Kuva: Laura Lehtola

Vanha nokialainen näytti elokuisena perjantaina 16:12. Pilvet olivat roikkuneet koko päivän matalalla ja tuuli kävi purevasti pohjoisesta. Jake seisoi jonossa, tunki kärsimättömästi puhelimen takaisin taskuunsa ja vaihtoi huokaisten painoa jalalta toiselle. Takana seisova jo keski-iän ylittänyt naishenkilö hengitti raskaasti hänen niskaansa. Oli kyse sitten Alkosta, lähikaupasta tai vaikka perkele pullonpalautuksesta, aina ne oli tunkemassa iholle, Jake mietti ja mulkaisi naista, joka ottikin yllättäen askeleen taaksepäin. Jake sulki silmänsä hetkeksi. Hän puristi Suomi-viinapulloa toisessa kädessään, kuin hukkuva oljenkortta ja toisessa pahvista Huttusta, peläten että se halkeaisi kohta kahtia hänen puristuksensa voimasta. Hän mietti, koska oli peseytynyt viimeksi, taitaisi olla jo taas korkea aika. Tukka roikkui rasvaisena silmillä, hänen paitansa oli varsinainen aromipesä, puhumattakaan päivän työkengissä hautuneista sukista.

Ensin oli kuitenkin nollattava ajatukset. Vanha hyväksi koettu niksi oli puoli pulloa viinaa niin nopeasti, kuin sen vain ilman pilliä sai kurkusta alas valumaan. Sitten odotettiin hetki, että vaikutus alkaisi ja seuraavien tuntien aikana 10 pulloa keskiolutta ja lopuksi Herra Huttunen, yleensä jo hieman puolimakaavassa asennossa. Kaikki tasaisen tappavaan tahtiin, kunnes hän havahtuisi aamuyön tunteina sohvalta television suoltaessa aivotonta chat-keskustelua. Loput viinat kannatti jättää aamuksi, jotta kahvinkeitto onnistuisi ilman, että purut varisivat kaikkialle muualle kuin suodatinpussiin.

Hienoista loiventelua lauantai, koska sunnuntaina piti olla jo kuosissa. Silloin Jake tapaisi lapset valvotuissa olosuhteissa. Vittumainen kaksituntinen. Piti koettaa esittää kaiken olevan hyvin ja jota niin hän, sossuntäti, kuin lapsetkaan eivät uskoneet ja koko aika meni aina pelkäksi teeskentelyksi. Välillä lapset kiukuttelivat, aivan kuin testatakseen hänen kärsivällisyyttään. Joskus ne koettelivat hänen seitinohuita hermojaan oikein urakalla niin, että hänen oli poistuttava hetkeksi vessaan puremaan hammasta. Peilistä tuijotti väsynyt ja verestävä ihmisraato, joka hetken hengiteltyään kokosi itsensä ja yhtyi taas siihen farssimaiseen esitykseen, josta oli totisesti hauskuus kaukana.

Tämä sama rituaali oli jatkunut keväästä saakka. Jonna oli alkanut hankalaksi ja saanut sossunkin uskoteltua, ettei lasten muka olisi hyvä tavata isäänsä muuta kuin valvotuissa olosuhteissa. Jaken oli tehnyt mieli kuristaa paljain käsin niin se sossuntäti kuin Jonnakin ja vain vaivoin hän oli saanut hillityksi itsensä. Se pienen pieni järjenääni sai uskoteltua hänelle, että pahoinpitelyn tai mahdollisen tapon jälkeen hänen ei tarvitsisi ikinä enää edes haaveilla näkevänsä lapsiaan.

Jake pelkäsi jatkuvasti, että tätä menoa lapset vieraantuisivat ja alkaisivat lopulta ujostella häntä, omaa isäänsä. Jatkuva syyllisyydentunto sai hänet ostelemaan muksuille kaikenlaista tarpeetonta. Toki he voisivat mennä myös puistoon tai uimaan, mutta Jakesta tuntui kuin hänen päänsä yllä keikkuisi tulipunainen huutomerkki, joka suorastaan kiljui, että katsokaa, tässä epäonnistunut isärukka viettää ”laatuaikaa” lastensa kanssa, samalla kun sossuntäti kyylää vieressä. Toistaiseksi he olivat siis pysytelleet sisätiloissa Jaken pienessä kaksiossa. Katsoneet piirrettyjä toisensa perään ja mättäneet hedelmäaakkosia ja suolatikkuja suloisena sekamelskana niin, että kaikkien vatsaa kipristeli aina tapaamisen päätteeksi. Ja sossuntäti katseli ja kirjasi pieneen siniseen vihkoonsa havaintojaan taukoamatta.

