoo ilkikurinen virne kasvoillaan.

Hän istuu pirtin seiniä kiertävällä penkillä, lähellä ovea ja vahtii heitä. Äiti on mennyt lypsylle, isä kirkonkylään asioille. Sylissään hänellä on keskeneräinen kontti, vieressä kori täynnä tuohta.

“Talo, mist pääsee yhest uksest sissää vaa kolmest ulos. Ka mikä se on?”

“Mie tiiän jo mut miepä tahon antaa muienki rimeksii, ennen ko sanon”, Sylvi hihkaisee letit innosta viuhuen. Hän istahtaa isoisän viereen seuraamaan kontin valmistumista.

“Opetatsie miullekkii?” Sylvi kysyy anelevalla äänellä.

“Täshä sie opit ko nakitat”, vaija naurahtaa. Vaijan pellavapaita kutittaa poskea.

“Vaija, se on paita”, Sylvi kuiskaa niin, etteivät muut lapset kuule. Isoisä räpsäyttää luomiaan myöntymisen merkiksi ja hymyilee.

Valokuvassa vaija soittaa kanteletta ja hän, Sylvi, istuu tämän jalkojen juuressa kuuntelemassa. Se oli valokuvaajan toive, viuluhan se todellisuudessa oli isoisän soittopeli. Kuvaaja oli kuitenkin taltioimassa kansallisromanttista Karjalaa kanteleineen ja laulajineen eikä se heitä haitannut. Vintin ylisiltä oli haettu kaikki talon vanhimmat vaatteet Gallen-Kallelan tauluista tuttua kalotti-päähinettä myöten.

Sylvi alkaa valmistautua yöpuulle. Riisuutuminen on hidasta, sukkia varten hänellä on oma erityinen keppinsä, jolla hän tökkii sukanvarsia alemmas. Paita ei tahdo mennä millään pään yli, Sylvi ähertää helmaa ylemmäs hyvän tovin. Kädet ovat jäykät, selkä kauempana kuin ennen.

Vihdoin hän nousee ylös sängyltä ja riisuu päiväpeitteen toisella kädellä keppiin nojaten. Sitten taas sängylle istumaan, jalan heilautus täkin alle, vielä toinen. Viimein Sylvi painaa selkänsä patjaa vasten. Vielä ennen nukahtamista hän kääntää päänsä kohti vihkikuvaa. Nuoren naisen ilme on vakava.

Tiina Vaattovaara

Kommentit (2)

Eeva-Liisa Leppänen

Hei ! Tosi elävästi ja kauniisti kirjoitit tämän "jutun". Kiitos ..ja lisää Terv. E-L L

Kerttuli9

Kiitos vakavasta, mutta silti lämminhenkisestä tarinasta. Omat vanhempani kokivat sodan rintamalla kumpikin, äiti lottana ja isä rannikkotykistössä. Asumme Venäjän rajan tuntumassa ja tästä talosta on lähdetty evakkoon vihollisen sotilaiden rynnätessä jo kotilahden jäällä kohti länttä. Olen hyvin kiinnostunut Suomen lähihistoriasta ja siitäkin syystä pyydän sinua kirjoittamaan aiheesta lisää.

Seuraa 

Pöytälaatikko on KK:n fiktioblogi, jonka haltija vaihtuu kolmen kuukauden välein. Nyt Pöytälaatikkoon kirjoittaa Laura Lehtola. Hän on rovaniemeläinen matkailualan työntekijä, joka kirjoittaa unohdetuista ihmiskohtaloista. Aiempien kirjoittajien nimet löytyvät aina novellin lopusta.

Sinä voit olla blogin seuraava kirjoittaja. Katso hakuohjeet tästä.

 

Blogiarkisto

2015

Kategoriat