Mikä oikein meni mönkään? Joskus he olivat olleet Jonnan kanssa onnellisia. Oli vuokrakaksio omalla saunalla, pikku piha ja kaksi somaa mukulaa, ukilta peritty vanha Toyota ja mummon vanha potkuri. Ja jos totta puhutaan, kaksi tomppelia ja vastuuntunnotonta ”muka-aikuista”, joilla ei ollut työkaluja alkuunkaan lapsia kasvattamaan. Jotenkin he kuitenkin selvisivät. Alkoholi ei niinkään ollut silloin ongelmana, enemmänkin heidät kypsymättömyytensä vanhempina. Ei osattu oikein asettaa rajoja. Rakkautta ei kuitenkaan puuttunut, ainakaan lapsia kohtaan. Toisiinsa he olivat jo siinä vaiheessa ehtineet kyllästyä ja tuntui että kumpikin sai toisistaan vain ne huonot ja tuhoisat puolet esille.

Nukkumaanmenoaikoja ei ollut ja aamiainenkin saattoi olla joskus edellisen päivän kääretorttua, koska kaurahiutaleet olivat loppuneet jo viikko sitten. Eikä niitä olisi ollut totta puhuen vara ostaakaan, koska uusin Dolby Surround-systeemi oli imenyt kummankin sossut taivaan tuuliin. Eikä sitä hienoa äänentoistojärjestelmää sitten voinut kuitenkaan käyttää, koska Ellillä oli koliikki ja kun sen vihdoin sai nukahtamaan muutamaksi hetkeksi, kaikki hiiviskelivät ympäri huushollia melkein hengittämättä. Oskarin kanssa oli helpompaa, mutta lapsi oli ylenpalttisen herkkä aistimaan asioita ja kovat äänet saivat hänet pois tolaltaan. Ja totta kai Jonna vei Dolbyt mennessään, kun he erosivat myrskyisissä merkeissä. Jake kuuli myöhemmin naapureilta, että Jonna oli kanittanut vehkeet ensi tilassa ja ostanut rahoilla itselleen huoransaappaat, joiksi Jake niitä kutsui - leopardikuvioiset ja kymmenen sentin koroilla.

”Tartteeko pussia?”, parikymppinen vahvasti meikattu myyjätyttö kysyi kohteliaan asiallisesti ja Jake havahtui takaisin todellisuuteen. "Eikun mulla on tää”, hän näytti kassiaan, jossa oli ollut päivän eväät, nyt jäljellä oli enää tyhjä punajuurisalaattirasia. Pitäisi käydä kaupassakin. Vaikka toisaalta, kaapissa oli korppuja ja jääkaappiin taisi jäädä valon lisäksi pala lenkkiä ja pari kananmunaa. Niillä pärjäisi, koska olisihan hänellä tätä nestemäistä ravintoa. Varsinainen keittoillallinen, Jake hymähti itsekseen.

Oli onnenpotku, että Jake oli päässyt pikkuserkkunsa Turon kuljetusfirmaan töihin. Oli rahaa ryypätä ja toisaalta taas oli pakko olla kuosissa maanantaisin ja valmiina ratin taakse. Mutta muksuja oli ikävä, välillä Jonnaakin ja koko elämä vitutti. Ja sitä oli helppo lääkitä viinan tuomalla unohduksella. Viikot hän kesti hammasta purren ja teki mielellään ympäripyöreää päivää, jotta synkillä ajatuksilla ei olisi aikaa saavuttaa häntä. Ratin takana oli kuitenkin myös aikaa ajatella. Hän nieli yksinäisiä kilometrejä ja mietti elämäänsä. Jake voisi vielä korjata asiat, jos tekisi kunnon ryhtiliikkeen. Mutta sunnuntaina kun hän hyvästeli lapset ja tiesi ettei näkisi niitä taas viikkoihin, katkeruus otti vallan. Jake leikki tulella, hän tiesi sen. Jos sossu saisi selville hänen dokaamisensa, olisi helvetti irti.

Kotiin päästyään Jake heitti työkengät jaloistaan. Ne kolahtivat vessan seinään ja todennäköisesti löytyisivät siitä vielä maanantai-aamuna. Matkalla keittiöön hän riisui myös paitansa ja heitti sen puolihuolimattomasti makkarin lattialle. Jake haistoi miehekkäästi kainaloaan ja hätkähti itsekin aromia, joka saavutti hänen nenänsä heti kun hän vain kallisti päätänsä oikealle. Samalla kun hän kaatoi ensimmäisen satsin viinaa ainoaan puhtaana olevaan astiaan, hän kaatoi fairya vapaana olevaan käteensä ja hieroi sillä muutaman kerran kainaloitaan. Tämä välttäisi hetken. Sitten verhot kiinni. Sälekaihtimien taakse jäi betoniviidakon sisäpiha, jonka asfalttiin talon lapset olivat maalanneet käärmeitä ja erilaisia kiemuroita. Ja joku perkeleen viranomaistaho halusi kieltää liiduilla katuun piirtämisenkin. Mitähän seuraavaksi, Animalia kieltää saatana käpylehmätkin, ne varmaan halventaa eläimiä, Jake tuhahti puoliääneen ja istahti pöydän ääreen.

Hän otti ison kulauksen ja kääri sätkän. Sisällä ei saisi polttaa, sossukin oli siitä maininnut, mutta nyt häntä ei voisi vähempää kiinnostaa. Hän puhalteli savukiehkuroita kohti kattoa ja otti uuden hörpyn. Viina syöksyi hänen elimistöönsä tunkeutuen samalla hänen verenkiertoonsa ja pikkuhiljaa hän tunsi kuinka pehmeä mitäänsanomattomuuden tunne alkoi saavuttaa. Ei edes kunnon nousuja enää, Jake pohti. Hän tumppasi tupakan samalla kun kännykkä piippasi eteisessä. ”Moi, miten menee? T. Leila”, luki viestissä ja pitkä rivi hymiöitä. Leila oli hänen entinen luokkakaverinsa, he olivat törmänneet yllättäen Armadassa, lähiökapakassa jossa kävi lähinnä ammattilaisia.

He olivat häipyneet baarista ja käveleskelleet päämäärättömästi horjuen ympäri kaupunkia, kunnes Leila oli kutsunut hänet luokseen jatkoille. Siinä kohtaa humalatilaa se oli tietenkin tuntunut erinomaiselta ajatukselta. Eihän panemisesta mitään tietenkään tullut. Aikansa ähellettyään he kumpikin sammuivat olohuoneen pörröiselle matolle, jonka karvat kutittivat nenää ja saivat aivastelemaan holtittomasti. Aamulla Leilan vielä nukkuessa, Jake keräsi kamppeensa vähin ääneen ja häipyi. Hän oli ilmeisesti kuitenkin antanut jossakin vaiheessa Leilalle puhelinnumeronsa, koska nainen tuppasi soittelemaan ja tekstailemaan tämän tästä. Ei kai Leilassa mitään vikaa ollut, mitä nyt kuppi näytti sillekin maistuvan. Hän ei nyt vain jaksanut panostaa mihinkään suhteeseen, eikä toisaalta halunnut myöskään hyväksikäyttää miehenkipeää naisriepua.

Jake naputti puhelimen äänettömälle ja heitti sen vaatekasan päälle, joka oli vallannut lähestulkoon koko makuuhuoneen pinta-alan. Huomenna pitäisi varata pesutupa, Jake mietti kaataessaan mukin taas täyteen. Ja tiskata, hän totesi katsoessaan viikon aikana kertynyttä tiskivuorta.

Seinäkalenteri näytti vielä kesäkuuta. Kuvissa oli eläinlapsia, joululahja Elliltä. Elli, joka pelkäsi sammakoita ja osasi ulkoa kaikki Robinin biisit. Kuusivuotiaan innolla hän odotti koulunalkua ja pohti olisiko prinsessamekko liikaa ensimmäisenä koulupäivänä. Ja Oskari, vuoden nuorempana, mutta melkein puoli päätä pidempänä, haaveili tiedemiehen ammatista ja osasi luetella kaikki tunnetuimmat planeetat ja niiden etäisyydet maasta. Voiko tällaisten maanantaikappaleiden lapsista tulla oikeasti fiksuja ihmisiä, Jake pohti kääntäessään kalenterin elokuulle. Kuvassa oli kissanpentuja, pörröisiä ja pieniä, aivan kuin hänen sänkynsä alla majailevat pölypallot. Elli oli ympyröinyt pinkillä alleviivaustussilla 16. päivän ja kirjoittanut eskarilaisen harakanvarpailla ”kolu alkaa”. Jakea hymyilytti.

Hän istahti takaisin pöydän ääreen ja tyhjensi mukin yhdellä kulauksella. Olo oli jo sopivan höttöinen. Nyt voisi ehkä peseytyä ja ottaa sitten oluen, hän mietti tutkiessaan mustia kynnenalusiaan. Fairyn ja hien sekoitus tunki nenään, mikä viimeistään sinetöi pesupähkäilyt ajankohtaiseksi. Mutta miksi jättää oluen juominen suihkun jälkeen, hän naurahti jo aavistuksen harittavin silmin ja suhautti tölkin auki. Hän riisui itsensä kylpyhuoneen lattialle. Vaatteet löyhkäsivät voimakkaasti, joten hän päätyi kaatamaan pesuainetta myös kasan päälle. Suihkun vesi oli haaleaa. Puolet perjantain saunavuoroista oli käytetty ja sen mukana näköjään myös lämmin vesi.

Jake joi ahnaasti, veden virratessa samalla pitkin ylikasvaneita hiuksia niskaan ja siitä edelleen luisevaa selkärankaa pitkin kellastuneelle kaakelilattialle. Shampoota oli jatkettu vedellä jo pariin otteeseen. Jake tehosti ainetta vielä turauksella Axea ja hieroi seoksen päänahkaansa. Antaessaan aineen vaikuttaa, hän tyhjensi loput oluttölkistä ja rutattuaan sen, viskasi tölkin koripalloilijan elkeitä matkien suoraan vessanpönttöön. Vesi loiskui yli pöntön äyräiden, ripotellen pisaroitaan pitkin sammalenvihreitä seiniä.

 Jake antoi haalean veden valua päänsä yli ja nojasi käsillään seinään. Tätäkö hänen elämänsä tulisi olemaan? Tyhjänpäiväistä ja merkityksetöntä, vailla tulevaisuutta?

Hän saippuoi nopeasti itsensä loppuun ja huuhteli jo lähes kylmäksi muuttuneella vedellä. Perkeleen köyhäintalo kun ei edes lämmin vesi riitä. Silti siitä piti maksaa joka kuukausi kiskurihintaa ja huonolla tuurilla vielä vuoden lopussa ylimääräistä. Jake pyöräytti pyyhkeen lanteilleen ja haki uuden oluen. Hän napsautti television päälle ja tuijotti typerää tietovisaa näkemättä kuitenkaan juuri mitään. Sätkä, olut, kusitauko ja repeat. Tällä tutuksi tulleella ohjelmarungolla eteni loppuilta. Kello 00.25 Jake oli jo autuaan tietämätön maailman menosta. Sätkän savu leijaili tyhjästä tölkistä ulos ja sulautui tunkkaiseen sisäilmaan. Puoliksi juotu Huttunen ja Suomiviinapullo nojailivat toisiinsa kuin illan viimeisellä hitaalla.

Kännykkä vilkkui makuuhuoneessa. ”Mulla on ikävä sua. T. Leila”

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Pöytälaatikko on KK:n fiktioblogi, jonka haltija vaihtuu kolmen kuukauden välein. Nyt Pöytälaatikkoon kirjoittaa Laura Lehtola. Hän on rovaniemeläinen matkailualan työntekijä, joka kirjoittaa unohdetuista ihmiskohtaloista. Aiempien kirjoittajien nimet löytyvät aina novellin lopusta.

Sinä voit olla blogin seuraava kirjoittaja. Katso hakuohjeet tästä.

 

Blogiarkisto

2015

Kategoriat